seitsemän

Tartuin Rooiboksen antamaan haasteeseen seitsemästä kuolemansynnistäni, tällä kertaa kirjallisesta vinkkelistä katsottuna.


Olen ylpeä kielipoliisin taidostani. Oma tekstini ei todellakaan ole virheetöntä, mutta jotenkin se rikka on helpompi havaita muiden kirjoituksista. Kirjakaupassa olen kehittänyt oman pienen leikin: avaan jonkun suomenkielisen kirjan ja katson, kuinka nopeasti löydän sieltä ensimmäisen kirjoitus- tai kielioppivirheen. Jo lukioikäisenä kikkailin ajatusviivojen kanssa, se lienee ollut turhamaisuutta.


Olen "ajoittain" kateellinen jo julkaisseille kirjailijoille. (Yritän kääntää kateuden voimavaraksi enkä anna sen halvaannuttaa minua.)
Vihaan kielen väärinkäyttöä. Arkisuomen raiskaaminen ärsyttää.


Olen sille päälle sattuessani laiska harjoittelemaan. Osaan todellakin laiskotella. Tosin sanon sitä "luovaksi joutilaisuudeksi", koska laiskuus on oikeastaan pieni hyve.


Oman kirjoittamisen suhteen olen ahne tavoitteissani. Joskus asetan riman liian korkealle, niin korkealle että en sitä edes tavoittele.

Välillä harrastan kirjallista ylensyöntiä eli luen liikaa. Sillä tavalla lukemisesta tulee hosumista.



Sanojen himo, juuri niiden oikeiden sanojen himo. Ei voi muuta sanoa.

ei helppoa

Ei ole helppoa, ei.

Olen päivän verran pyöritellyt kässärin osia edestakaisin, miettinyt niiden järjestystä. Lähinnä sitä, millä rytmillä nykyhetki ja takaumat etenevät. Mitä asioita valotetaan missäkin kohtaa. Mikä on eri henkilöiden tehtävä tarinassa, mitä he tuovat esiin. Tällaisen päivän jälkeen olen enemmänkin ahdistunut kuin onnellinen kirjoittaja. Luulen, että tässäkin projektissa asetan riman itselleni aika korkealle. En vain plöräytä kaikkea johonkin järjestykseen, vaan mietin ja mietin ja mietin, mitä ja missä vaiheessa. (No onhan se hyvä että ihmisellä on tällainen kirjoittamisharrastus.)

Välillä tulee sellainen olo, että voi apua.

Edessä olisi uudelleenkirjoituskierros, sillä olen tehnyt henkilövaihdoksia sekä kokeillut kertojan vaihtoa - huonoin tuloksin. Palaan alkuperäiseen ajatukseeni, joten uudelleenkirjoittaminen on vähän rasittavaa. Mutta toisaalta olen tyytyväinen, että kokeilin toistakin vaihtoehtoa.

Mutta luulen, että ensin kirjoitan ne kaksi sivuani ihan uutta tekstiä. Ehkä käytän niitä johonkin, mutta ennen kaikkea haluan kirjoittaa.

Ja yhdelle miehelle etsin sukunimeä.

Kirjuri käytössä

Parin päivän koekäytön jälkeen hankin itselleni sen Scrivener-ohjelman.  Olen aika analyyttinen ihminen, taulukoin exceliin vaikka mitä asioita. Joten ei ole yllätys, että pidän tällaisestä ohjelmasta, jolla voi koittaa hallita isompaa tekstikokonaisuutta oheismateriaaleineen.

Tykkään myös siitä, että saan samaan tiedostoon hallittavissa muodossa talteen kaiken kässäriin liittyvän taustamateriaalin; kartat, henkilökuvaukset, aikakautta koskevat yksityiskohdat ja muut. Aiemmin ne olivat kaikki erillisiä sekalaisia dokumentteja, nyt niitä on helppo selata ja palauttaa mieleen.

Eilen ehdin heivata tähän systeemiin sellaiset raakatekstit, jotka olivat pikaisen läpilukaisun perusteella kohtalaisia ja kässäriin sopivia. Niistä tuli yhteensä 27 000 sanaa. Sehän on ihan hyvä aloitus!

oma huone

Olen huomannut, että tämän blogin ansiosta kirjoittaminen pysyy mielessäni toisella tavalla kuin ennen. Tästä on tullut kirjoittamishuoneeni.

Toki aiemminkin kirjoitin ja ajattelin paljon kirjoittamista, mutta nyt on jollain tavalla helpottavaa, että on tavallaan uusia vaihtoehtoja kirjoittamisen lähestymiseen. Voin siis a) kirjoitttaa, b) olla kirjoittamatta, c) kirjoittaa blogia kirjoittamisestani, d) lukea muiden kirjoittamista kirjoittamisestaan. Voin siis pakoilla kirjoittamista hetkittäin, mutta pitää sitä kuitenkin mielessä puuhailemalla sen reuna-alueilla.

Tosin voi olla, että olen taas saapunut kiihkeään kirjoitusvaiheeseen, joita minulla on ollut säännöllisesti.
 Yleensä sellainen iskee, kun olen onnistunut jotenkin ruokkimaan kirjoittamistani.

Olen käynyt muutamalla kirjoittajakurssilla ja sellaisten jälkeen olen kirjoittanut aina suurella vimmalla. Olen ollut jollain tavalla ällistynyt siitä, että en olekaan ehkä kuitenkaan toivoton tapaus. En tarkoita sitä, että ikinä julkaisisin yhtään mitään, vaan sitä että kirjoittamani ei ehkä olekaan luokattominta paskaa, mitä löytyy. Joskus sama fiilis tulee muuten luettuani jonkun poikkeuksellisen huonon kirjan. (Esimerkiksi semi-fiktio-osastolta Linda Lampeniuksen omaelämäkerta tai Susanna Sievisen Prinsessakirja). Silloin ajattelen, että en ainakaan noin huono ole. Itsepetosta, omakehua, miten onkaan, se kuitenkin työntää eteenpäin tällä kirjoittamisen tiellä.

Ja vielä totean, tämä on helpoin blogi pitää, koska tänne voi vain kirjoittaa. Ei "tarvitse" valokuvata, niin kuin käsillä tekemistä ja yleistä elämänlöpinää koskevaan White Country -blogiini.

P.S. Tänään olen kirjoittanut vain yhden liuskan, mutta yhtäkkiä se tuntuu ihan toisarvoiselta.

tänään

Tänään olen kirjoittamisen lomassa pohtinut kahta asiaa.

Ensinnäkin, pitäisikö kirjoittajalla olla hienot harrastusvälineet vai onko se hifistelyä? Nimittäin Iloksi muuttuu -blogissa oli innostuttu  Scrivener-ohjelmasta. Tähän asti olen kirjoitellut "perinteisesti" pitkää pötköä wordillä sekä askarrellut rakennekaavioita paperilippusilla ja excel-taulukoilla. Mietin, auttaisiko tuollainen ohjelma minua työskentelemään paremmin vai kiehtooko se minua teknisenä apuvälineenä? Hmm.

Toisekseen mietin, milloin ryhdyn editoimaan kokonaisuutta. Nyt olen kirjoitellut uusia kohtauksia, joita tiedän tarvitsevani. Ne tulevat yhdistymään aiemmin kirjoittamaani noin 100 liuskan kokonaisuuteen, jossa on kyllä tapahtunut muutamia suuria muutoksia, hyviä sellaisia. Tarinan henkilöiden keskinäiset suhteet ja motiivit ovat selkiytyneet, se on helpottanut kirjoittamista.

Loppuun on todettava, että nämä blogipostaukset ovat laadultaan kyllä aika kamalia. Ihan kuin tarkoituksella kirjoittaisin huonosti ja töksähdellen. Luulen, että se johtuu siitä, että kirjoittamisharrastukseni paljastaminen näin julkisesti jostain syystä pelottaa minua. Vaikka monet tietävät kirjoittamisestani ja siihen liittyvistä haaveistani, tunnen oloni silti varautuneeksi.

Paljon pohdittavaa. Ehkä kirjoitan pari liuskaa lisää.

hups

Hups, onnistuin unohtamaan, millä tunnuksilla olin tämän blogin aloittanut. Ei kannattaisi ehkä olla niin salamyhkäinen. Mutta kirjoittaminen on niin herkkä kohta minussa, että tällaisen pienen romaanihaaveen kanssa puurtaessani en - vielä ainakaan - uskalla tehdä sitä avoimesti. Ehkä ensi viikolla tai ensi kuussa.

Olen kirjoittanut. Ne kaksi sivuani päivässä. Se on hienoa. Ja lukenut hieman - muiden kirjoja.

Postaukseni ovat näköjään aika takkuisia. Osaan kirjoittaa kyllä polveileviakin lauseita, pystyn suurempaan ilmaisuvoimaan. Mutta nyt olen näin, eikä se haittaa.

toinen päivä

Kello on kymmenen aamulla. Olen jo kirjoittanut tämän päivän sivut. Puolet oli lämmittelyä, hakemista, toisessa kohtauksessa jo itu jostain paremmasta.

Ajattelen liikaa, edelleen. Sitä, mihin kohtaukseen kirjoitan, keitä siinä on, sopiiko se juoneen, mihin juoneen?

Pyrin kurinalaisuuteen. Aamupuuro, aamukahvi, kaksi sivua. Sen jälkeen voin tehdä, mitä haluan, mitä pitää tehdä. Ensin sivut. Niin helposti karkaan nettiin, facebookiin, blogeihin, iltapäivälehtiin, vauva-lehden keskustelupalstalle (!).

Viime yön uneni oli epätodellinen, ajattelen että se on merkki siitä, että alitajuntani tekee nyt jotain.

Huomaan, että suhtautumiseni kirjoittamiseen on muuttunut. Pelko (epäonnistumisesta, kai) on hälvennyt, en pelkää sitä, etten osaa kirjoittaa, etten saa mitään valmista, etten saa mitään hyvää valmista.

Ajattelen, että nyt vain kirjoitan. Sen kaksi sivua päivässä. Kuukauden ajan. Sitten katsotaan uudestaan.