Viikinki

 

Víkingur Ólafsson sai Grammy-palkinnon. On miellyttävää kirjoittaa musiikista hypettämättä ja hyppelemättä. Haluan vain sanoa, että hyvin tutun Bachin Goldberg-muunnelmien BWV 988 levytys miellyttää minua aivan tavattomasti, kun Ólafsson soittaa. Se on Spotifyssä ja joka paikassa. Miltä se teistä tuntuu?

Goldberg-variaatiot, jotka Bach elämäkertojen mukaan kirjoitti iltayön musiikiksi huono-uniselle ruhtinaalle, saivat nimensä tuon ruhtinas (tai kreivi, miten haluatte) Kayserlingin henkilökohtaisen pianistin mukaan. Heillä oli tapana koukata Leipzigin kautta ja kiinata Bacheilla.

Samalla tavalla kuin Bachin Das Wohl-Temperierte Klavier I-II on kaiken vakavasti otettavan pianonsoiton opettelun raamattu, Goldbergejä lienee soittanut jokainen ammattilaiseksi päätynyt pianisti. Bachilla on helppoja kappaleita, joita on kaikissa pianokouluissa, ja vaikeita kappaleita. Tämä on vaikea.

Jos sinulla on vihainen seinänaapuri tai joku perheenjäsen, joka ei kestä klassista musiikkia, suosittelisin silti juuri tätä Goldbergiä. Halukas voi kysyä esimerkiksi omilta perheenjäseniltäni, millaista on asua talossa, jossa isäntä paiskaa pyörimään kesken päivän Mahleria tai Beethovenia. Ja oli sellainenkin aika, että tuli kuunneltua usein Pendereckiä ja Auschwitz-oratoriota…

Toisin kuin “jumputus” eli oleellisesti samanlaisina toistuvat pikkukappaleet, Goldberg kai tuottaa rasvahappoja, joita aivot ja hengitys tarvitsevat. Sen soidessa voisi myös kuolla. Hautajaisiin se on liian pitkä.

Vaikka Bach jäi 1700-luvun puolivälissä hiukan säveltäjäpoikiensa varjoon, jo parikymmentä vuotta myöhemmin kaikki muusikot tunsivat hänet. Konsertti keksittiin vasta myöhemmin. Esimerkiksi Saksassa ja Italiassa soitettiin ja laulettiin 1800-luvulla myös yleisölle, jolla oli omat oluet ja voileivät mukana.

Bachilla on vähän sellaista musiikkia, joka kilpailisi jalkapallo-ottelun katsomisen kanssa.

Kirkkomusiikki oli erillisalue. Bachin passiot ja useimmat kantaatit ovat tolkuttoman vaikeita niin että niitä esittämään tarvitaan huippuammattilaisia.

Bachin kosketinsoittimille säveltämästä ajateltiin, että urkujen lisäksi vain klavikordi tai cembalo tulevat kysymykseen. Myöhemmin keksityllä pianolla niitä ei pitänyt soittaa julkisesti. Lisäksi oli vallalla sellainen käsitys, että barokkimusiikkia pitää soittaa hengettömästi.  Tuon aatteen viimeinen markkinamies Suomessa oli hiljan kuollut Hannu Taanila. Hannulla oli tämä oikeassa olemisen tauti. Sekä esiintyessään että paikan päällä hänellä oli kiire sanoa, miten asiat todella ovat.

Bachin mullisti Glenn Gould kahdella levytyksellään, jotka olivat jotain aivan toista kuin oli totuttu kuulemaan. Ne ovat todella hienoja, mutta jälleen moni riensi pitämään niitä lopullisina tulkintoina, siitä huolimatta, että nuo kaksi levytystä ovat hyvin erilaisia. Minulle venäläisten Richterin ja Nikolayevan Bach-tullkinnat ovat läheisiä, Gouldin eivät.

Valinnanvaraa riittää. Suurista nimistä sellaiset kuin Perahia ja Barenboim ovat uhranneet paljon laajoille levytyksille, joista voi puhua kielensä karheaksi, jos tuntee sellaiseen kutsumusta.

En innostunut heti tämän hetken pohjoismaisista huippupianisteista eli Ólafssonista ja norjalaisesta Andsnesistä, vaikka perinteisesti arvostamani julkaisut kirjoittavat, ettei heitä parempia nyt keski-ikäisiä pianisteja ole olemassakaan.

Tiedän että tällainen vertailu on typerää. Se on kuitenkin myös hauskaa. Samanhenkisen mutta musiikissa paljon minua etevämmän ystäväni kanssa olemme esimerkiki valikoineet erittäin suuresta joukosta viulistin, jonka Bachin sooloviulusonaatit voittavat kaikki muut. Olemme samaa mieltä: Oleg Kagan, hän joka kuoli nuorena mutta ehti saavuttaa suurta mainetta.

Ólafssonin kohdalla anatomia voittaa. Tiedämme ja mittaamme, miten äänet tulevat aikamoisina kimppuina korvaan, jossa korvakäytävän ominaisuudet tuovat äänen muuntuneena hermoston, joka sitten rakentaa osittain omista aineistaan ja puskureistaan svelet ja soinnin. Kuulija on myös hiukan soittaja ja säveltäjä.

Siksi tämän Isllannin ihmeen Goldbergit soivat ikään kuin kolmiulotteisesti. Itse idea on vanha. Jo Venetsian kanttorit ja myöhemmin Bach itse roiskivat kuoroja ja solisteja ympäri kirkkoa, ja kuuliainen Gardiner levytti niitä kymmenissä eri kirkoissa aina tarkkana, miten paljon yleisöä on vaikuttamassa jälkikaikuun ja siten äänen väriin.