Suzanne Collins: Nälkäpeli

Kirjoittaja: Suzanne Collins

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2008 (pokkari 2009)

Sivuja: 389

★★★★☆

"Luonnonkatastrofit, kuivuus, myrskyt, tulipalot ja tulvat nielivät suuren osan Pohjois-Amerikasta. Loput hävitti jäljelle jääneestä ruoasta käyty sota. Raunioista syntyi Panem. Sen kansalaiset nousivat kapinaan hallitsijoitaan vastaan, mutta hävisivät taistelun. Rangaistukseksi kehitettiin nälkäpeli.

Pelin säännöt ovat yksinkertaiset. Jokaisen vyöhykkeen on arvottava yksi poika ja tyttö osallistumaan kisaan. Nuoret pakotetaan vaativiin olosuhteisiin luonnonalueelle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeinen hengissä selviytyjä on voittaja.

Nälkäpeli on vuotuinen tapahtuma ja koko maassa näytettävä tosi-TV-ohjelma. Trilogian ensimmäisessä osassa 16-vuotiaan Katnissin kyvyt joutuvat koetukselle, kun hän ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa, jonka epäonneksi arpa lankeaa..."

Tämä kirja yllätti minut! En tiedä johtuiko se auringonpistoksesta vai Nutella-purkin mukana tulleesta sokerihumalasta, mutta pidin tästä, oikeastaan aika paljonkin. Tähtien määrä ei ehkä kerro sitä kuinka hyvänä olisin pitänyt tätä kirjaa, jos minulla ei olisi ollut niin huonoja ennakko-oletuksia. Pidin Nälkäpeliä nuorten massatuotanto-kirjana, joka pursuaa kliseitä ja tönkköjä kohtia, sekä Katnissia Mary Suena, joka vain osaa ampua jousella ja sählätä poikakaverilauman kanssa, mutta eipäs ollutkaan.

Kirjan alussa osoittelin kliseitä ja kohtia, jotka saivat minut ärsyyntymään teinimäisyydellään ja tönkköydellään, mutta onneksi niitä oli vain alussa. Alun voisi tiivistää näin:"Panemissa vallitsee diktatuuri. Kaikki on ihan perseestä ja me vyöhykkeillä kärsimme nälästä, ja sitten vielä Capitolissa nauretaan kun nuoret pakotetaan tappamaan toisiaan telkkarissa. Ai niin osaan ampua jousella, rakastan pikkusiskoani ja isäni on kuollut. Terveisin: Katniss Everdeen." Alku ei ollut melkein mitään muuta kuin valitusta Katnissin perheestä, vyöhykkeiden kurjista oloista ja selitystä siitä että hän metsästää Galen kanssa. Erityisesti pikkusiskon pyhyyttä ja viattomuutta, sekä Katnissin perheenelättäjänä selviytymistä jankattiin liikaa, olisi vähempikin riittänyt.

Tönkköydet alkoivat loppua melkein heti kun päästiin Capitoliin, sen jälkeen alkoi kirjan mielenkiintoisin osio. Kilpailuun valmistautuminen oli mukavaa luettavaa, ristiriita gaalamaisuuden ja tappamispelin välillä oli mielenkiintoinen. Capitolin ihmiset olivat mielenkiintoisia, joskin pinnallisia. Oma suosikkini oli ehdottomasti Effie, hänen leidimäinen käytöksensä oli niin ylikorostunutta ja hän oli suorastaan karikatyyrinen snobi vyöhykkeen 12 porukan seassa. Kaikesta koreilusta huolimatta hän oli silti kiltti.

Nälkäpeli-osio oli pakko ahmia kerralla. Yllätyin kuinka realististinen ja oikeasti vaarallisen tuntuinen nälkäpeli oli, oletin jotakin siistimpää ja helpompaa, sillä onhan tämä nuortenkirja. Olen melko sadistinen lukija ja tällaisilta kirjoilta, joissa luvataan väkivaltaa odotan sen olevan oikeasti veristä, inhottavaa ja luovaa ja Nälkäpeli täytti ehtoni. Pidin myös siitä, ettei Katniss saanut vain pieniä viiltohaavoja, vaan loukkantui oikeasti pahasti ja joutui juoksentelemaan ympäriinsä nokisena ja verisenä. Nälkäpeli-systeemistä haluaisin lukea lisää, juuri Katnissin kertomukset aikaisemmista nälkäpeleistä olivat lempikohtiani.

Hahmot olivat yllättävän mielenkiintoisia, vaikka Katniss vähän ärsyttikin jatkuvalla epäluuloisuudellaan ja jankkaamalla maailman epäreiluutta, hän oli mielestäni ihan fiksu sankaritar. Kirjassa ei kompastuttu  nuorten kirjojen tyypillisen väkinäiseen "pakko parittaa" -kuvioon, vaan romanssi tuli omalla painollaan, eikä Katniss hypännyt heti jonkun pojan kaulaan, vaan pohdiskeli asioita ja eteni rauhallisesti. Katnissin ja Peetan suhde oli nälkäpelin vetonaula ja osittain esitystä, en ole varma olisiko Katniss huomannut Peetaa, ellei heitä olisi lyöty yhteen mainosmielessä. Heidän feikkisuhteensa syventymistä oli hauska seurata, etenkin siksi että Katniss oli ihastuessaankin järkevä.

Ja sitten Peeta, suloinen pullapoika Peeta. Yleensä tällaisissa kirjoissa poikakaveriehdokas on salaperäinen, tumma ja etäinen, mutta Peeta on eri maata. Hän on kiltti, lapsesta asti ihastunut Katnissiin ja hauska. Hän ei ole minun kirjamiesmakuni mukainen, mutta hän oli niin lutuinen, ettei hänestä voinut olla pitämättä. Sarkastinen ja vitsikäs Peeta sai minut välillä nauramaan, mutta enimmäkseen pidin häntä suloisena. Hänen rakkaudentunnustuksensa ja muutamat muut sanomiset Katnissille saivat aikaan "aww"-reaktion.

Kirjan isoin miinus oli tosiaan asioiden hokeminen. Kyllähän se on mukavaa, että kirja kertoo eriarvoisuudesta, joka on oikeasti vakava asia, jota nuoret voivat alitajuisesti tämän kirjan avulla käsitellä, mutta sitä ei ole pakko toistaa joka toisella aukeamalla, vähemmästäkin ymmärtää. Pienellä viilaamisella tästä olisi saanut jopa viiden tähden arvoisen teoksen. Näemmä tällainen massahysteriakirjakin voi olla mielestäni hyvä. Elokuviin en uskalla kajota, sillä haluan pitää Nälkäpelin niin raakana ja likaisena kuin se muokkaantui omassa päässäni.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Kirjoittaja: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2012

Sivuja: 266

★★★☆☆

"Maailmasta on loppumassa vesi.

Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkun muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista.

Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja hänen edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinnittyy väistämättä teemestarin taloon...

Teemestarin kirja on vavahduttava kuvaus maailmasta, jonka alkusoittoa kuuntelemme jo tänä päivänä."

Teemestarin kirja on Emmi Itärannan esikoisteos ja melko onnistunut sellainen, kirja ei kompuroi kliseisiin, draamaan tai pinnalla oleviin aiheisiin kuten nuorten kirjat yleensä, vaikka dystopia on nyt muodissa. Kirjaa ei ole kirjoitettu viihteeksi vaan vaikuttavaksi. Mutta minuun se ei uponnut.

Kirjassa on kapinahenkeä ja maanalaisia kapinallisryhmiä, mutta päähenkilö Noria ei ole uniikki lumihiutale, josta tulee kapinan johtaja ja keulakuva. Tarina on enemmän ruohonjuuritason ja yksilön yritystä kapinoida vääryyttä vastaan, mutta Noria ei ole puhdas pulmunen auttamishaluistaan huolimatta, hän nimittäin piilottelee ylimääräistä vettä vaikka tietää kyläläisten ahdingon. Tietenkin Noria suojeli itseään ja teemestarien perintöä, sillä veden piilottelusta seuraa kuolema, mutta silti se ärsytti. Mitä itua on veden voimasta, jota Noria niin kovin ihannoi, jos hän käyttää sitä vain omiin tarkoituksiinsa tai diktatuuria pelvelevien sotilaiden viihdyttämiseen? Tuntui että Noria suojelee vettä veden itsensä takia, sillä teemestareilla ja vedellä on liitto:

"Teemesrit uskovat, että on aikoja, jolloin vesi ei halua tulla löydetyksi, koska se tietää joutuvansa kahleisiin, jotka ovat sen luontoa vastaan.-- Kaikki maailmassa ei ole ihmisten. Tee ja vesi eivät kuulu teemestareille, vaan teemestarit kuuluvat teelle ja vedelle. Olemme veden vartijoita, mutta ennen kaikkea olemme sen palvelijoita."

S.95

Noria ei muutenkaan henkilönä säväyttänyt minua, sillä hän oli aika lattea. Ymmärrän kirjassa vallitsevan aasialaisen kulttuurin ihanteen, jossa voimakkaita tunteita ei ilmaista, mutta se ei tarkoita sitä etteikö niitä olisi olemassa. Noria tuntee paljon surun ja säälin tunteita, mutta ärtymystä ja vihaa ei niinkään, vaikka syytä välillä olisi. Norian ystävä Sanja sen sijaan on mukavan kipakka ja käytännöllinen tyttö, jolla on sana hallussa ja vasara kädessä. Hän usein puolustaa Noriaa ja suuttuu tämän puolesta, mikä tuntui välillä oudolta. Noria on lähes pyhimyksen lailla seesteinen ja rauhallinen, kun taas Sanja oli jämäkämpi, oliko se tarkoituksellinen ying ja yang -asetelma? Oli miten oli Noria olisi voinut olla luonteikkaampi.

Itäranta on keskittynyt kirjan kieleen, joka näyttäytyy veden ja siihen liittyvien asioden käyttämisessä kuvailussa sekä erittäin tarkkana kuvailuna. Kirja on erittäin kuvailupainotteinen ja siksi, etenkin alussa, erittäin hidastempoista tunnelmoinitia. Tarvittiin tietynlainen mielentila, jotta kirjasta pystyi nauttimaan rauhassa eikä hitaus haitannut, tosin näitä mielentiloja harvoin koen. Välillä kirjassa oli mielenkiintoisia kohtia, jotka imaisivat mukaansa pyörteen lailla. Valitettavasti nämä kohdat vaihtuivat nopeasti taas pitkään kuvailuun, jolloin heräsi epätoivoinen tylsistyminen, joka sai jättämään lukemisen muutamaksi päiväksi. Kirjan jatkaminen vaati ponnisteluja, etenkin silloin kun olin jättänyt sen kesken kuvailukohdalta.

Vaikka kirja ei noussut suosikikseni liiallisen kuvailun takia pidin kirjan maailmasta ja ajatuksesta. Vesipula ei ole mikään mahdottomuus ja siitäkin on tehty jo jonkin verran kirjoja ja elokuvia (esim. Mad Max), mutta Teemestarin kirjassa se on selitetty perusteellisesti. Takakannessa on sanottu, että ympäristöä muuttanut tekijä on tuntematon, mutta kirjassa puhutaan öljysodista, joissa kilpailtiin siitä kuka saa porata öljyä jäämereltä. Kuulostaako tutulta? Sitä ei kuitenkaan annettu ainoaksi selitykseksi vaan rivien välistä puhuttiin myös ilmastonmuutoksesta ja siitä kuinka kaupunkeja oli hukkunut meren pinnan noustessa. Suomessa ei ole enää talvea, ilma on hiostava ja nihkeä, ihmiset joutuvat pukeutumaan hyönteisverkkoihin suojatakseen itseään paarmoilta. Niiden surinan melkein kuuli kirjaa lukiessa.

Vaikka hahmot ja kuvailu eivät iskeneet pidin kirjan todentuntuisesta tulevaisuudenkuvasta ja siitä miten kaikki dystopia selitettiin historiasta, rangaistuksiin ja muoviseppiin asti. Kirjaa todellakin voisi pitää alkusoittona ilmastonmuutokselle, muuttuipa se syystä tai toisesta. Oli välillä hieman pelottavaa lukea kirjaa, samalla kun uutisissa sanottiin Suomen keskilämpötilan nousseen kaksi astetta ja lumisten talvien olevan lyhyitä ja vähäisiä. Mahtaako tuo maailma toteutua?

Margaret Atwood: Orjattaresi

★★★★☆

Kirjoittanut: Margaret Atwood

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 1985

Sivuja: 395

Margaret Atwoodin kirjoittama mestariteos kertoo dystopisesta maailmasta, jossa naiset on alistettu takaisin synnyttäjiksi ja miesten palvelijoiksi uskonnollisin syin.

Päähenkilö on nimetön orjatar, jota kutsutaan isäntänsä mukaan Frediläiseksi, ja hänen ja muiden orjattarien tehtävä on synnyttää lapsia tosiuskovien perheille. Heillä ei enää ole nimiä ja ainoa omaisuus, joka heillä on, ovat orjattarien punaiset kaavut. Jokaisesta orjattaren tekemästä rikoksesta, kuten lukemisesta, seuraa kuolema tai karkoitus ydinjätteiden saastuttamalle  alueelle. Karkoitus saattaa seurata myös orjattaren "epänaiseudesta", jos hän ei synnytä lapsia.

Tarina saa aikaan ahdistavan tunteen ja samalla imaisee mukaansa. Lukiessaan ei voi sivuuttaa ajatusta: "mitä jos minulle kävisi noin", sillä kertojan muistot elämästä perheensä kanssa ovat arkisia ja jokapäiväisiä. Se millaiseksi hänen elämänsä muuttuu, kun hänestä tulee orjatar ei ole nykyäänkään mahdotonta tai pelkkää kauhukertomusta. Koko maailman mittapuulla naisten asema on edelleen heikko, selitettiin se sitten psykologialla, biologialla tai niin kuin yleensä ja tässäkin tapauksessa uskonnolla.

Kontrasti tosiuskovien vallankaappausta edeltävää aikaa kuvaavien osien ja niiden jälkeisten osien välillä on karu. Kertoja näkee öisin unia perheestään, erityisesti tyttärestään, välillä unet ovat kunnon muistoja, välillä ennemminkin muistoja tunteesta kun tytär vietiin. Unissa ja muistoissa alkaa myös vähitellen selvitä kuinka uskonsodat alkoivat ja naisten alistaminen sallittiin. Se oli aluksi pieniä poliittisia mellakoita ja lakimuutoksia, joiden vaikutusta ei edes huomannut, mutta niiden muuttuessa isommiksi alkoivat protsetit, jotka äityivät uskonsodiksi ja ihmisoikeusrikkomuksiksi.

Vaikka kirjan maailma on enimmäkseen eduksi miehille, se ei ole kokonaan miesten rakentama tai ylläpitämä. Oikestaan kirjassa esitellyt miehet tuntuvat vain nauttivan tosiuskovien rakentamasta maailmasta, vaikka eivät elä sen normien ja siveyssääntöjen mukaisesti. Miehille on tarjolla enemmän liikkumavapautta ja etuuksia, joista naiset eivät tiedä ennen kuin joutuvat kokemaan ne itse, sillä mm. bordellit ovat valtaapitävien taholta sallittuja, mutta ne pidetään salassa. Kertojan omistava komentajakin myöntää suoraan kuinka maailmassa asiat ovat hänen mielestään paremmin kuin ennen, sillä ennen miehillä oli tylsää kun heillä ei ollut mitään tekemistä naisten kanssa, mutta tietää millainen tilanne naisilla. Se ei tarkoita, että hän välittäisi siitä.

Toki etuuksia on kaikille joilla on varaa ja valtaa hankkia niitä, esimerkiksi tupakka ja alkoholi on kielletty mutta vaimojen juopottelu ja pössyttely on julkinen salaisuus, johon kukaan ei puutu. Ehkä vaimoille sallittiin tällaisia pieniä etuuksia, jotta he eivät valittaisi miestensä kaksiavioisuudesta tai roolistaan olla kotona rukoillen ja kutoen enkeleille (uskonsotilaille) huiveja.

Kirjan fundamentalistinen maailma ei ole kuitenkaan voinut rakentua vain kaksinaismoralismiin eikä se pysyisi koossa ilman tosiuskovia. Tosiuskovien vallankaappauksesta on vain muutama vuosi, eikä kukaan ole siis vielä kasvanut heidän yhteiskuntaansa, vaan lähes kaikki, paitsi lapset, muistavat vielä minihameet, elokuvateatterit ja sensuroimattoman, tasa-arvoisen koulutuksen. Silti osa naisista uskoo todella uuden järjestelmän olevan parempi, suurin osa vaimoista jo ennen vallankaappausta. Vaimojen lisäksi agendaansa uskovia naisia ovat tädit, jotka työskentelevät orjattarien kouluttajina Punakeskuksessa, aivopesten ja kurittaen orjattaria.

Vaikka kirjan pahisten luulisi olevan enimmäkseen miehiä, niin minusta näin ei ollut vaan naiset olivat toisilleen raaempia kuin miehet naisille. En tiedä johtuuko se miesten ylivallasta, jolloin naiset purkivat turhautumistaan heikompiin naisiin vai pitivätkö esimerkiksi tädit orjattariksi pakotettuja naisia oikeasti huonompina (vaikka väittivät heitä arvokkaiksi). Oli miten oli, tätejä ei voinut muuta kuin inhota.

 Kirjassa on myös uskoontulleita orjattaria ja palvelevia marttoja, vaikka heidänkin asemansa on uskonnollisin perustein huono. Koska kirjassa kuullaan vain kertojan näkökulma, emme saa selvyyttä mikä on saanut jotkut uskomaan tuollaisen järjestelmän hyvyyten, mutta kertoja uskoo että suurin osa ei hyväksykään sitä vaan yrittää vain selviytyä.

Alussa hän vaikuttaa jo turtuneen tilanteeseensa, hän ei vastustele eikä panikoi, hän vain tekee niin kuin pitää, mutta hän ei ole heikkoa, hän vain yrittää selviytyä pitämällä ajatuksensa ominaan. Hän ei hyväksy asemaansa, eikä tosiuskovien toimia ja käykin mielessään kapinaa heitä vastaan leikitellen ajatuksella että tekisi jotakin kiellettyä, ja pian hän alkaa toteuttaa ajatuksiaan. Teot eivät kuitenkaan ole tosiuskovien terrorisointia vaan pieniä tekoja, joista hän saa uutta rohkeutta ja voimaa päänsisäiseen kapinaansa.

Kirja onnistuu herättämään tunteita ja ajatuksia, mutta samalla koukuttamaan. Se on kirjoitettu 1985-luvulla ja on kuin ennustus millaisiksi asiat jossakin päin maailmaa tulevat muuttumaan. Vaikka Atwoodin maailmassa on kristinusko vallalla ja kristityt sotivat keskenään, se ei ole kaukana Lähi-itää riepottelevista uskonsodista tai joidenkin ääriryhmien fundamentalistisista maailmankuvista.

En muista lukeneeni kirjaa, joka aiheuttaisi näin paljon negatiivisia tunteita. (Ehkä juuri tunnemyrksyn takia tämä bloggaus muistuttaa enemmän referaattia kuin mielipidekirjoitusta.) Tätä kirjaa oli kamala lukea, se itketti, inhotti ja vihastutti, ja siksi se oli niin antoisa. Tämä oli tavallaan masokistinen kokemus, oli pakko lukea siihen asti kunnes ei enää kestänyt, tauoilla ei voinut miettiä muuta kuin miten kirja jatkuisi ja vaikka tiesi kuinka vihaiseksi tuli kirjaa lukiessaan, oli pakko jatkaa kunnes takakansi tuli vastaan. Mutta vielä lopun jälkeenkin kirja jäi vielä kaivertamaan, sillä kertojan tarina jää kesken ja voi vain arvailla mitä hänelle myöhemmin tapahtui.

Tämä kirja ja sen sanoma eivät unohdu hetkessä, kuten ei pidäkään. Harva kirja saa minulta näin hyvät pisteet, sen perusteella kuinka inhottava se on. :-D

Suoritan tästä lukudiplomin tehtävän 10. eli piirrän kuvan eräästä kirjan kohtauksesta. Kuvan spämmään tänne sitten kun se on valmis.