Antti Kauranne: Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen

Antti Kauranne: Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen. Majakka, 2008. 400 s.

Tänään on taas talvisodan syttymisen vuosipäivä. Suomi joutui suurvallan puristukseen heikosti varustautuneena ja valmistautuneena. Toki tietyissä kansalaispiireissä taitoja oli harjotettu ja viimeisenä vuotena ennen sodan puhkeamista koulutusta ja linnoittamista lisätty. Kaikkien yllätykseksi Suomi ei luhistunut välittömästi, vaan sinnitteli kaameissa oloissa urheasti vastaan. 30.11.1939 alkoi sotien sarja, joka loppui vasta vuosien päästä. Hinta oli kova, mutta silvottu Suomi säilytti itsenäisyyden ja liikkumatilansa maailmassa, osin tosin voittajan talutusnuoraan kytkettynä.

Viime sotien kauhuja on terapioitu kirjoittamalla valtava määrä kirjoja. Etäisyyden kasvaessa kiinnostus tulevaan on kuitenkin lisääntynyt. Rauhan aika on ollut poikkeuksellisen pitkä.

Maailma on muuttunut ja Itämeren altaan geopoliittinen kartta on runnottu uusiksi. Baltian maiden vapautuminen neuvostodiktatuurin ikeestä on luonut sotilaallisen tyhjiön Itämeren itärannoille, Venäjän kupeeseen. Ruotsi on luopunut asevelvollisuusarmeijasta ja menettänyt mahtinsa, joka sillä oli huipussaan kylmän sodan vuosina. Nato-maa Norja on viime vuosina Venäjän kehityksestä huolestuneena vahvistanut asevoimiaan määrätietoisesti. Venäjä on toipumassa Neuvostoliiton romahduksesta ja sen aiheuttamista kouristuksista ja supistuksista armeijassa.

Suomi on tällä hetkellä Pohjois-Euroopan sotilaallinen suurvalta. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin niin ikäluokkien pienentymisen aiheuttamista leikkauksista huolimatta Suomella riittää muskelia muihin verrattuna. Erityisesti tykistöä on käsittämättömästi. Myös valtaosa nuorista miehistä pakotetaan sotaväkeen yhä ja siten taisteluvalmius on kova. Varustus vanhentuneisuudesta huolimatta on melkoisen hyvää. Kiinalaisia rynnäkkökivääreitä on jaettavissa melkein jokaiselle mökin mummollekin asti. Sinkoja on yllin kyllin, samoin miinoja. Panssarivaunukaluston kärki on modernihkoa, vaikkakin määrältään vähäistä. Samoin torjuntahävittäjät ovat tällä hetkellä elinvoimaisimmillaan. Ei niitä montaa ole, mutta puutteistaan huolimatta laadukkaita. Suomen kyllästää militaristinen kulttuuri ja voimakas maanpuolustushenki, joka läntisistä naapurimaista uupuu täysin.

Montaa varusmiespalveluksen suorittanutta kutkuttaa kysymys entä jos. Entä jos ajaudutaan aseelliseen konfliktiin teknisesti ja sotataidollisesti edistyneen ja taitavan suurvallan kanssa. Kuinka käy? Miten nopeasti Venäjä voittaisi Suomen sodassa? Missä käytäisiin ratkaisutaistelut? Miten niissä pärjättäisiin?

Antti Kauranteen Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen visioi yhden sodan kulun 2010-luvun maailmassa. Sotaromaanissa Suomea johtaa presidentti Matti Vanhanen ja pääministeriksi on noussut Eero Heinäluoma. Venäjällä valtaa on keskittynyt isolle öljy- ja kaasukonsernille, jolle Suomenlahden pohjukan satama on elintärkeä. Sotaan johtavia sattumia on useita. Ihan niin kuin todellisuudessakin. Radikaalit luontoaktivistit kaappaavat öljytankkerin Suomen edustalla. Samaan aikaan Venäjän valtiojohto surmataan pommi-iskussa ja maan poliittisiksi päättäjiksi nousee äärioikeistolaisia slavofiileja. Yhdessä yhtiön kanssa he vaativat öljykuljetusten turvaamiseksi Suomen miehitystä. Suomi sanoo ei. Alkaa härnääminen joka johtaa ilmataisteluun, jonka myötä helvetti pääsee irti.

Venäjä on valmistellut hyökkäyksen huolellisesti ja moukaroi maalta, mereltä ja ilmasta. Pohjois-Suomi menetetään nopeasti. Ahvenanmaan valtaus luonnistuu venäläisiltä verta vuodattamatta hetkessä. Risteilyohjukset sinkoilevat liikekannallepanon perustamiskeskuksiin. Erikoisjoukot hyökkäävät strategisesti tärkeisiin kohteisiin. Panssarit vyöryvät Kaakkois-Suomeen. Suomen ilmavoimat murskataan sodan ensitunteina, samoin laivasto. Porvoon edustalle tehdään iso maihinnousu. Maahanlaskujoukkoja tiputetaan eri puolelle maata.

Sota etenee kuin sotaharjoitusten käsikirjoituksissa. Vihollinen vyöryy voimalla aiheuttaen paikallispuolustukselle huomattavia tappioita. Taisteluiden painopiste on pääkaupunkiseudulla, itäisellä Uudellamaalla ja Kaakkois-Suomessa. Apua Suomi ei alkuun saa. Lopulta Kiina lähettää rajalleen joukkoja ja vaatii sotatoimien välitöntä keskeytystä. Kiina vaatii myös huomattavia maa-alueita Venäjältä. Venäjän valtiojohto on hämmentynyt ja aikoo käyttää joukkotuhoaseita Suomen hävittämiseksi. Myös Naton joukot joutuvat pieneen kahnaukseen venäläisten kanssa. Venäjän asevoimat vastustaa joukkotuhoaseiden käyttöä vaativaa presidenttiä ja tekee vallankaappauksen. Suomen kannalta rauhaan päästään viime hetkillä ja yllättävin ehdoin.

Antti Kauranteen sotakuvaus on realistinen näkymä nykysodasta. Näin sen kulku suunnilleen oletetaan valistuneiden reserviläisten ja puolustusvoimien piirissä. Tällaiseen sodankäyntiin on yritetty varautua. Tänään Helsingin Sanomissa kerrottiin maavoimien taistelutavan muuttuvan. Taistelutavan muutos näyttää seurailevan tapaa, jonka kirjassakin suomalaiset oppivat. Pienet ryhmät käyvät joustavasti ja itsenäisesti vihollisen kimppuun. Kirjassa tilanne muuttuu miehitetyillä alueilla myös aktiiviseksi vastarinnaksi. Vähän samanlaiseksi terrorismiksi kuin Afganistanissa ja Irakissa esimerkiksi. Siviilit väijyttävät venäläisiä.

Kirja on ahdettu täyteen teknologiaa. Se on kuin teknopornoa aiheesta kiinnostuneille, muille aseteknisten yksityiskohtien luennointi on puuduttavaa. Yhtään selkeää päähenkilöä ei ole. Tapahtumia tarkastellaan useasta vinkkelistä varsin kollektiivisesti. Mieleenpainuvia pysäytyskuvia on muun muassa Helsingin Malmin pommituksista ja Porvoon saariston taisteluista. Kehenkään ei samaistu kunnolla ja luennointia häiritsee mertarantamainen tyyli vitsailla. Ei kirja silti huono ole. Harva kirja pysyy käsissä vielä puoli kolmelta aamuyöllä, kun ei tahdo keskeyttää lukemista!

Maantiede rajoittaa Suomen valtaamiseen soveltuvia taktiikoita. Kirja noudattelee vuosisataisia polkuja. Suomen puolustus on suunniteltu niiden varaan. Siihen, että hyökkäys suuntautuu idästä maata pitkin Kaakkois-Suomessa ja Uudellemaalle maihinnousun ja maahanlaskun yhdistelmänä. Koska siihen on varauduttu, on sellaiseen hankkeeseen ryhtyvän varauduttuva mittaviin tappioihin niillä seuduin. Ehkä Suomen valloittajan pitäisi katsella vaihtoehtoisia suuntia? Sisällissodan aikaan valkoiset voittajat vyöryivät Pohjanmaalta. Jos sinne tekisi maahanlaskun ja etenisi Seinäjoelta etelään? Valkoisia avustaneet saksalaiset nousivat Hankoon ja etenivät Helsinkiin. Ruotsi on puolustuksellisesti heikko. Jos Ruotsin valtaisi ensin? Ja Baltian maat. Silloin Suomi olisi supussa ja näännytettävissä? Kaikki on spekulaatiota. Toivottavasti ei koskaan totta.

Ron Currie Jr: Juniorin erikoinen elämä

Ron Currie Jr: Juniorin erikoinen elämä. Bazar, 2011. 363 s.

Tässä on harvinaisen hyvä kirja. Kirja alkaa melankolisena amerikkalaisen valkoisen köyhälistön perhedraamana, mutta vaihtaa vaihdetta puolenvälin jälkeen kiihdyttäen skifiksi. Siihen asti juoni on uskottavaa päähenkilön paranoidisen skitsofrenian kuvausta, mutta sitten se muuttuu kökön korniksi skifitrilleriksi, jonka vain taitava kirjailija kykenee syöttämään lukijalle uskottavasti. Toimii.

Yksinkertaisuudessaan kirja kertoo miehestä, joka on jo kohdussa kuullut tulevasta maailmanlopusta. Miehen isoveljestä tulee kokaiininraunioittama urheilutähti, vanhemmat sairaita juoppoja ja miehestä itsestään lahjakkaiden luokan käynyt alkoholisti. Mukana on myös ensirakkaus, jonka hylkäämäksi hän joutuu puheidensa takia.

Challengerin tuho vuodelta 1986 piirretään melodramaattisesti mieleen. Mieleen painuu myös pyörätuoliin joutuneen mustan miehen itsemurhaisku sosiaalivirastoon. Sitä mies on avustamassa. Hivenen tahtomattaan, mutta koska maailmanloppu tulee, hän kysyy koko ajan "onko millään mitä teen mitään merkitystä?".

Miehen julistaessa maailmanloppua riittävän kuuluvasti nappaavat turvallisuusviranomaiset hänet haaviinsa. Hänet passitetaan amerikkalaiselle vankileirille Bulgariaan. Maailmanloppu on tosiaan tulossa, mutta paniikin estämiseksi siitä ei saa puhua. Häntä kohdellaan aluksi terroristina, mutta myöhemmin hänet työllistetään huippuasiantuntijaksi huippusalaiseen siirtokuntaprojektiin. Isän sairastuminen syöpään herpaannuttaa huomion ja perheen kuolleeksi uskoma mies naamioituneena huumetokkurassa kehittää tehokkaan lääkkeen viime hetkellä.

Kun kaikki näyttää suuntaavaan kohti uutta planeettaa, kirjan juoni rutistetaan taas kerran kasaan ja alkaa huikea loppu, joka muovaa alunkin uusiksi. Huh! sanon minä. Näin sitä pitää.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. WSOY, 2010. 130 s.

Kuunnelmina nämä pakinat ovat luultavasti toimineet, mutta kirjana 80-vuotiaan ukon purkaukset eivät aina iske.

Lyhyet jorinat noudattavat suunnilleen samaa peruskaavaa, joka oli joidenkin kolumnistien ja pakinoitsijoiden suosiossa vuosikymmeniä sitten ja jotkut iäkkäämmät jatkavat vielä tänä päivänä samalla linjalla. Juttu alkaa lähes aina sutkauksella Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

Käsiteltävien asioiden kirjo on laaja, mutta ytimenä on maailman muutos ja kertojan mukaan huonompaan suuntaan. Kirjassa tavoitetaan hyvin ennen sotia syntyneen sukupolven mielenmaisemaa. Yhtenä punaisena lankana on säästäväisyys ja itsepäisyys.

Montaa kertaa ei naurattanut, mutta hyvälle mielelle jäi useasti.

Uurali keelte sõnastik

Uurali keelte sõnastik. MTÜ Fenno-Ugria Asutus, 2011. Tallinn. 143 s. (toinen, parannettu ja täydennetty painos)

Tallinnassa käydessä käsiin osui uralilaisten kielten sanasto Uurali keelte sõnastik. Esipuheessa muistutetaan, että vaikka uralilaisilla kielillä on noin 25 miljoonaa puhujaa ympäri maailman, etenkin alueella, joka ulottuu Länsi-Norjasta Siperian tundralle ja Unkarin aroille, uhkaa useimpia kieliryhmän kieliä katoaminen. Unkarinkielisiä on noin 15 miljoonaa, suomenkielisiä viitisen miljoonaa, vironkielisiä miljoona.

Suomea toki hävitetään esimerkiksi Ruotsissa sulauttamalla pohjoismaiden suurinta vähemmistöä valtaväestöön, mutta suomi, unkari ja viro eivät ole kuitenkaan suuressa vaarassa hävitä, koska niillä on turvanaan omat kansallisvaltiot, joiden virallisia kieliä ne ovat. Mutta kaikki muut uralilaisten kielten puhujat ovat laskettavissa joko yhden tai kahden käden sormin, korkeintaan muutamissa sadoissa tuhansissa.

Tässä sanastossa on esillä uralilaisista kielistä 20. Joitakin on jätetty pois. Esimerkiksi meänkieli ja kainuu (kveeni). Mainio opus. Ensin on perusfraaseja, sitten perussanastoa ja lauseita. Lopuksi on kaikille uralilaisille kielille yhteisiä sanoja. Niitä on tähän sanastoon valittu 11. Vesi, kala, joki, lumi, suksi, sydän, silmä, koivu, puu, nuoli ja tuli. Luontoon ja kehoon liittyviä sanoja.

Sanastoa lukemalla kyllä huomaa, että suomen puhujakin ymmärtää enemmän sanoja, koska suomen monissa murteissa käytetään samaa sanastoa kuin sukukielissä. Yksi tällainen sana on hunaja, joka esiintyy sellaisena vain suomessa. Muissa uralilaisissa kielissä on mesi. Myös tervehdykset liippaavat läheltä.

Kiinnostava kirja. Kirjantekijät suosittelevat tiedonjanoisille myös kotisivuaan fennougria.ee.

Turkka Hautala: Salo

Turkka Hautala: Salo. Gummerus, 2009. 320 s.

Turkka Hautalan Salo on epätasainen, hajanainen romaani, jonka tarinamatto muodostaa löyhän novellimaisen pinnan.

Alkuun en pitänyt siitä lainkaan. Alku vaikutti väkisin väännetyltä karikatyyriltä, jolla ei ollut uskottavuutta eikä syvyyttä. Juonenkäänne myöskin tuntui tökeröltä. Kirja etenee tartuntoina. Näkökulma siirtyy kohdatun kohtalon nahkoihin toviksi. Siinä ajassa yleensä yritetään kutoa kokoon koko elämää, joten ei sekään kovin luontevalta vaikuta. Yritys on hyvää ja teksti monin paikoin riemastuttavaa.

Tyhjäkäyntiä on silti ja porukkaa on laidasta laitaan kaikenlaisista yhteiskunnallisista kerrostumista sosiaalisiin oloihin. On kuin pakolla puristettu kasaan joukko toisilleen vieraita, mutta silti samassa yhteisössä vaikuttavia tahoja yhteen kirjaan, jotta kokonaisuus olisi mahdollisimman monipuolinen. Hyvä kirja ei kerro kuitenkaan kaikkea. Usein olennaista on se mistä vaietaan, mitä kertova kirjailija jättää kirjoittamatta.

Miljöönä on eteläsuomalainen pikkukaupunki, jonka elinkeinorakenne on yhden ison matkapuhelintehtaan varassa. Sen vaikeudet ja menestys säteilevät laajalti yhteisöön. Lukija voi olettaa kaupungin olevan Salo kuten kirjan nimikin vihjaa. Yleisemmin ottaen kuitenkin kyseessä voisi olla moni muukin yhden ison yrityksen varassa sinnittelevä paikkakunta.

Ensimmäisenä kohdataan menestynyt insinööri. Henkilöhahmoista hän oli huonoin. Meinasin jättää jo kirjan kesken, mutta sisukkaasti pyristelin eteenpäin. Seuraavaksi on huumehörhö. Heti alkuun lyödään siis ääripäät vastakkain. Niin kuin usein yhteiskunnassa on.

Myöhemmin tutustutaan muun muassa yögrillin tätiin, lehdenjakajaan, syrjäytyneeseen erakkonuoreen, keski-ikäistyvään yksinäiseen hemmoon, kurdilaiseen maahanmuuttajaan, hattutätiin.... kirjo on lavea.

Rakenteellisesti mieleen tulee vähän oma eräs romaaniraakile, jossa kunnianhimoisena tavoitteena on tarkastella William Faulknerin hengessä sadan samaan aikaan tavaratalossa olevan ihmisen mielenliikkeitä jonkinlaisena ajatusvirtana yhden minuutin aikana. Taiteellisesti kyseessä on upea hanke, mutta hahmojen hallinta sekä kirjoittajan että lukijan kannalta on vähintäänkin haasteellista, koska toisaalta pyrkimys jonkin asteiseen realismiin häivyttää hahmojen taustat pelkästään kertojan tietoon ja tuloksena on irrallisia rönsyjä hälinässä. Ei siis kovinkaan lukukelpoista. Ei ainakaan lukijan kannalta. Vähän vastaavaa tekniikkaa kuin Turkka Hautala Salossa hyödynsin myös ensimmäisessä kirjassani olevassa novellissa.

Jera & Jyri Hänninen: Tuhansien aatteiden maa. Ääriajattelua nyky-Suomessa

Jera & Jyri Hänninen: Tuhansien aatteiden maa. Ääriajattelua nyky-Suomessa. WSOY, 2010. 267 s.

Joskus tuntuu liberaalina yksinäiseltä.

Jos yrittäisi kiteyttää oman maailmankatsomuksen, niin voisi vaikka määritellä sitä siten, että minun puolesta aikuiset ihmiset saavat tehdä keskenään omasta vapaasta tahdosta mitä haluavat. Heidän tekonsa eivät kuulu muille niin kauan kuin ne eivät rajoita tai estä muiden vapauksia.

Lyhyesti tämä tarkoittaa sitä, että jokainen saa pariutua sen kanssa joka tahtoo samaa. Muiden ei tarvitse puuttua asiaan. Ei heteroseksuaalien taikka homoseksuaalien. Samoin jokaisen pitäisi saada opiskella, hankkia toimeentulonsa ja muutenkin elää elämäänsä mahdollisimman vapaasti. Tasa-arvoa siis.

Hienot ihanteet, jotka on lakiin astikin kirjattu. Niiden toteutuminen on vain vähän niin ja näin. Valitettavasti. Sitä paitsi maailmassa ja Suomessa on kasvava joukko ahdasmielisiä hörhöjä, jotka mölisevät äänekkäästi ihmisoikeuksia vastaan.

Veljekset Jera ja Jyri Hänninen kartoittavat suomalaista ääriajattelua kirjassaan. Vakiintuneen poliittisen kentän lisäksi yhteiskunnassa vaikuttaa kovaäänisiä persoonia puoluekentän laitamilla. Lisäksi pakkaa sekoittaa perussuomalaisten propellipäisten pöhköjen rynnistys valtakunnan suurimpien puolueiden joukkoon. Varsinaisesti äärimmäisyyshenkilöitä on vähän, mutta internetin välityksellä he vivuttavat joukkovoimaansa. Hämmennystä herättää heidän toimintansa monissa, jopa ristikkäisissä liikkeissä, ja toisinaan epävakaa takinkääntö, joka johtaa kameleontit uusien aatteiden etujoukkoihin. He ovat myös ilmeisen narsistisia persoonia ja ryhmittymät leimautuvat ja hajoavat heihin.

Aluksi kirjoittajat tarkastelevat maahanmuuttajia ja heidän kriitikoita. He nostavat esiin muun muassa Suomen vastarintaliikkeen avoimen kansallissosialistisen toiminnan, joka on purkautunut väkivaltaisuuksina ja yhteyksinä muuhun pohjoismaalaiseen äärioikeistolaiseen liikehdintään.

Maltillisempaa fasismia edustaa perussuomalaiset, joiden joukkoon on pesiytynyt Suomen Sisun propellipäitä kuten Timo Soini kutsuu halla-aholaisia. Kirjassa kerrotaan sisulaisten istuvan monessa kunnanvaltuustossa.

Pamfletissa todetaan myös islamistifundamentalistien aiheuttavan vaaraa. Maahanmuuttajien joukossa on muslimeja, jotka radikalisoituvat ja vihaavat esimerkiksi homoseksuaaleja. Heidän vihansa saattaa purkautua väkivaltana homoja kohtaan. Samoin kunniaväkivaltaa esiintyy ja siitä kärsivät erityisesti naiset, jotka alistetaan patriarkaaliseen kulttuuriin.

Luterilaisen kirkon siipien alla on levinnyt fundamentalistista tulkintaa uskosta. Ja siitä on irronnut muun muassa Luther-säätiö, joka julistaa ahdasmielistä uskoa. Myös herätysliikkeillä on vaikutusvaltaa usean elämään.

Kaikkein erikoisin sikermä on Suomen antifasistisen komitean Safkan porukka. Ennen pidin itseäni antifasistina, mutta Safka on värittänyt termin vastenmieliseksi Venäjän nuoleskeluksi. Dosentti Johan Bäckmanin ja kirkkoherra Juha Molarin johtama lahko tuottaa täysipäiväisesti lausuntoja milloin mistäkin tukien totalitääristä terroria ja sortoa sekä syyttäen milloin ketäkin fasismista ja natsismista. He ilmestyvät aina sinne minne mediakin ja ovat ilmeisen taitavia tekemään sirkustemppuja, jotka herättävät median mielenkiinnon. Lausunnot ovat ristiriitaisia ja sekavia, yksisilmäisiä ja vääristyneitä. Etenkin Venäjän media tuntuu heidän syöttinsä syövän ahnaasti ja siten he ovat pilanneet Suomen ja Venäjän välejä ahkerasti kertomalla kummallisuuksia Suomesta ja Virosta Venäjälle.

Varsin vähän kirjassa tarkastellaan punavihreää vasemmistoa ja anarkisteja. Ehkä siitä on tullut valtavirtaa? Onhan ministerinä yksi niistä piireistä ponnistanut. Enemmän keskitytään kettytyttöihin, joiden kultakausi ulottuu reilun vuosikymmenen taakse. Laitavasemmistosta saisi tehtyä varmasti aivan oman kirjansa.

Kokonaisuutena kirja on pintaraapaisua aiheesta, johon tutkijoiden soisi tarttuvan tiiviimmin. Sinänsä se on hyvä kokonaiskuva ja katsaus tämän hetken ääriliikehdintään, joka karnevalisoituu usein valtamediassa pelleilyksi ja vihapuheiksi internetissä.

Kannattaa katsoa myös nykyisen entisen (!) kirkkoherran vastaus tähän kirjoitukseen hänen blogissa. Siitäkin huolimatta, että se on täynnä karkeita asiavirheitä niin se on myös erinomainen kurkistus äärimmäisajatusten sumentamaan maailmaan. Tai ehkä juuri siksi. Hän myös nostaa esiin Seppo Ruotsalaisen väitöskirjasta kirjoittamani kritiikin.

Toisenlaista tietoa Safkan sekoiluista on esimerkiksi täällä.

Karo Hämäläinen: Erottaja

Karo Hämäläinen: Erottaja. WSOY, 2011. 462 s.

Tunnelmat ovat tällä hetkellä hyvin samankaltaiset kuin syksyllä 2008. Kreikka sätkii, vuoden 2008 finanssikriisiä elvytettiin lisäämällä rahanmäärää ja velkaantumalla entisestään. Isoista eurotalouksista vaikeuksissa on Italia ja Espanjakin horjuu. Ranskan pankit ovat pahassa pinteessä. Talouskriisi on hallitsemattomassa kaoottisessa vaiheessa ja seuraamukset voivat olla tavalliselle ihmiselle arvaamattomia.

Youtubessa on muutama mainio video tulevaisuudesta:

- Mike Maloney kertoo mihin keskuspankkien rahapolitiikka johtaa.

- Amerikkalainen yhdistys visioi hirvittävästä hyperinflaatiosta ja dollarin luhistumisesta lähitulevaisuudessa kertoen sen karmeista seurauksista.

Karo Hämäläisen Erottaja on hykerryttävä trilleri finanssimaailman mädännäisyydestä. Ajallisesti se sijoittuu syksyn 2008 romahduspäiviin kun isot amerikkalaiset firmat rytisivät tuhoisasti alas. Taloustsunami pyyhkäisi laajalti kaataen velkavivuttajat syvälle suohon.

Miljöönä on rahastoyhtiö, jonka omistajat ovat myyneet kalliilla Ruotsiin ja uuden emon kompuroidessa he ovat ostamassa puljua takaisin. Taloustilanteen kärjistyessä paljastuu kuitenkin kupru arvostetussa rahastossa. Rahastonhoitaja on tehnyt laittomuuksia ja vipannut yritysjärjestelyllä rahastosta rahaa omaan pussiin luvattomasti. Jännitysmomenttia luo kidnappaus, joka kuitenkin syö uskottavuutta loppupeleissä kirjalta. Myöskään saman kaapparikaksikon myöhempi toiminta ei vakuuta. Se on ikään kuin umpisuoli, turha lisäke muuten mainiossa kirjassa, koska se ei vaikuta keskeisesti kirjan juoneen.

Tarina pysyy kasassa loppuun asti. Epilogikaan ei kuraa kirjaa kuten niin usein jännityskirjoissa valitettavasti tapahtuu. Kirja on samalla katsaus taloushistoriaan ja sosiaalihistoriallinen kurkistus tietyn aikakauden tiettyyn sosioekonomiseen lokeroon.

Monelle lukijalle mieleen vyöryy varmasti islantilaispankkien sekoilut Suomessa ja FIM:n vaiherikkaat käänteet.

Loistavaa tekstiä, jota luki nautinnolla.