Hei sinä, jonka kirja julkaistiin tänä vuonna!
Sinä, jonka teos ei ole saanut näkyvyyttä
kritiikkien
mainosten
messujen
kirjalistausten
palkintoehdokkuuksien
tai edes kirjakauppaketjujen myyntiin ottamisen muodossa.
Kirjasi on olemasssa.
Sinä teit sen. Kirjoitit valmiiksi kaikesta huolimata. Kiroilit, hikoilit, kestit.
Sait kirjasi julki.
Avasit uuden ikkunan maailmaan.
Loit taivaalle tähden, ihmeen jonkun löydettäväksi.
Ja vaikka kaikilla tähdillä ei ole nimeä,
eivätkä kaikki tähdet näy valosaasteen takaa,
ei yöllinen tähtitaivas olisi sama ilman niitä.
Sinun tarinasi on siellä. Ikuisesti.
Sillä on merkitystä.
30.11.2018
19.11.2018
On miestenpäivä, siis lukekaa!
Hyvää miestenpäivää!
Rakkaan kotikaupunkini pää-äänenkannattaja, Aamulehti, julkaisi toimittaja Matti Kuuselan "esseen" viime lauantaina otsikolla "Naiset päättävät mitä miehet lukevat". Ingressissä kerrotaan että kustannustoimittajissa "lasten ja nuorten kirjallisuudessa naisvalta on liki täydellinen. Ei siis ihme, että pojat eivät lue kirjoja."
Kirjallisuudentutkija Maria Laakso on kirjoittanut jo loistavan vastineen kirjoitukseen, joten en toista häntä.
Kysyn vain: Eikö tämä milloinkaan lopu? Tämä naisten demonisointi, heidän olemassaolonsa nostaminen syyksi siihen, etteivät pojat lue. Nyt syyllisiä ovat kustannustoimittajat. Opettajakunnankin naisistuminen on monen mielestä pääsyy siihen, että pojat pärjäävät koulussa yhä huonommin. Naisen kirjoittama kirja on vain tytöille suunnattu, siksi pojat eivät lue. Huomaatteko trendin? Samalla tullaan sanoin toisintaneeksi ajatusta, että tyttö/nainen = huono, poika/mies = hyvä. Jo ingressi kylvää misogynian siemenen, vaikka vilpittömästi uskon, ettei kirjoittaja tätä tajua.
Jos "naisvalta" on ilmiselvä ja jopa kenties ainoa järkeenkäypä syy sille, etteivät pojat lue, se ilmentää naisvihaa. Se pohjautuu ajatteluun, jossa naisen elämänpiiriin tai tyttönä elämiseen liittyvät asiat ovat jotain, mistä pojat eivät voi olla tai saa olla kiinnostuneita. Se olettaa, että nainen ei osaa tai kykene näkemään maailmaa muuten kuin sukupuolensa kautta (mikä vastavuoroisesti kertoo aina paljon siitä, että mies joka näin ajattelee, ei itse kykene näkemään muuten kuin oman sukupuolensa kautta). Se pelkistää pojat ja miehet naisten ja tyttöjen vastakohdiksi ja tekee binääriolettaman, joka nykypäivänä tuntuu tunkkaiselta. Aivan kuin tytöt ja pojat eläisivät täysin eri maailmoissa. (Tavallaan he elävätkin, koska me ylläpidämme tätä kahtiajakoa kaiken aikaa, esimerkiksi tämänkaltaisten lauantaiesseiden avulla.) Ajatuksessa kaikuu kuvittelu, että vain mies voi kasvattaa pojasta miehen -- tai vain kustannustoimittajamies osaa valita tai kustannustoimittaa sellaisen kirjan, joka voisi kiinnostaa poikia.
Hei oikeasti nyt.
Irvileuka minussa odottaa päivää, jolloin miehet alkavat toivoa, että joku muu kuin nainen synnyttäisi pojat, koska naisen läsnäolo pojan elämässä niin varhain ajaa turmion tielle.
Nyt on tosiaan miestenpäivä. Olisiko sitä vielä jonain vuonna mahdollista viettää niin, ettei nainen olisi kaiken pahan alku ja juuri?
Paras tapa saada pojat lukemaan, on näyttää heille esimerkkiä siitä, että lukeminen on elintärkeä kansalaistaito; että se on siistiä, hauskaa ja palkitsevaa. Miehet, lukekaa itse, lukekaa näyttävästi. Isät, lukekaa pojillenne. Sedät, enot, kummit, veljet. Lukekaa myös naisten kirjoittamia kirjoja. Ostakaa kirjoja. Nostakaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta esille mediassa muutenkin kuin ongelmalähtöisesti -- nyt se on lähes näkymättömissä.
Rakkaan kotikaupunkini pää-äänenkannattaja, Aamulehti, julkaisi toimittaja Matti Kuuselan "esseen" viime lauantaina otsikolla "Naiset päättävät mitä miehet lukevat". Ingressissä kerrotaan että kustannustoimittajissa "lasten ja nuorten kirjallisuudessa naisvalta on liki täydellinen. Ei siis ihme, että pojat eivät lue kirjoja."
Kirjallisuudentutkija Maria Laakso on kirjoittanut jo loistavan vastineen kirjoitukseen, joten en toista häntä.
Kysyn vain: Eikö tämä milloinkaan lopu? Tämä naisten demonisointi, heidän olemassaolonsa nostaminen syyksi siihen, etteivät pojat lue. Nyt syyllisiä ovat kustannustoimittajat. Opettajakunnankin naisistuminen on monen mielestä pääsyy siihen, että pojat pärjäävät koulussa yhä huonommin. Naisen kirjoittama kirja on vain tytöille suunnattu, siksi pojat eivät lue. Huomaatteko trendin? Samalla tullaan sanoin toisintaneeksi ajatusta, että tyttö/nainen = huono, poika/mies = hyvä. Jo ingressi kylvää misogynian siemenen, vaikka vilpittömästi uskon, ettei kirjoittaja tätä tajua.
Jos "naisvalta" on ilmiselvä ja jopa kenties ainoa järkeenkäypä syy sille, etteivät pojat lue, se ilmentää naisvihaa. Se pohjautuu ajatteluun, jossa naisen elämänpiiriin tai tyttönä elämiseen liittyvät asiat ovat jotain, mistä pojat eivät voi olla tai saa olla kiinnostuneita. Se olettaa, että nainen ei osaa tai kykene näkemään maailmaa muuten kuin sukupuolensa kautta (mikä vastavuoroisesti kertoo aina paljon siitä, että mies joka näin ajattelee, ei itse kykene näkemään muuten kuin oman sukupuolensa kautta). Se pelkistää pojat ja miehet naisten ja tyttöjen vastakohdiksi ja tekee binääriolettaman, joka nykypäivänä tuntuu tunkkaiselta. Aivan kuin tytöt ja pojat eläisivät täysin eri maailmoissa. (Tavallaan he elävätkin, koska me ylläpidämme tätä kahtiajakoa kaiken aikaa, esimerkiksi tämänkaltaisten lauantaiesseiden avulla.) Ajatuksessa kaikuu kuvittelu, että vain mies voi kasvattaa pojasta miehen -- tai vain kustannustoimittajamies osaa valita tai kustannustoimittaa sellaisen kirjan, joka voisi kiinnostaa poikia.
Hei oikeasti nyt.
Irvileuka minussa odottaa päivää, jolloin miehet alkavat toivoa, että joku muu kuin nainen synnyttäisi pojat, koska naisen läsnäolo pojan elämässä niin varhain ajaa turmion tielle.
Nyt on tosiaan miestenpäivä. Olisiko sitä vielä jonain vuonna mahdollista viettää niin, ettei nainen olisi kaiken pahan alku ja juuri?
Paras tapa saada pojat lukemaan, on näyttää heille esimerkkiä siitä, että lukeminen on elintärkeä kansalaistaito; että se on siistiä, hauskaa ja palkitsevaa. Miehet, lukekaa itse, lukekaa näyttävästi. Isät, lukekaa pojillenne. Sedät, enot, kummit, veljet. Lukekaa myös naisten kirjoittamia kirjoja. Ostakaa kirjoja. Nostakaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta esille mediassa muutenkin kuin ongelmalähtöisesti -- nyt se on lähes näkymättömissä.
15.11.2018
Vapaa kirjailija lentää raskaassa ilmatilassa
Opettelen edelleen tätä tilaa nimeltä "vapaa kirjailija". Opettelen ja sopeudun. Vuoroin iloitsen ja vuoroin ahdistun. Kirjailijana toimii hirmuisen erilaisia ihmisiä ja kirjailijuus toimii hirmuisen erilaisille ihmisille -- hirmuisen eri tavoin. Tällä tarkoitan sitä, että jos olet myyjä tai vaikkapa toimistotyöntekijä, sinulla on sama rakenne, jonka puitteissa toimit: on työnantaja, esimies, työajat ja alan työehtosopimus, joka määrittää mm. palkkatasoa. Tiedät, että jos joku toinen tekee myyjän tai toimistotyöntekijän hommia, hän toimii samoissa raameissa.
Kirjailijalla on kovin vähän pysyviä ja ennustettavia raameja. On rakenteita, kuten kustantamot ja kustannussopimukset, apurahatahot ja lainauskorvaukset, liitot ja yhdistykset. Mikään rakenteista ei kuitenkaan tarjoa jokaiselle kirjailijalle samaa raamia. Tämä ammatti on monella tapaa epätasa-arvon kehto. Se on ollut yksi vaikeimmista asioista, joita olen joutunut (ja joudun edelleen) käsittelemään.
Voit olla ahkera, pysyä sovituissa aikatauluissa ja työsuunnitelmissa, tehdä parhaasi ja vielä enemmän, ylittää itsesi. Lopulta kuitenkin työsi tulos lepää ulkopuolisissa käsissä. Peliin astuu ajoitus, sattuma, huono onni. Asiat, joihin et voi vaikuttaa, vaikuttavat sinuun. Sinun työhösi. Sinun toimeentuloosi. Mahdollisuuksiisi jatkaa.
Raskainta tässä on, että samaan aikaan saat seurata samaa työtä tekevien onnistuvan. Kyse ei ole vain kateudesta, vaikka sekin tulee tutuksi -- raskaaksi tämän tekee, ettet lopulta koskaan tiedä, mikä se ero sinun ja niiden toisten työssä oli. Kirjailijuus on henkilökohtaista. Työ on sinun luomuksesi, sinusta lähtöisin, sinun eläväksi hengittämäsi. Ilkeämielisimmät arvelevat, että kyse on laadusta. Et vain ole riittävän hyvä. Joskus toki näinkin, mutta väittäisin, että yllättävän harvoin, kun kyse on ammattilaisesta. Ja sitten toisaalta, epäonnistuminenkin kuuluu (työ)elämään. Sen ei pitäisi merkitä loppua. Full stop.
Elämä itsessään on tietenkin arvaamaton. Milloinkaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että vapaana kirjailijana epävarmuuksien paino kasvaa. Siksi on hyvä tehdä tietoisesti asioita, jotka kasvattavat resilienssiä. Kirjailija tarvitsee suojaavia rakenteita. Liian helposti käy niin, että kirjailija on yhtä kuin työnsä. Omanarvontunne sitoutuu siihen, mitä tekee, eikä siihen, että on. Intohimoammateissa tämä lienee enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja kun näin käy, mikäs muukaan kuin työuupumus siellä oveen seuraavaksi kolkuttelee.
Tästä vuodatuksesta on ehkä pääteltävissä, että kulunut vuosi ei ole ollut helpoimmasta päästä. Ihan oikein päätelty. Akuuteista vastoinkäymisistä ei tee mieli julkihuudella, koska kirjailijan kohdalla se väistämättä kääntyy henkilökohtaiseksi. Ongelmat, jotka piilevät rakenteissa ja yleisesti alassa, kääntyvät spekulaatioiksi yksilön ominaisuuksista. Niin ei pitäisi olla. Keskustelu alkaa nopeasti noudattaa samaa kaavaa kuin mikä tahansa keskustelu, jossa on "huono-osaisia" ja "hyväosaisia". Hyväosainen laskee kaiken omalle kohdalle sattuneen hyvän omaksi ansioksi, eikä näe mitkä esteet hän ylitti joko etuoikeuksien, onnekkuuden, suhteiden, ajoituksen tai muun sattumuksen avulla. Tuo esterata sen sijaan on selkeästi näkyvissä sille huono-osaiselle, joka törmää otsa edellä ensimmäiseen muuriin.
Kirjailijan työssä epävarmuus koskettaa oikeastaan kaikkea toimeentulosta omaan osaamiseen -- ainakin silloin kun on vastatuulta.
Olkaamme siis tiedostavia ja ymmärtäväisiä toisiamme kohtaan. Tarkkailkaamme etuoikeuksiamme, sillä niitäkin meillä on kosolti.
Olen huomannut, että tiedostava kiitollisuus niistä asioista, jotka itsellä ovat hyvin, ja itselle iloa ja mielihyvää tuottavien asioiden tekeminen kasvattavat juuri niitä suojaavia rakenteita, jotka varjelevat työuupumukselta.
Kirjailijalla on kovin vähän pysyviä ja ennustettavia raameja. On rakenteita, kuten kustantamot ja kustannussopimukset, apurahatahot ja lainauskorvaukset, liitot ja yhdistykset. Mikään rakenteista ei kuitenkaan tarjoa jokaiselle kirjailijalle samaa raamia. Tämä ammatti on monella tapaa epätasa-arvon kehto. Se on ollut yksi vaikeimmista asioista, joita olen joutunut (ja joudun edelleen) käsittelemään.
Voit olla ahkera, pysyä sovituissa aikatauluissa ja työsuunnitelmissa, tehdä parhaasi ja vielä enemmän, ylittää itsesi. Lopulta kuitenkin työsi tulos lepää ulkopuolisissa käsissä. Peliin astuu ajoitus, sattuma, huono onni. Asiat, joihin et voi vaikuttaa, vaikuttavat sinuun. Sinun työhösi. Sinun toimeentuloosi. Mahdollisuuksiisi jatkaa.
Raskainta tässä on, että samaan aikaan saat seurata samaa työtä tekevien onnistuvan. Kyse ei ole vain kateudesta, vaikka sekin tulee tutuksi -- raskaaksi tämän tekee, ettet lopulta koskaan tiedä, mikä se ero sinun ja niiden toisten työssä oli. Kirjailijuus on henkilökohtaista. Työ on sinun luomuksesi, sinusta lähtöisin, sinun eläväksi hengittämäsi. Ilkeämielisimmät arvelevat, että kyse on laadusta. Et vain ole riittävän hyvä. Joskus toki näinkin, mutta väittäisin, että yllättävän harvoin, kun kyse on ammattilaisesta. Ja sitten toisaalta, epäonnistuminenkin kuuluu (työ)elämään. Sen ei pitäisi merkitä loppua. Full stop.
Elämä itsessään on tietenkin arvaamaton. Milloinkaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että vapaana kirjailijana epävarmuuksien paino kasvaa. Siksi on hyvä tehdä tietoisesti asioita, jotka kasvattavat resilienssiä. Kirjailija tarvitsee suojaavia rakenteita. Liian helposti käy niin, että kirjailija on yhtä kuin työnsä. Omanarvontunne sitoutuu siihen, mitä tekee, eikä siihen, että on. Intohimoammateissa tämä lienee enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja kun näin käy, mikäs muukaan kuin työuupumus siellä oveen seuraavaksi kolkuttelee.
Tästä vuodatuksesta on ehkä pääteltävissä, että kulunut vuosi ei ole ollut helpoimmasta päästä. Ihan oikein päätelty. Akuuteista vastoinkäymisistä ei tee mieli julkihuudella, koska kirjailijan kohdalla se väistämättä kääntyy henkilökohtaiseksi. Ongelmat, jotka piilevät rakenteissa ja yleisesti alassa, kääntyvät spekulaatioiksi yksilön ominaisuuksista. Niin ei pitäisi olla. Keskustelu alkaa nopeasti noudattaa samaa kaavaa kuin mikä tahansa keskustelu, jossa on "huono-osaisia" ja "hyväosaisia". Hyväosainen laskee kaiken omalle kohdalle sattuneen hyvän omaksi ansioksi, eikä näe mitkä esteet hän ylitti joko etuoikeuksien, onnekkuuden, suhteiden, ajoituksen tai muun sattumuksen avulla. Tuo esterata sen sijaan on selkeästi näkyvissä sille huono-osaiselle, joka törmää otsa edellä ensimmäiseen muuriin.
Kirjailijan työssä epävarmuus koskettaa oikeastaan kaikkea toimeentulosta omaan osaamiseen -- ainakin silloin kun on vastatuulta.
Olkaamme siis tiedostavia ja ymmärtäväisiä toisiamme kohtaan. Tarkkailkaamme etuoikeuksiamme, sillä niitäkin meillä on kosolti.
Olen huomannut, että tiedostava kiitollisuus niistä asioista, jotka itsellä ovat hyvin, ja itselle iloa ja mielihyvää tuottavien asioiden tekeminen kasvattavat juuri niitä suojaavia rakenteita, jotka varjelevat työuupumukselta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)