Claude Monet'n keväthehkua vuodelta 1872.
Tänään
hymyilyttävät:
toukokuun valo
ja muutamassa päivässä vyörynyt vihreä,
melkein
ryöpsähtäen, vähän kuin tämän hitaan mutta äkkiä kiihkeän kevään tahtiin kirjoitetut uudet sivut ja se, että yhden kirjoituksen valmistuminen (tai ainakin "valmistuminen") ei
johtanut hämmentyneeseen tyhjyyteen niin kuin se olisi voinut vaan päinvastoin palavaan
haluun kirjoittaa uutta (ja ei, kaikesta uudesta ei ole sellaisenaan miksikään,
mutta uudessa on aina siemen ja se riittää, riittää hyvin),
pöydän ihanat, syvänpinkit
neilikat (niin, miten tärkeää onkaan ihmiselle kauneus, ihan oikeasti),
ja tietenkin: omat
rakkaat ympärillä, joka päivä, ja myös muut tämän valoisan maailman lämpimät,
hyväntahtoiset ihmiset,
viisas
päiväkirjakalenteri joka välillä tarjoaa niin oivaltavia mietelauseita että
voin leikkiä että se puhuu suoraan minulle (niin kuin puhuukin, minulle ja
kaikille muillekin joilla on samanlainen),
ja se että melkein tekisi mieli juosta, juosta tuuleen ja veteen, vaikka en ole ollenkaan juoksuihmisiä, ehdin hyvin kävellen mutta ajatus juoksemisesta tuntuu silti merkitsevän jotakin hyvää,
ja ylipäätään
kaikki tämä hyvä mitä on ja kaikki se hyvä mikä on mahdollista, se että saa elää ja rakastaa ja kirjoittaa ja olla vuodenaikaihminen,
ja niin – se,
että sentään joskus muistaa kirjata hymyt ylös tai ainakin niistä muutaman, ei ihan pieni hymy sekään.
Hymyilevää alkavaa viikkoa ♥
