Liza Marklund: Paradiset

Liza Marklund: Paradiset. Pirat, 2002. 426 s.

Kaikki kohkaavat Euroopassa ruotsalaisista dekkareista. Niiden vanavedessä suomalaisetkin ovat päässeet keskieurooppalaisten kustantajien listoille.

Kuvaavaa ruotsalaisen rikoskirjallisuuden reilun vuosikymmenen kestäneelle buumille on naiskirjailijoiden vankka asema. Karkeasti arvioiden on Ruotsissa vuosina 1998-2007 noussut julkisuuteen 80 naiskirjailijaa. Mutta ei rikosromaanit ole uusi asia.

Ensimmäinen ruotsalainen rikosromaani sijoittui vanhaan kotikaupunkiini Eskilstunaan. Kyseinen kirja julkaistiin 1893. Myös naiset olivat alusta alkaen ahkeria dekkaristeja.

Liza Marklundia on kutsuttu yhdeksi Ruotsin dekkarikuningattarista. Eikä syyttä. Juuri hän on ollut intensiivisesti vauhdittamassa lumivyöryä.

Kenties juuri naisten sankka osuus kirjoittajina on muovannut ruotsalaisdekkareista omintakeisia. Perhesuhteet, pariutuminen, lapset ja raaka kotiväkivalta ovat niiden keskeisiä piirteitä. Yhteiskunnallinen kritiikki on rajua, ja naisten ja lasten oikeuksia puolustetaan julman kärjistetysti. Maskuliininen adrenaliinitoiminta jää tunteiden taustalle. Myös sankarihahmoissa naiset ovat hyvin edustettuja. Ainakin jos keskeisiä piirteitä yhtään yrittää yleistää.

Paradiset ei ole poikkeus. Se on itsenäinen osa laajaksi venähtänyttä sarjaa toimittaja Annika Bengtzonista. Häiritsevä piirre on päällemaalaava stereotypisointi. Idästä huokuu pahuus. Suomi ja suomalaiset saavat osansa tästä, vaikka Venäjä ja Balkan ovatkin tässä kirjassa päällimmäisinä. Ennakkoluuloisuus upotetaan sanavalintoihin, etenkin adjektiiveihin, joilla kuvataan Itä-Eurooppaa todellisuutta kaameammaksi.

No, viihdekirjanahan tätä täytyisi lukea, mutta asenneilmasto paikoin ahdistaa mustavalkoisuudellaan.

Tarina ei pysy kunnolla kasassa, vaan osia siitä roikkuu irrallisina riekaleina kuin pilvilautat taivaalla. Rytmitys ei myöskään onnistu täysin, vaan jännitys hiipuu ennen aikojaan ja vesittyy. Tarinan loppu kun paljastetaan parikymmentä sivua ennen kirjan loppua, joten lukijan mielenkiinto lopahtaa ja pettymys jää kalvamaan, kun ei yllätyskäännettä olekaan luvassa viimeisillä sivuilla.

Kohtaukset ovat naiiveja, luonnottomia. Seksi kuulostaa naisille suunnatuista eroottisista kioskikirjoista revityltä.

Pääpiirteissään kirja kuitenkin kantaa yllättävän hyvin. Tosin olin aloittanut sen jo vuosia sitten, joten jotain kertoo sekin, että sain vasta nyt sen luettua loppuun.

Jos lyhyesti yrittää referoida niin kirja kertoo iltapäivälehden toimittaja Annikasta, joka saa vihjeen salaperäisestä säätiöstä, joka auttaa murhalla uhattuja naisia. Samaan aikaan mestataan miehiä tukholmalaisessa satamassa. Silminnäkijä soittaa Annikalle ja pyytää apua. Kaikki kiertyy yhteen. Taustalla on Bosnian sota, Jugoslavian hirmuhallinto ja serbimafia, joka pyörittää savukkeiden salakuljetusta Ruotsiin. Jutun auetessa Annika rakastuu ja tulee raskaaksi... ja isoäiti kuolee.

Lukeehan tätä, mutta ei suurella intohimolla.

A. E. Ingman: Rimpisuon usvapatsas

A. E. Ingman: Rimpisuon usvapatsas. Seikkailukertomus Pohjan periltä. SKS, 2007 (ensipainos 1915). 152 s.

Aamupäivä eteni rivakasti vaasalaisen vankilapapin ja opettajan Alfred Emil Ingmanin seikkailukertomuksen Rimpisuon usvapatsaan parissa. Vauhdikas fantasiatarina on ryyditty suomalaisilla sananlaskuilla ja siihen on sulautettu klassisten seikkailukirjojen elementit. Toki kirjasta on julkaistu kieliasultaan päivitettyjä versioita, mutta 2007 otettiin uusintapainos ensipainoksen alkuperäisessä ilmiasussa. Toimii.

Rimpisuon usvapatsaan sanotaan olevan suomalaisen nuoriso- ja eräkirjallisuuden alku. Jos Aleksis Kivi kirjoitti ensimmäisen suomenkielisen romaanin, jolle ei ole vielä löytynyt voittajaa, niin Ingman loi kirjallisuudenhaaralleen vankan perustuksen, jonka kaltaista kertojalahjakkuutta kaipaisi tähän päivään.

Koherenssi kertomuksessa on kunnossa. Itseä viehättää eniten kirjan salakavala pedagoginen motiivi. Kirjailija halusi sivistää nuorukaisia heidän itsensä huomaamatta. Yksi keskeinen rikastava piirre teoksessa on päähenkilöiden Jussin ja Matin jatkuva naljailu toisilleen sananlaskujen muodossa. Lukijaa opastetaan myös eränkävijäntaitoihin.

Teksti on sanastoltaan mehukasta, kuten takakannessakin todetaan. Pojat lähtevät samoamaan jäätyneen nevan ylitse tutkimattomille Lapin maille ja löytävät aarresaaren paratiisista. He asettuvat uudisraivaajiksi lappalaisten salaperäiselle uhrisaarelle, jonka keskellä ryöppyää kuuma geysiri. Fantasiaan sekoittuu intialaista mytologiaa, saamelaista mystiikkaa ja suomalaista eksotiikkaa. Järvistä he noukkivat helmiä simpukoista ja vuoresta vuotaa kultaa. Sitä ennen he voittavat urhoollisesti vastukset kuten susilauman ja petomaisen karhun.

Lopuksi he palaavat jääkiitäjällä ihmisten ilmoille ostamaan löytönsä ja ilmoittavat perustavansa paratiisiinsa oman kylän.

Tarina pitää otteessa loppuun asti, eikä loppua ole pilattu. Sopii vanhemmallekin kirjallisuuden ystävälle. Pojat ovat tietysti luonnottoman kunnollisia ja ahkeria. He eivät tupakoi, työskentelevät pitkiä päiviä. Tytötkin ovat mielessä vain yhdessä lyhyessä keskustelukohtauksessa - ilmeisesti pakollisessa, ettei heidän seksuaalisesti suuntautumisesta jäisi harhakuvaa lukijalle. Toisenlaisenkin mielikuvan kun voisi saada.

Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja

Reino Helismaa: Henkipattojen kylä ja muita lännennovelleja. Suomen Länkkäriseura, 2009. 127 s.

Kukapa ei olisi lukenut lapsuudessa ja nuoruudessa lännentarinoita? Ne ovat merkittävä osa euroatlanttista kulttuuriperintöä, kenties vahvimpina tuotannollisina keskuksina Italia, Iso-Britannia ja tietysti Yhdysvallat itse, jossa villin lännen mytologia on kansallisen itseymmärryksen peruspalikoita.

Suomessa kukoistuskausi oli viime vuosisadan puolessa välissä. Samaan siivuun liittyy tukkilaisromantiikka ja Lapin kultakuumeen romantisointi.

Juri Nummelin kertoo esipuheessa, että suomalaisen lännenkirjallisuuden historia on vielä kirjoittamatta. Paljon ilmestyi 1930- ja 1940-lukujen taitteessa lukulehdissä, mutta myös pokkareita kirjoitettiin runsaasti.

Yksi näistä ahkerista rustaajista oli iskelmistä ja elokuvista tunnettu Reino Helismaa, joka kirjoitti osin salanimellä.

Kokoelmassa on julkaistu uudelleen Isku-lehdessä 1940 ja 1941 ilmestyneitä Helismaan novelleja.

Yhden niistä muistan lukeneeni aiemmin. Tarinat ovat jännittäviä seikkailuja, joita kuuluisi lueskella kuumalla mökkilaiturilla tai hetekassa kesäisen vesisateen hakatessa vintin kattoa. Aina ei voi lukupaikkaa valita. Menettelee se keskitalvikin.

Ajallisesti tarinat sijoittuvat modernisaation kynnykselle, villin lännen aikakauden loppuun. Vaikka pääpaino on toiminnallisessa paukuttelussa, hyvän ja pahan vastakkainasettelussa, on sosiaalisia suhteita kuvattu analyyttisesti ja uskottavasti. Melkein kaikissa tarinoissa hyvis selättää juonikkaasti pahisjoukon. Yhdessä tilanne on tragikoominen, surkuhupaisa. Rehentelevä sheriffi surmaa väärinkäsityksessä toisen kylän sheriffin, vapauttaa pahan roiston ja joutuu rosvon ryöväämäksi...

Lajityypin takia naiskuva on kapea. Hahmot ovat miehiä, naisesta kamppaillaan. Tarinoiden naiset eivät ole kuitenkaan pelkkiä miehisyyden uhreja, vaan aktiivisia toimijoita - he osallistuvat sankarimiehen rinnalla tulitaisteluihin. Sankarillisuus silti sysätään miehille, naiset ovat kiitollisia pelastettavia ja suloisia palkintoja.

Mielenkiintoista ja viihdyttävää luettavaa.