Robert Rowland Smith: Aamiaisella Sokrateen kanssa. Arkipäivän filosofiaa. Karisto, 2011. 200 s.
Robert Rowland Smithin Aamiaisella Sokrateen kanssa. Arkipäivän filosofiaa on riemastuttavaa luettavaa. Tavallisen arkipäivän rytmiin on nivottu ihmiskunnan ajattelun helmet.
Robert Rowland Smith onnistuu osoittamaan arkisten rutiinien kautta ymmärryksemme ulottuvuudet, tasot ja rajat. Yksinkertaisista asioista turpoaa mehevää filosofista pohdintaa, joka kattaa kaikki keskeiset ajattelijat antiikista tähän päivään.
Eniten saanee kirjasta irti lukion oppimäärän suorittanut, mutta kai se sopinee myös hauskana johdatuksena filosofian hedelmiin.
Esseitä on 18 plus johdanto ja jälkipuhe. Niistä muotoutuu värikäs laajalle ulottuva matto, joka mehustaa aamiaisesta aina kuntosalin kautta yöpuulle.
sunnuntai 13. toukokuuta 2012
sunnuntai 6. toukokuuta 2012
Stefan Einhorn: Aidosti kiltti
Stefan Einhorn: Aidosti kiltti. Otava, 2007. 205 s.
Koen itseni kiltiksi. Se on ollut pyrkimykseni. Maailmassa on niin paljon pahaa, että tahdon tuoda omalla käytökselläni siihen edes vähän jotain hyvää. Kiltteyden dilemma on, että varmasti useimmat meistä kokevat itsensä kilteiksi näkemättä omaa pahuuttaan. Kiltin teoilla voi olla kamalat seuraamukset.
Esimerkkinä tästä olen kysyttäessä maininnut mökkipaikkakunnan naisen, joka kerää räsyjä ja tekee niistä räsypeittoja. Räsypeittoja hän ei myy, vaan hartaana uskovaisena rahtaa annettavaksi intialaisille katulapsille. Sinänsä hieno ja hyvä ajatus, mutta tekona julma. Ilmaiset peitot syrjäyttävät markkinoilta intialaisten aikuisten kutomat peitot ja vievät leivän heiltä. Heidän lapset joutuvat kaduille kerjäläiseksi. Ja kierre syvenee. Naisen täytyy tuoda lisää mattoja. Ja se vie toimeentulon entistä useammalta. Kiltteyden kääntöpuoli on siis synkkä. Nainen saa itselleen hyvän mielen hyväntuojana, mutta vastaanottavaa yhteisöä se tärvelee ja estää vaurastumista. Jos nainen sen sijaan myisi peittonsa Suomessa, ostaisi rahoilla intialaisia peittoja ja jakaisi ne köyhille lapsille olisi positiivinen kierre valmis. Vanhemmat saisivat töitä ja voisivat huolehtia lapsistaan paremmin.
Stefan Einhornin Aidosti kiltti pureutuu kiltteyden dynamiikkaan. Hän kannustaa kaikesta huolimatta kiltteyteen. Se on ollut ja on ihmisyhteisöjen voimavara, jonka avulla olemme selviytyneet. Jakamalla omistamme olemme varmistaneet jatkuvuuden ja kaikkien selviytymisen.
Yksinkertaista kiltteys ja ylipäätään etiikka eivät ole. Kiltteys on sidoksissa kulttuurisiin arvoihin. Uskonnot ovat muokanneet käsityksiämme oikeasta ja väärästä. Monta kertaa itsekin olen havainnut yrittäessäni olla kiltti olenkin aiheuttanut enemmän mielipahaa, koska ei saisi välittää ja sekaantua lähimmäisten elämään.
Kiltteyttä onkin erilaista. Motiivit voivat olla tiedostamatta tai tiedostetusti itsekkäitä, ne voivat altruistisia. Me myös koemme toisen kiltteyden eri tavoin ja ymmärrämme ehkä tahattomasti toisen tavoitteet väärin. Esimerkiksi itse joskus heräsin onnellisena aamulla ja päätin jakaa iloani kehumalla ensimmäistä kohtaamaani naispuolista tuttavaani erityisen kauniiksi tänään. Pieleen meni. Vastaukseksi sain vihaisen purkauksen ettei hän ollut kiinnostunut minusta eikä tule koskaan olemaan. Hyvä ettei syyttänyt seksuaalisesta häirinnästä. Arvokas oppitunti siitä miten omaa kiltteyttään täytyy osata rajata miten sitä ilmaisee.
Einhorn tarjoaa lukijalle ajatuksia herättävää pohdiskelua. Kiltteys kannattaa. Hän korostaa, että me vaikutamme lähipiirimme kautta kuin aallot kauas muihin. Emme saa tietää tekojemme seurauksista. Kiltit teot voivat kaukua vuosikymmenten päästä takaisin eteemme. Aivan yllättäen.
Koen itseni kiltiksi. Se on ollut pyrkimykseni. Maailmassa on niin paljon pahaa, että tahdon tuoda omalla käytökselläni siihen edes vähän jotain hyvää. Kiltteyden dilemma on, että varmasti useimmat meistä kokevat itsensä kilteiksi näkemättä omaa pahuuttaan. Kiltin teoilla voi olla kamalat seuraamukset.
Esimerkkinä tästä olen kysyttäessä maininnut mökkipaikkakunnan naisen, joka kerää räsyjä ja tekee niistä räsypeittoja. Räsypeittoja hän ei myy, vaan hartaana uskovaisena rahtaa annettavaksi intialaisille katulapsille. Sinänsä hieno ja hyvä ajatus, mutta tekona julma. Ilmaiset peitot syrjäyttävät markkinoilta intialaisten aikuisten kutomat peitot ja vievät leivän heiltä. Heidän lapset joutuvat kaduille kerjäläiseksi. Ja kierre syvenee. Naisen täytyy tuoda lisää mattoja. Ja se vie toimeentulon entistä useammalta. Kiltteyden kääntöpuoli on siis synkkä. Nainen saa itselleen hyvän mielen hyväntuojana, mutta vastaanottavaa yhteisöä se tärvelee ja estää vaurastumista. Jos nainen sen sijaan myisi peittonsa Suomessa, ostaisi rahoilla intialaisia peittoja ja jakaisi ne köyhille lapsille olisi positiivinen kierre valmis. Vanhemmat saisivat töitä ja voisivat huolehtia lapsistaan paremmin.
Stefan Einhornin Aidosti kiltti pureutuu kiltteyden dynamiikkaan. Hän kannustaa kaikesta huolimatta kiltteyteen. Se on ollut ja on ihmisyhteisöjen voimavara, jonka avulla olemme selviytyneet. Jakamalla omistamme olemme varmistaneet jatkuvuuden ja kaikkien selviytymisen.
Yksinkertaista kiltteys ja ylipäätään etiikka eivät ole. Kiltteys on sidoksissa kulttuurisiin arvoihin. Uskonnot ovat muokanneet käsityksiämme oikeasta ja väärästä. Monta kertaa itsekin olen havainnut yrittäessäni olla kiltti olenkin aiheuttanut enemmän mielipahaa, koska ei saisi välittää ja sekaantua lähimmäisten elämään.
Kiltteyttä onkin erilaista. Motiivit voivat olla tiedostamatta tai tiedostetusti itsekkäitä, ne voivat altruistisia. Me myös koemme toisen kiltteyden eri tavoin ja ymmärrämme ehkä tahattomasti toisen tavoitteet väärin. Esimerkiksi itse joskus heräsin onnellisena aamulla ja päätin jakaa iloani kehumalla ensimmäistä kohtaamaani naispuolista tuttavaani erityisen kauniiksi tänään. Pieleen meni. Vastaukseksi sain vihaisen purkauksen ettei hän ollut kiinnostunut minusta eikä tule koskaan olemaan. Hyvä ettei syyttänyt seksuaalisesta häirinnästä. Arvokas oppitunti siitä miten omaa kiltteyttään täytyy osata rajata miten sitä ilmaisee.
Einhorn tarjoaa lukijalle ajatuksia herättävää pohdiskelua. Kiltteys kannattaa. Hän korostaa, että me vaikutamme lähipiirimme kautta kuin aallot kauas muihin. Emme saa tietää tekojemme seurauksista. Kiltit teot voivat kaukua vuosikymmenten päästä takaisin eteemme. Aivan yllättäen.
lauantai 5. toukokuuta 2012
Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina
Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Otava, 1993. 571 s.
Jung Changin Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina on ravisuttavaa luettavaa. Se lihallistaa maailmanhistoriaa.
1900-luku oli maailmanhistorian verisin ja julmin. Yksi aate oli pahin: kommunismi. Sosialistiset maat kattoivat pahimmillaan valtaosan maapallosta ja suuren osan väestöstä. Neuvostoliitto ja sen satelliitit, Kiina ja aasialaiset versiot punatotalitarismista, afrikkalaiset kokeilut... Uhriluku kohoaa kymmeniin, jopa satoihin miljooniin. Kommunismi alisti ja tuhosi ihmiselämiä, repi perheitä ja pakotti katastrofaalisiin pöhköyksiin ja tyhmyyden ylistykseen.
Jung Chang läpivalaisee Kiinan kipeää 1900-lukua oman sukunsa kautta. 1900-luvun alun Kiina oli siirtomaavaltojen alistama entinen suurvalta, jossa vallitsivat feodaaliset tavat ja kulttuuri, joka muun muassa sitoi naisten jalat ja jaloista rikottiin luut, etteivät ne kasvaisi. Japanin miehitystä vastustamaan nousivat niin kommunistit kuin kansallismieliset. Yhteisen vihollisen lisäksi he kamppailivat keskenään. Kansallismieliset hävisivät ja pakenivat Taiwaniin. Lopulta toisen maailmansodan jälkeen kommunistit saivat haltuunsa koko monikulttuurisen maan. Alkoivat puhdistukset ja Maon henkilökultin rakennus. Maolaiset vihasivat koulutusta ja sivistystä. Mao usutti kansanryhmät toistensa kimppuun. Luotiin mielivaltainen luokkayhteiskunta, jossa jokaisen asema oli sidoksissa esi-isien asemaan menneisyydessä ja sen perusteella leimattiin loppuelämäksi. Kaikki vanha tuhottiin kulttuurivallankumouksen nimissä ja ihmisiä lähetettiin pakkotöihin järjettömiin projekteihin. Talouselämä rampautettiin pistämällä koko kansa tuottamaan samaa ja jättämällä kaikki muu työ tekemättä.
Kirjassa on karmaisevia kohtia. Historiattomuus rehottaa Maon Kiinassa. Jung Chang kuitenkin alkaa epäillä ettei kaikki ole kuten väitetään. Hänen silmänsä vähitellen aukeavat järjestelmän järjettömyydelle. Hänet pelastaa pääsy opiskelemaan englantia ja vaihtoon Iso-Britanniaan. Tätä kirjaa hän alkoi kirjoittamaan vasta kymmenen vuoden maanpaon jälkeen, kun oma äiti pääsi vierailemaan Iso-Britanniassa ja kertoi suvun tarinan. Siihen asti tapahtuneesta oli vaiettu.
Suosittelen kirjaa kaikille. Etenkin nuorille.
Jung Changin Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina on ravisuttavaa luettavaa. Se lihallistaa maailmanhistoriaa.
1900-luku oli maailmanhistorian verisin ja julmin. Yksi aate oli pahin: kommunismi. Sosialistiset maat kattoivat pahimmillaan valtaosan maapallosta ja suuren osan väestöstä. Neuvostoliitto ja sen satelliitit, Kiina ja aasialaiset versiot punatotalitarismista, afrikkalaiset kokeilut... Uhriluku kohoaa kymmeniin, jopa satoihin miljooniin. Kommunismi alisti ja tuhosi ihmiselämiä, repi perheitä ja pakotti katastrofaalisiin pöhköyksiin ja tyhmyyden ylistykseen.
Jung Chang läpivalaisee Kiinan kipeää 1900-lukua oman sukunsa kautta. 1900-luvun alun Kiina oli siirtomaavaltojen alistama entinen suurvalta, jossa vallitsivat feodaaliset tavat ja kulttuuri, joka muun muassa sitoi naisten jalat ja jaloista rikottiin luut, etteivät ne kasvaisi. Japanin miehitystä vastustamaan nousivat niin kommunistit kuin kansallismieliset. Yhteisen vihollisen lisäksi he kamppailivat keskenään. Kansallismieliset hävisivät ja pakenivat Taiwaniin. Lopulta toisen maailmansodan jälkeen kommunistit saivat haltuunsa koko monikulttuurisen maan. Alkoivat puhdistukset ja Maon henkilökultin rakennus. Maolaiset vihasivat koulutusta ja sivistystä. Mao usutti kansanryhmät toistensa kimppuun. Luotiin mielivaltainen luokkayhteiskunta, jossa jokaisen asema oli sidoksissa esi-isien asemaan menneisyydessä ja sen perusteella leimattiin loppuelämäksi. Kaikki vanha tuhottiin kulttuurivallankumouksen nimissä ja ihmisiä lähetettiin pakkotöihin järjettömiin projekteihin. Talouselämä rampautettiin pistämällä koko kansa tuottamaan samaa ja jättämällä kaikki muu työ tekemättä.
Kirjassa on karmaisevia kohtia. Historiattomuus rehottaa Maon Kiinassa. Jung Chang kuitenkin alkaa epäillä ettei kaikki ole kuten väitetään. Hänen silmänsä vähitellen aukeavat järjestelmän järjettömyydelle. Hänet pelastaa pääsy opiskelemaan englantia ja vaihtoon Iso-Britanniaan. Tätä kirjaa hän alkoi kirjoittamaan vasta kymmenen vuoden maanpaon jälkeen, kun oma äiti pääsi vierailemaan Iso-Britanniassa ja kertoi suvun tarinan. Siihen asti tapahtuneesta oli vaiettu.
Suosittelen kirjaa kaikille. Etenkin nuorille.
Kari Hotakainen: Bronks
Kari Hotakainen: Bronks. WSOY pokkari, 2011. 217 s.
Kari Hotakaisen Bronks sijoittuu Helsingin kaltaiseen rinnakkaistodellisuuteen. Skifistinen sekavuus saa lukijan hämmennyksiin. Pohjimmiltaan se lienee kaupungistumisen jälkeisen ajan kritiikkiä. Rikkinäinen rakenne tekee siitä tasoltaan epävakaan. Näkökulmaa ja kertomistekniikkaa vaihdetaan. Selkeää juonta ei ole, jos ei laske sellaiseksi maansiirtäjä Raimo Kallion pirstoutumista Joutomaalta Keskustaan.
En saanut kunnollista otetta tällä(kään) kertaa. Hotakaisen tuotannon tyypillisiä peruselementtejä on toki mukana. Hotakaiselle ominaista ovat pakkomielteiset, omapäiset henkilöhahmot, jotka toteuttavat elämää suurempaa projektia muista piittamaatta häiriintymisen asteelle asti. Kallion suku tonkii maata psykoottisesti.
Ehkä kirjan voisi lukea rakennemuutoksen kritiikkinä. Siitä miten ruumiillisen työn tekijät pakotetaan pois lähiöistä keskustojen toimistokarsinoihin. Siitä miten työnkuva muuttuu ja muuttaa tapaamme hahmottaa maailmaa.
Toiset pitävät Bronksia erinomaisena satuna suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen kärkkäänä kritiikkinä. Onhan se varmasti sitäkin, mutta omassa suussa se ei maistunut yhtä täydelliseltä. Ehkä vertaan liikaa kirjailijan muuhun tuotantoon, mikä sinänsä on väärin, koska jokaista teosta pitäisi kai arvioida omana itsenään. Kirjan viesti tuntui vesittyvän toistoon. Tiivistetymminkin olisi voinut toisin sanoen sanoman ilmaista. Nyt tuntui vähän väkisin pitkitetyltä. Typistettynä toimisi kenties paremmin. Tai ehkä vain olen nykyisen nopean mediakulttuurin ilmentymä, joka ei kykene kunnolla keskittymään pidempään jaaritteluun.
Kari Hotakaisen Bronks sijoittuu Helsingin kaltaiseen rinnakkaistodellisuuteen. Skifistinen sekavuus saa lukijan hämmennyksiin. Pohjimmiltaan se lienee kaupungistumisen jälkeisen ajan kritiikkiä. Rikkinäinen rakenne tekee siitä tasoltaan epävakaan. Näkökulmaa ja kertomistekniikkaa vaihdetaan. Selkeää juonta ei ole, jos ei laske sellaiseksi maansiirtäjä Raimo Kallion pirstoutumista Joutomaalta Keskustaan.
En saanut kunnollista otetta tällä(kään) kertaa. Hotakaisen tuotannon tyypillisiä peruselementtejä on toki mukana. Hotakaiselle ominaista ovat pakkomielteiset, omapäiset henkilöhahmot, jotka toteuttavat elämää suurempaa projektia muista piittamaatta häiriintymisen asteelle asti. Kallion suku tonkii maata psykoottisesti.
Ehkä kirjan voisi lukea rakennemuutoksen kritiikkinä. Siitä miten ruumiillisen työn tekijät pakotetaan pois lähiöistä keskustojen toimistokarsinoihin. Siitä miten työnkuva muuttuu ja muuttaa tapaamme hahmottaa maailmaa.
Toiset pitävät Bronksia erinomaisena satuna suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen kärkkäänä kritiikkinä. Onhan se varmasti sitäkin, mutta omassa suussa se ei maistunut yhtä täydelliseltä. Ehkä vertaan liikaa kirjailijan muuhun tuotantoon, mikä sinänsä on väärin, koska jokaista teosta pitäisi kai arvioida omana itsenään. Kirjan viesti tuntui vesittyvän toistoon. Tiivistetymminkin olisi voinut toisin sanoen sanoman ilmaista. Nyt tuntui vähän väkisin pitkitetyltä. Typistettynä toimisi kenties paremmin. Tai ehkä vain olen nykyisen nopean mediakulttuurin ilmentymä, joka ei kykene kunnolla keskittymään pidempään jaaritteluun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)