Vaasa LittFest ja Vaasan pääkirjasto

Viimeisen muutaman kuukauden aikana kirjallisuusblogit ja muu sosiaalinen media on tulvinut kuvia, videoita ja kirjoituksia Oodista, mutta minäpä en ole sinne kuitenkaan (vieläkään) päässyt käymään. Sen sijaan kävin ensimmäistä kertaa toisessa todella upeassa kirjastossa - Vaasan pääkirjastossa. Viime viikolla torstaista sunnuntaihin Vaasassa vietettiin (omien laskujeni mukaan) kahdeksattatoista kertaa LittFestiä, ja itselläni oli mahdollisuus karata sinne koulukiireitä lauantaina.

Ihan ensimmäisenä on pakko mainita, että LittFestin visuaalinen ilme on aivan uskomattoman hieno; valoisa, värikäs ja raikas, ja se sopi todella hyvin kirjaston sisustukseen ja arkkitehtuuriin. LittFestissä esillä olevien kirjailijoiden tuotantoa oli useassa paikassa kauniisti ja näkyvästi esillä, ja olisin tosi mielelläni jäänyt selailemaan kirjoja vaikka koko päiväksi.

Kävin kuuntelemassa, kun Petter Lindberg haastatteli useaa kirjailijaa ja runoilijaa "Petterin sohvalla". Iso osa haastatteluista tapahtui ruotsiksi, ja vähän on häpeäkseni todettava että kovin paljon en noista keskusteluista ymmärtänyt. (Puolustukseksi mainittakoon, että puhuivat ruotsia todella nopeasti lähelle mikrofonia, enkä ole vielä ihan kamalasti ole päässyt harjoittamaan kirjallisuussanastoani...) Haastattelussa olivat Susanna Alakoski, Mats Söderlund, Paula Nivukoski, Heidi Hakala, Tomi Kontio, Sara Ehnholm Hielm, Saara Turunen, Peter Sandström ja Antti Tuomainen.

Petter Lindberg ja Mats Söderlund

Haastatteluissa sivuttiin LittFestin vuoden 2019 teemaa, ääntä, ja puhuttiin myös muistoista eri muodoissa sekä girl powerista. Mieleenpainuvimmat haastattelut olivat Paula Nivukosken ja Tomi Kontion haastattelut. (Kuten huomaa, ne olivat niin mielenkiintoisia ettei niiden aikana pysähdytty ottamaan kuvia vaan kynä sauhusi ja kirjoitti muistiinpanoja.)

Nivukoski puhui esikoisteoksestaan Nopeasti piirretyt pilvet (Otava 2019), jossa on hyvin konkreettisia muistoja 1920-luvulta. Hän tiivisti "vanhan ajan girl powerin" omien haaveiden ja tavoitteiden pitämiseen sekä siihen, että raivattiin tilaa tulevien sukupolvien unelmille. Nivukosken kuvailemat yhtymäkohdat sadanvuoden taakse ja nykypäivään olivat mielenkiintoisia, varsinkin naiskuvan kannalta. Päällimmäisenä jäi mieleen tämä: naiset olivat, ja ovat yhä edelleen, toisilleen kamalan ankaria.

Kontio avasi omassa haastattelussaan vähän sitä, millainen hänen kirjoitusprosessinsa runoilijana on. Hänen uusin teoksensa Saattaa, olla (Teos 2017) käsittelee Kontion sisaren kuolemaa, mutta Kontio kertoo että vaikka runoissa on ajatuksia surusta, niiden kirjoittaminen ei varsinaisesti ollut sitä omaa surutyötä. Hän tekee selvän eron tuntemisen ja tunteista kirjoittamisen välille, mikä tuntuu itsestäni mielenkiintoiselta lähestymistavalta runojen kirjoittamiseen. Kontio myös luki yhden omista runoistaan haastattelun päätteeksi. Oli upeaa kuulla runoilijan itsensä lausumana hieno runo - vaikka itse olisinkin ehkä valinnut jonkin muun kuin eroottissävytteisen rakkausrunon luettavaksi sen jälkeen, kun ollaan ensin puhuttu paljon siskosta.

"Elämän tärkeimpiä asioita ei tarvitse selittää."
Kaisu Hildén

"Pohjanmaan kirjailijat RY:n jäsenet kirjoittivat LittFestin Ääni-teemaan liittyviä aforismeja.
Ole hyvä ja ota omasi!"

Toinen tapahtuma jonka kävin LittFestissä seuraamassa oli Minkä roolin sain -paneelikeskustelu Seppo Puttosen johdolla. Anja Snellman, Katja Kettu ja Taina Latvala puhuivat upeasti kirjailijakuvasta, kirjailijan roolista kirjan myynnissä ja sosiaalisessa mediassa sekä siitä, että kirjailija tekee paljon muutakin kuin kirjoittaa. Snellman totesi hienosti, että kirjailija antaa äänen niille, joille muut eivät sitä anna.

Paneelikeskustelu oli lyhyt ja sitä olisi voinut kuunnella vielä vaikka monta tuntia, mutta paljon uusia ajatuskia ehti silti viidessäkymmenessä minuutissa syntyä päähän. Snellman puhui esikoisromaanistaan Sonja O. kävi täällä (WSOY 1981) ja kuinka sen oli tarkoituskin räjäyttää kielellä päähenkilöllä ja teemoilla. Kettu pohti, mikä ero on kulttuurisella omimisella ja sillä että hän kirjailijana kirjoittaa siitä mistä haluaa. Latvala avasi taustoja romaaninsa Venetsialaiset (Otava 2018) päähenkilöistä.

Anja Snellman, Katja Kettu, Taina Latvala ja Seppo Puttonen

Kaiken kaikkiaan tämä lyhyt visiitti LittFestiin oli ihan todella mahtava. Sain älyttömästi uutta lukuideaa (ihan kuin yöpöydällä ei olisi jo valmiiksi ainakin kymmenen kirjaa odottamassa), pääsin tutustumaan Vaasan kauniiseen pääkirjastoon, juoksin karkuun koulutehtäviä!

Lounas Vaasan pääkirjaston Café Proosassa

 Vaasan pääkirjasto on jo pelkästään rakennuksena upea katsella - vaatimaton ulkoa, sisältä avara ja sokkeloinen yhtä aikaa. Sisätiloissa on käytetty hyväksi vanhoja ulkoseinärakenteita, ikkunoita ja ovikaaria, ja lisätty pehmeitä puupintoja ja paljon ikkunoita. Ensin meinasimme kaverini kanssa väähn eksyä, mutta lopulta löysimme oikeisiin paikkoihin lattiaan teipattujen opastekompassien avulla (en valitettavasti saanut kuvaa kun kirjasto oli niin täynnä ihmisiä).

Kirjastoalan opiskelijana oli myös todella mielenkiintoista nähdä näitä: kierrätyskirjojen uusiokäyttö ja vanhojen kirjastokalusteiden hyödyntäminen kirjanäyttelyissä! Nämä kaksi olivat omat suosikkini, tällaisia oli Vaasan pääkirjastossa paljon ja varmaan vielä enemmänkin olisi löytynyt jos olisin malttanut katsella ympärilleni tarkemmin.

Kerronnan kuvailuhelmiä sioille?

Tähän asti olen ollut hyvin perinteinen lukija: nimenomaan lukija, ja aina paperiversioita, ei e-kirjoja, eikä varsinkaan äänikirjoja. E-kirjojen lukeminen aiheuttaa päänsärkyä, enkä muka pysty keskittymään tarpeeksi kuunnellakseni äänikirjoja, koska musiikkiakin kuunnellessani alan melkein heti ajatella kaikkea muuta.

Jotain kuitenkin tapahtui, ja päätin antaa äänikirjoille vielä yhden mahdollisuuden, koska edellisestä kokeilukerrasta oli jo aikaa ja kyllähän muutkin tottumukset muuttuvat. Valitsin kirjaksi Katja Ketun Rose on poissa, sillä minun on tehnyt mieli lukea se siitä asti kun näin sen kannen kauniit värit, ja päätin itsepäisesti, että kuuntelisin sen loppuun, kävi miten kävi.

Yllättävän helpostihan se lopulta kävi, mutta ei kuitenkaan siksi, että kirja olisi mielestäni ollut liian hyvä keskeytettäväksi.

Rose on poissa on vuoden 2018 Finlandia-palkintoehdokas, ja se ansaitsi lopulta lukijoiden suosikki -tittelin. Romaani on toisaalta rakkaustarina intiaaninaisen ja suomensukuisen miehen välillä, toisaalta taas tarina naisesta, joka ei kuulu isänsä amerikansuomalaiseen maailmaan eikä äitinsä intiaanireservaattiinkaan. Kohtaukset vuorottelevat elokuussa 2018 ja Rosen alkuvuodesta 1973 kirjoittamissa kirjeissä, ja jatkuvasti jaetaan muistoja tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet joskus vielä aikaisemminkin. Muistojen vuoksi romaanin aikajanaa on paikoin vaikeaa seurata, ja äänikirjaa kuunnellessa oli muutaman kerran kelattava taaksepäin, kun kerronta vaihtui niin yllättäen ja nopeasti muistosta takaisin "nykyhetkeen".

Romaani sijoittuu Yhdysvaltoihin, suurelta osin intiiaanireservaattiin. Koska en ole intiaaniheimoihin, niiden historiaan tai kieliin millään lailla perehtynyt, en voi ottaa romaanin tähän aspektiin muuta kantaa kuin että minulle kerronta kuulosti uskottavalta; mitä nyt välillä nimet, nimitykset ja muut intiaanikielen fraasit jäivät kuunnellessa ontoiksi. Kirjailija on loppusanojensa perusteella perehtynyt aiheeseen ihailtavasti, ja hänellä on apunaan alan asiantuntijoita, joten en usko hänen olevan mitenkään hakoteillä.

Kirjan tarina itsessään lähti minulle vähän hitaasti käyntiin, enkä oikein missään vaiheessa kokenut sellaista valaistumisen hetkeä, joita oikein hyviä kirjoja lukiessani koen. Melkein tuntui, että lopussa kiiruhdettiin kuromaan juonenpäät yhteen - ei epäloogisesti tai epämääräisesti, mutta nopeasti, ja olisin ehkä kaivannut jotain lisää, jonkinlaista selitystä tai muuta. Muutama suorastaan raaka juonenkäänne sai minut yllättymään, mutta pääasiassa kerronta oli minun makuuni liian kuvailevaa ja sekavaa. En ole lukenut aikaisemmin yhtäkään Katja Ketun teosta, mutta ainakaan Rose on poissa ei saanut kiinnostustani suuremmin heräämään.

Katja Kettu: Rose on poissa
WSOY 2018