Kirjallisuuden teini vastaa fossiililautakunnalle

Uusimman Suomen Kuvalehden (25.10.2013) artikkeli "Romaani sairastaa" oli tällaiselle viihdekirjailijalle aika turhauttavaa luettavaa. Siinä toimittaja Riitta Kylänpää haastattelee Tommi Melenderiä, Harri Haanpäätä, Lea Rojolaa, Putte Wilhelmssonia ja Pekka Tarkkaa suomalaisen nykyromaanin surkeuden tilasta.

Minun näkökulmastani aiheesta on menty kysymään kirjallisuuden fossiililautakunnalta. Tunnen itseni teiniksi -- ja varmaan kirjalliselta maultani ja mielipiteiltäni jotain yhtä epämiellyttävää olenkin -- mutta voi nyyh sentään!

Alla poimintoja artikkelista ja ajatuksiani niiden esittämistä väitteistä.

***

Kirjallisuus on menettänyt yhteiskunnallisen merkityksensä.

"Vielä 1960-luvulla kirjallisuus oli keskeinen yhteiskunnallisen muutoksen eteenpäin viejä. Kokeneet kirjailijat halusivat esittää yhteiskunnasta oman tulkintansa." -- Pekka Tarkka

Teini tässä terve. Me elämme 2010-lukua ja moni asia on valitettavasti muuttunut. Hienoa, jos viisikymmentä vuotta sitten oli kirjallisuus niin puhdasta, että kokeneet kirjailijat siellä esittivät yhteiskunnallisia näkemyksiään sen sijaan, että jotkut viihdekirjailijat olisivat tahranneet ihmisten mieliä joutavanpäiväisillä teoksillaan. On nimittäin selvää, että se naapurin täti lukisi Sitä Yhteiskunnallisesti Merkittävää Romaania, jos Kaari Utriolta ei olisi julkaistu esikoisromaania.

Koska ellei viihdekirjallisuutta olisi, korkeakirjallisuus myisi paljon paremmin. Eikö vain?

Jos nyt oikein ymmärrän yhteiskunnallisuuden merkityksen, annan sellaisen vinkin, että kannattaa avata silmänsä ja lukea vaikkapa sellaista kirjallisuutta kuin tieteiskirjallisuus. Se ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ilmiöihin.

Lisäksi esittäisin kysymyksen: saako romaani muuttua? Mikä sen osa on nykyajan digiyhteiskunnassa? Tuskin sama kuin 1960-luvulla.

***

Nykykirjailijat ovat insinöörejä.

"[Putte]Wilhelmssonista nykykirjailijan ammatti-ihanne muistuttaa 1980-luvun Nokia-insinööriä. 'Nykykirjailija kirjoittaa autotallissa kahdeksan tuntia päivässä, vaikka inspiraatiosta ei olisi tietoakaan. Kirjallisuus ei ole enää boheemiutta vaan työtä.'"

Kyllä ennen oli paremmin, kun taiteilijoiden työ ei ollut työtä vaan inspiraation pirtsakoita purskahduksia. Hei, Putte. Inspiraatio on romaanin kirjoittamisessa tärkeä mauste, mutta ei siitä pääruokaa tehdä. Ilmeisesti siis kirjailijatkaan eivät nykypäivänä osaa olla oikeanlaisia. Insinööriys on silti tästä hommasta kaukana.

Esittäisin kysymyksen: onko kirjailijalla lupa suhtautua kirjoittamiseen kuin mihin tahansa työhön? Onko taide työtä? Viihdekin voi muuten olla taidetta.

***

Romaanit ovat elokuvakäsikirjoituksia.

"'Suuri osa kirjallisuudesta on tv-sarjaa romaanin sivuilla. Teksti on kohtauksellista ja miljöökuvaus rajattua sen sijaan, että luotaisiin kerrontakosmoksia', Tommi Melender arvostelee."

Niin, tervetuloa tosiaan 2010-luvulle. Meidän nuoremmat nykykirjailijat on taidettu marinoida television ja elokuvien ja tietokonepelien visuaalisuudessa ihan lapsesta lähtien. Ei ihme, jos se vaikuttaa siihen miten romaaneja kirjoitetaan ja miten niitä luetaan. Ihminen muuttuu, yhteiskunta muuttuu -- vääjäämättä myös romaani, tuo hitaista hitain media, muuttuu.

Nuoren ero vanhaan on usein se, että menneiden asioiden perään ei tarvitse kitistä, koska niiden olemassaolosta (tai subjektiivisesta hienoudesta) ei tiedä. Vanha voi ryhtyä muutokseen, mutta nuoren ei tarvitse. Sillä nuori itse on muutos.

Kumpi muuten on romaanille tärkeämpää? Että se kirjoitetaan, vai että sitä luetaan?

***

Kirjat ovat makuasia.

"'Toki kirjat ovat makuasia', Lea Rojola jatkaa. 'Olen myös jo niin vanha, että en jaksa innostua loputtomiin kolmekymppisten identiteettikriisin kuvauksista ja parisuhteen mälväämisestä.' [--]Lukijana hän kuitenkin toivoisi, että myös kirjojen pinnan alla olisi jotain. 'Että kirjailijat näkisivät tämän ajan suhteessa johonkin isompaan. Mutta kirjoista puuttuu analyysi, näkemystä ja kyky nähdä asioiden taakse.'"

Hienoa, että kaiken arvottamisen välissä huomataan mainita, että toisille tyhjänpäiväiset kirjat voivat toisille olla merkityksellisiä. Tämä osoittaa huomattavaa näkemystä ja kykyä nähdä asioiden taakse. Kun kerran nykypäivänä kirjoja julkaistaan vuosittain tuhatmäärin, epäilen, ettei Rojola ole lukenut niitä kaikkia. Hän on siis hyvinkin voinut sivuuttaa vahingossa ne teokset, joissa käsiteltäisiin muutakin kuin kolmekymppisten identiteettikriisiä tai parisuhdesolmuja.

Minäkään en niistä muuten kauheasti pidä, vaikka kohdeikää olenkin. Silti olen löytänyt lukuisasti luettavaa kotimaisilta nykykirjailijoilta. Kumma juttu. Mutta tosiaan, makuasioitahan nämä vain ovat.

(Mutta minun makuni on sivistyneempi.)

***

Varokaa, viihdettä!

"Pekka Tarkka jyrähtää: 'Kirjallisuus ei ole viihdettä vaan kirjallisuutta. Mutta toki on myös kirjoja, jotka on tehty viihteeksi, emmekä mekään ole niiltä turvassa.'"

Teini älähtää: "Jos kerran täytyy elää tässä hikidigiyhteiskunnassa, kai vähimmäisvaatimus on, että saa lukea sitä mitä huvittaa. Sitä mikä huvittaa; liikuttaa, kiinnostaa, elähdyttää, lohduttaa. Kuten me kaikki tiedämme, ajattelu sattuu."

Mutta kertokaapa tosiaan, te paremmin kaikesta tietävät: miksi viihde lähtökohtaisesti mädättää? Miksi ihmeessä se aina niputetaan yhdeksi ja samaksi köntiksi, kun mielestäni viihteen kirjo on sata sateenkaarta? Joskus nauru on itkua parempi tapa saada viesti perille. Charlie Chaplinkin tämän tiesi.

***

Kirjallisuus on siistiä ja keskiluokkaista.

"'Kirjallisuudesta on tullut ehkä liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Kirjailijat kirjoittavat enää vain toisista kirjailijoista', Haanpää lainaa Arto Salmista."

Tähän ei teini voi sanoa kuin: minkälaiset laput silmillä te oikein niitä kirjoja luette? Katsokaa nyt hyvät ihmiset kauemmaksi kuin Hesarin esikoiskirjapalkinnon ehdokaslistaan. Haastakaa itsenne, laajentakaa elinpiiriänne. Annan vinkin: lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä spekulatiivinen fiktio kaikkine alalajeineen. Sieltä löytyy kapinaa, rosoa ja näkemystä.

Ai mutta olivatko ne viihdettä?

***

Kohtia, joihin tarttua, olisi löytynyt enemmänkin (kuten kotimaisen proosan yksitotisuus ja sen avautumattomuus ulkomaiselle lukijalle), mutta teini alkaa väsyä. Tai menettää kiinnostuksensa, koska sosiaalinen media kutsuu enemmän kuin kirjallisuussaarna. Rojola kiteyttää artikkelissa: "Kirjallisuuselämä on köyhtynyt."

Mitä tähän voisi sanoa? Minä, joka en ole saanut elää sitä kirjallisuuselämän rikkaampaa aikaa, olen varsin tyytyväinen nykytilaan, sillä: kirjailijat kirjoittavat ja lukijat lukevat. Enemmän tai vähemmän.

Kulttuurisnobismin aika on ohi.

Hiljainen yhtiökumppani

Milloin kustannustoimittajan rooli kirjan synnyssä ylittää kirjailijan osuuden? Voiko kusti vaikuttaa niin rajusti, että kirjailijan ääni jää alle? Onko sellainen mahdollista?

Tällaisia kysymyksiä nousi mieleeni sen jälkeen, kun olin lukenut artikkelin Harri Haanpäästä Suomen Kuvalehdessä. Haanpää toimittaa lukuisia eturivin kirjailijoita Suomessa ja hänen vaikutuksensa monen tuotantoon lienee kiistämätön. Vaan kuinka suuri? Jutun luettuani en voinut olla miettimättä, miten heidän käy sitten, kun Haanpää ei enää ole käytettävissä. Sain vaikutelman, että monelta putoaisi paras mahdollinen, kenties ainoa mahdollinen, ensikriitikko, luottohenkilö ja tekstin toimittaja. Tulisiko ketään korvaavaa? Muuttuisiko kirjailijoiden tuotanto?

Minua ravisutti esimerkiksi Rosa Liksomin maininta siitä, että Hytti nro 6 oli alunperin 300 -sivuinen, mutta Haanpään kehotuksesta hän pudotti siitä kaikki sivuhenkilöt pois, jolloin käsikirjoituksen koko puolittui. Haanpää epäilemättä näki ytimen ja halusi karsia turhana pitämänsä oksat pois. Puuttumatta lopputulokseen -- sillä en ole vielä teokseen tutustunut -- jäin miettimään, mitä kirjasta jäi pois. Jäin miettimään, oliko tosiaan niin, että pitkän kirjallisen uran tehnyt Liksom olisi sivuhenkilöillään huonontanut kirjaa. Mitä Liksom olisi halunnut meille kertoa sillä, mitä lopulta ei painettu? (Liksom päätyi toki myös itse tähän ratkaisuun.)

En aja tässä takaa sitä, että kustannustoimittajan pitäisi olla vain kielenkorjaaja tai pintaviilaaja. Hyvä kustannustoimittaja kiinnittää huomiota kaikkeen teemoista rakenteeseen ja henkilöhahmoihin. Lienee kirjailijalle (ja sitä kautta myös lukijalle) erinomaista, jos sama kustannustoimittaja pysyy rinnalla uran alusta alkaen. Hän näkee kirjailijan potentiaalin ja kehityksen ja näkee selkeämmin, mikä suunta on hyvä ja mikä huono. Hän on ikään kuin järki ja kirjailija on tunteet.

Ajan ehkä takaa sitä, miksi kustannustoimittajan vaikutus on niin vaiettu. Se, mitä olen kuullut, kustit eivät edes halua nimeään esiin. He ahkeroivat mielellään kaikessa hiljaisuudessa ja antavat kirjailijalle kunnian silloinkin, kun kunnia ei kirjailijalle välttämättä kokonaan kuuluisi. Vai kuuluisiko?

Minulla riittää vielä paljon ihmeteltävää tässä eriskummallisessa työsuhteessa.