WSOY, 2013. 166 sivua. 
Alkuteos Black Beauty, 1877. Lyhentäen suomentanut Liisa Tuliniemi.

Oi voi. Ihana Black Beauty. Anna Sewellin romaanista vuonna 1994 julkaistu elokuvaversio Black Beauty - Urhea musta oli lapsuudessani yksi ehdottomista lempielokuvistani. Katsoin elokuvan kymmeniä kertoja ja muistan sen olleen niin koskettava, että jo pelkkä elokuvan miettiminen saa minut melkein itkemään.

En kuitenkaan tiennyt, tai ainakaan muistanut, että elokuva perustuu kirjaan. Kun bongasin tämän kirjasuosituksen jossain internetin syövereissä, ehkäpä Helmet-lukuhaasteen facebook-ryhmässä, tiesin välittömästi, mitä aion lukea lukuhaasteen kohtaan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.

Uljas Musta kertoo erään hevosen tarinan, Uljaan Mustan tarinan. Hevonen syntyy hyvään perheeseen, jossa se tottuu ystävällisyyteen ja hellyyteen ja jossa siitä kasvaa hyväkäytöksinen hevonen. Musta joutuu kuitenkin lähtemään kodistaan ja elää kiertolaisen elämää: rikkaan perheen hevosena, vuokra-ajokkina, rahtia kuljettavana vetojuhtana... Uljas Musta elää hyviä ja huonoja hetkiä, ja sen elämään mahtuu paljon.

Isäntä ajoi minua usein emon parina, koska emo oli rauhallinen ja osasi opettaa minua paremmin kuin vieras hevonen. Se neuvoi minua, että mitä paremmin käyttäydyn, sitä paremmin minua kohdellaan, ja että on viisainta yrittää aina parastaan isäntää miellyttääkseen. 
--
- Toivottavasti joudut hyviin käsiin, mutta hevonen ei koskaan tiedä kuka sen ostaa tai kuka sitä ajaa. 

Tarina kerrotaan hevosen näkökulmasta, mikä tekee tarinasta entistä koskettavamman - ainakin silloin, kun lukija on hevosihminen tai muuten eläinrakas. Kirjailijan mukaan teos onkin tehty hevosihmisille, vaikka sitä nykyään pidetään lastenkirjana. Teoksellaan Sewell halusi kiinnittää huomiota eläimiin kohdistuneisiin julmuuksiin.

Ajattelemaan tämä kirja todella saa. Tarina muistuttaa siitä, miten syntyjään vihaisia tai huonosti käyttäytyviä hevosia on harvoin olemassa. Ihmiset tekevät niistä sellaisia.

Olin usein ihmetellyt, miksi Sir Oliverilla oli kovin lyhyt häntä. Se oli todella kaikkineen vain kuusi tai seitsemän tuumaa pitkä. Ja kerran kun jälleen vietimme lomapäivää hedelmätarhassa, rohkaisin itseni ja kysyin missä onnettomuudessa se oli menettänyt häntänsä. 
- Onnettomuudessa! se tuhahti vihaisen näköisenä. - Ei se ollut onnettomuus! Se oli julmaa, häpeällistä raakuutta! 
-- 
- Miksi he sitten tekivät sellaista? kysäisi Kipakka. 
- Muodin vuoksi! vastasi vanha hevonen tömistäen jalkaansa. 

Uljas Musta julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1877. Kirja onkin mainio matka 1800-luvun lopun Englantiin: maaseudulle ja Lontoon kaduille.

Lukemani kirja on näköispainos, joka julkaistiin vuonna 2013. Tuolloin haluttiin nostaa esille eri aikakausina sensuroituja tai kiellettyjä kirjoja. Kyllä, Uljas Musta lukeutuu sellaisten joukkoon. Se kiellettiin aikoinaan Etelä-Afrikassa, sillä sen nimessä esiintyi sana "musta".

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan.

Se sopii myös seuraaviin kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja
39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

"Melkersonin tukholmalaisperhe lähtee kesän viettoon tuntemattomalle Saltkråkanin saarelle. Vanha Nikkarila, jonka epäkäytännöllinen isä-Melkerson on vuokrannut kesäkodiksi, osoittautuu tyystin erilaiseksi taloksi kuin kiinteistövälittäjä on kuvaillut: katto vuotaa, rautahella savuttaa ja tuuli puhaltaa sisään rikkonaisesta ikkunasta. 
Mutta jo viikon kuluttua perheestä tuntuu kuin he olisivat asuneet Saltkråkanissa aina. Ranta-aittoineen, vanhoine kyläteineen, laitureineen ja kalastajaveneineen saari on hurmannut niin kirjailija-isän kuin isosisko Malinin puhumattakaan pojista, Johanista, Niklaksesta ja pikku Pellestä."

WSOY, 1965, 235 sivua. 
Alkuteos Vi på Saltkråkan, 1964. Suomentanut Laila Järvinen. 

Miten olen voinut varttua 27-vuotiaaksi lukematta Saariston lapsia? Tai katsomatta kirjasta tehtyä tv-sarjaa?

Näin oli kuitenkin päässyt käymään, joten päätin korjata asian. Olihan tällainen satuklassikko nyt luettava.

Ja olihan Saariston lapset nyt aivan mainio, näin aikuisenakin luettuna. Luin kirjaa hieman katkonaisesti, enkä heti meinannut päästä täysin sisälle isä-Melkersonin, Malinin, perheen poikien ja muiden Saltkråkanin henkilöiden elämään, mutta kun pääsin, heidän parissaan viihtyi mainiosti. Kirjan henkilöistä pieni Pelle oli erityisen sympaattinen: miten hän eläinrakkaana poikana hoivasi ampiaisia ja olisi halunnut oman koiranpennun enemmän kuin mitään muuta. Toinen suosikkini oli Pampula-tyttö, jolta ei puuttunut itsevarmuutta.

"Tämä päivä on ollut kuin kokonainen elämä - kun se on parasta ollut, on se ollut itkua ja hammastenkiristystä, ajatteli Melker. Mutta nyt tuli ilta, joka vapautti ja selkiinnytti, ja hän antoi itselleen anteeksi kaikki tyhmyytensä. Elämä oli itse asiassa hieno juttu, yhtenä hetkenä itkua ja hammastenkiristystä, seuraavana ihmeellistä iloa ja kaikenlaista mukavaa, kuten vastasavustettua silakkaa, voita ja uusia perunoita."

Hauskojen henkilöiden lisäksi nautin kirjan tunnelmasta. Siitä, miten Lindgren kuvaa kesää pienellä saarella. Luonnon kuvausta, elämän kuvausta - ja sitä, miten tarina on niin kovin elämänmakuinen. On iloa ja onnea, hauskoja sattumuksia, mutta myös sopivassa määrin surua. Näiden lisäksi lastenkirjassa täytyy tietysti olla vähän seikkailua.

Ison plussan Saariston lapsiin antaa Ilon Wiklandin tekemä kaunis kuvitus, joka tekee tarinasta entistä elävämmän.

"Mitä Jumala ajatteli luodessaan tämän saaren? 'Tahdon saada hieman vaihtelua', varmaankin. 'Karu sen pitää olla: harmaita, rosoisia kallioita, ja myös vehmas: vihreitä puita, tammia, koivuja, kukkaketoja ja -tiheikköjä, sillä haluan, että sinä kesäkuun päivänä tuhannen miljoonan vuoden päästä, jolloin Malin Melkerson saapuu saareen, se on tulvillaan heleitä villiruusuja ja valkeita orapihlajakinoksia."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: