Gården, tingen, graven

Johan Anund (red.): Gården, tingen, graven. Arkeologiska perspektiv från Mälardalen. Riksantikvarieämbetet arkeologiska undersökningar skrifter nr 71, 2007. 224 s.

Arkeologin ammatti oli opintojen alkuvaiheessa yksi vahva vaihtoehto. Tuumasin kuitenkin, ettei työllistymisen kannalta se olisi se kaikkein fiksuin teko. Joten kielitiede ja kirjallisuus sekä talous- ja sosiaalihistoria vetivät pääaineina ne pisimmät korret, sivuaineina muun muassa pedagogiikka, psykologia, espanja ja nykyhistoria. Näköjään olisi järkevintä ollut sittenkin suuntautua akateemisen yleishumpuukin sijasta perinteisiin työläisammatteihin, mutta vasta kai aika näyttää kannattiko korkeampi koulutus taloudellisesti... vielä ei ole siltä tuntunut.

Maata kuovitaan useimmiten palkatta varsinaisen arkeologin johdolla. Kunhan elämäntilanne sen joskus hamassa tulevaisuudessa sallii, aion kyllä osallistua joku kerta vapaaehtoisena kaivauksiin. Kokemuksena on varmasti sen väärti.

Riksantikvarieämbetetin julkaisusarjassa on nyt melkoisen jännä Mälarinlaaksoon keskittyvä numero. Useiden artikkeleiden voimin laitetaan alueen asutus- ja taloushistoriaa uusiksi.

Mälarinlaakso on siitä erikoinen kolkka, että se oli vielä noin 900 vuotta sitten merenlahti. Maankohoaminen on ollut nopeaa. Ensimmäisten asukkaiden tullessa jääkauden jälkeen oli tienoo ulkosaaristoa. Muutamassa tuhannessa vuodessa on maa noussut kuin pannukakku kymmeniä metrejä. Vauhti on ollut kovimmillaan parikin metriä vuosisadassa, joten muutos on näkynyt silmissä. Jostain syystä ilmeisesti tahti on myös toisinaan hidastunut lähes olemattomaksi.

Leif Karlenby tarkastelee Håbolandetin tienoota isommassa aikakehyksessä. Alkuun silloisilla luodoilla ja saarilla oleskeltiin luultavimmin kausiluontoisesti. Kun maata on ollut enempi vapaana merestä, on tilaakin ollut pysyvämmälle asutukselle. Mälarinlaakso on ollut rajamaata tuolloin etenkin Uplantia ja Varsinais-Suomea asuttaneelle vasarakirveskansalle ja kampakeraamikoille. Nimenomaan vasarakirveskansa asettui aloilleen ja alkoi kyntämään maata. Ruotsissa heidän jälkiään on tavattu Keski-Ruotsin sisäosista. Tutkimukset osoittavat jo heidän asuneen pitkissä taloissa.

Mälarinlaakson pronssikauden asukkaiden kontaktit itään olivat tiiviit ja vähintäänkin yhtä monipuoliset kuin Keski-Eurooppaan. Esimerkiksi Lausitz-kulttuurin vaikutus oli Itä-Ruotsissa erityisen näkyvää ja joidenkin tutkijoiden mukaan tämä on viitannut merkittävästä maahanmuutosta siltä suunnalta. Pronssinkäsittelyllä ja raudanmuokkauksella on ollut suurta merkitystä Pohjolan kehityksellä. Suurella todennäköisyydellä nämä taidot ovat levinneet Mälarinlaaksoon idästä, ennen kaikkea nykyiseltä Venäjältä.

Anders Nilsson kertoo uusista kaivauksista Tunassa Sollentunassa. Nykytutkimus kyseenalaistaa aikaisemmat tulkinnat.

BTW, Tuna-sana on muuten siitä mielenkiintoinen, ettei sen etymologisesta alkuperästä ole täyttä varmuutta. Mahdollisesti se on peräisin vasarakirveskansalta. Alkujaan se lienee tarkoittanut isoa puurakenteista pyhää palvontapaikkaa (temppeliä), mutta sittemmin siirtynyt ruotsalaisten suussa ilmaisemaan myös mahtikartanoa tai keskusta. Foneettisesti hämäläismurteiden sana tönö on tunaa lähellä. Myöskin tönö on etymologiselta alkuperältään hämärän peitossa. Sisällöllisesti se tarkoittaa huonokuntoista puurakennusta, joten jonkinlaista yhteistä alkuperää sanoilla oman teoriani mukaan täytyy olla. Tuna on nimenomaan Mälarinlaaksolle tyypillinen paikannimi. Sen sijaan Hämeessä tönö-nimisiä paikkoja ei ole.

Katarina Appelgren ja Anders Nilsson ihmettelevät tyhjiä hautausmaita. Sellaisiakin kun arkeologit ovat yllätyksekseen kaivaneet esiin. He sulkevat pois määrittelystä ryöstetyt haudat ja polttohautauksen. He epäilevät niiden olevan symboliseen käyttöön rakennettuja.

Johdantoartikkelissa Mathias Bäck tarkastelee viikinkiaikaisia kulttuurien välisiä kohtaamisia. Keskieurooppalaisissa lähteissä vuosina 777-900 kutsuttiin skandinavian asukkeja eri nimityksillä. Mathias Bäck on päätellyt tanskalaisilla (danskar) tarkoitetun nimenomaan tanskalaisia, jotka olivat Jyllannin lisäksi levittäytyneet Länsi-Ruotsiin ja Etelä-Ruotsiin, pohjanmiehillä (nordmän) Norjan etelärannikon ihmisiä. Mälarinlaaksossa pohjoisosan svea-kansaa ja eteläosan göta-kansaa kutsuttiin yhteisnimellä Rus. Etenkin Itä-Euroopassa Rus-nimitys on ollut suosittu, englannissa puhuttiin daneista, Ranskassa pohjanmiehistä.

Suomen kieli on säilönyt tämän viikinkiaikaisen ruotsalaisten nimityksen. Svearike, Sverige alkoi hahmottua vasta viikinkiajan jälkeen Mälarinlaaksossa. Mathias Bäck päättelee, etteivät sveat ja götat osallistuneet ryöstöretkiin, vaan painottuivat kaupankäyntiin.

Mälarinlaakson viikinkiaikaiset kylät/kaupungit olivat monikulttuurisia kohtauspaikkoja, joissa sveat ja götat olivat vähemmistöinä.

Kolmessa viimeisessä artikkelissa valotetaan Frövikin esihistoriallista asutusta Eskilstunassa kolmesta näkökulmasta.

Suomen asutushistoriaa verrataan vähän Ruotsiin. Lähinnä Mathias Bäck käyttää argumentoinnissaan suomalaislöydöksiä tuekseen. Hän viittaa esimerkkinä Luistarin röykkiöhautoihin Satakunnassa. Sieltä on löydetty muun muassa kivikirves, jota epäillään käytetyn symbolisesti, koska se on hautoja vanhempi esine. Maagisella esineellä on ollut käyttöä uskonnollisissa rituaaleissa, jolla on haluttu viestiä yhteenkuuluvuutta esi-isiin. Bäck sanoo muinaissuomalaisissa yhteiskunnissa olleen traditiona aikasykli, jonka mukaan kokoonnuttiin muistojuhliin muistamaan tietyin väliajoin kuollutta kolmen vuoden ajan. Tämän jälkeen kuollut siirtyi vainajaksi.

Bäck esittää myös konkreettisen esimerkin Suomesta siitä miten esineen vaihtunut sosiokulturellinen konteksti saattaa tiedostaen tai tiedostamatta muuttaa sen käyttötarkoitusta. Suomalaisen viikinkiajan kulttuurilla olivat tiiviit kontaktit Venäjän keskisiin ja itäosiin, lähinnä Kama ja Volga-Oka jokien tienoille. Suomessa sen aikaisissa miesten soturihaudoista on löydetty hautajaislahjana vöitä, joiden alkuperä on Kamarin alueella itäisellä Venäjällä. Siellä ne olivat nimenomaan naisten vöitä.