Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Kustantaja: Otava 2018
Sivuja: 293

He näkevät sen minusta. Lapset. Hoitajat. Oma poikani. Miks sulla on tollanen ilme. Tollanen surullinen? Kello on vasta kolme, Lahja lapselle -päivää olisi jäljellä, mutta minä en enää pysty, nostan Korpun olkapäilleni ja kävelemme polkupyörillemme ja ajamme kotiin.
Mitä minä toivoin? Toivon loppumistako? Ilmeisesti, niin kamalalta kuin se kuulostaakin: toivon, ettei toivoa enää ollenkaan olisi, että joku vapauttaisi minut siitä. Ohut toivo on päälleni laskettu kivenlohkare, jonka alle tunnen litistyväni. 

On nelihenkinen helsinkiläisperhe, jossa elämä on mallillaan. Kirjailija-isä, äiti ja kaksi poikaa. Ajatus iltatähdestä on konkretisoitunut ja Rosen raskaus lähenee puoltaväliä. Mutta sitten tapahtuu jotain todella yllättävää, sikiökalvoon tulee reikä ja lapsivesi alkaa tihkua vaarallisessa määrin ulos. Lääkärit tekevät heti selväksi, että nyt on kyse erittäin huolestuttavasta asiasta. Vauva on vielä liian pieni selvitäkseen kohdun ulkopuolella, ja kohdussakaan hän ei selviä jos vedet eivät pysy siellä. Alkaa viikkoja kestävä piina, jonka keskellä vanhemmat joutuvat kohtaamaan pahimman mahdollisen: kenellä on oikeus päättää siitä, kuka saa elää ja kuka kuolla? Kuinka kukaan pystyy päättämään, saako jo niin pitkälle edennyt raskaus jatkua vaiko ei? Suuren mahdottoman edessä erityisesti tarinan minäkertoja eli isä suistuu suuren epävarmuuden syövereihin ja samalla pelkää, että heidän perheensä ei kestä tällaista murhetta. Ja juuri kun he ovat Rosen kanssa lähentyneet pahimpien ruuhkavuosien hetkeksi helpotuttua, he joutuvatkin kauemmaksi toisistaan.

Mutta sitä on avioliitto. Sitä on elämä. Me olemme kamalia kaikki, jollain tavalla, ja kaikkein läheisimmässä suhteessa ensin vuosien ja sitten vuosikymmenten kuluessa kamaluus tulee aina välillä esille, sitä ei voi kätkeä, se pitää vain hyväksyä. Jos ei hyväksy, ei ole muuta mahdollisuutta kuin erota. 

Kirjan toisessa osassa elämä on heittänyt heitä eteenpäin, mutta jälleen kerran aika mahdottoman eteen. Heistä on tullut lasten teho-osaston vakioasiakkaita. Pienet kaksoset taistelevat hengestään päivä kerrallaan. Suuri epävarmuus valtaa jälleen kerran heidän arkensa ja maalaa sen mustaksi. Ilonkin hetkiä olisi, mutta niitä on vaikea nähdä. Vaikka kaksosten tilanne alkaakin helpottaa, on vaikea päästää irti siitä pelosta ja huolesta, jota on joutunut kokemaan niin paljon. Missä on se tavallinen, tuttu ja turvallinen arki, jota he vielä muutama vuosi sitten saivat elää? Eivät he tällaista olleet tilanneet. Siinä missä Rose alkaa päästä kiinni uudenlaiseen arkeen, ei minäkertoja tunnu saavansa kaipaamaansa sisäistä rauhaa ja varmuutta. Jos elämä on yhtäkkiä yhtä syöksymistä poikkeustilasta toiseen, kenen rahkeet riittävät siihen? Kuinka kyetä elämään arkea, vaikka mikään ei ole varmaa? Elämä on arvaamatonta, mutta niin on rakkauskin.

Juha Itkosen uusin romaani Ihmettä kaikki on vahvan omakohtainen romaani. Kirjailija on haastatteluissa todennut, että tarinan pariskunnan elämäntilanne on hyvin samanlainen kuin Itkosen omankin perheen tilanne on ollut. Minäkertojan ajatuksissa on paljon Itkoselle itselle tuttuja ajatuksia ja tunteita. Vaikka kirja on puettu kaunokirjalliseen asuun, sitä lukiessa tuntuu kuin lukisi jonkun oikeaa päiväkirjaa. Ajatukset, joita minäkertoja ajattelee, tuntuvat hyvin intiimeiltä ja raastavankin rehellisiltä. Tämä piirre tekeekin varsinkin kirjan ensimmäisestä osasta hurjan väkevän lukukokemuksen. Toisaalta myös itse kirjoitustyyli on sellainen, että moniin lauseisiin tekee mieli palata ja makustella niitä uudelleen ja uudelleen. Ihailen sitä, miten rehellisen tuntuisesti Itkonen kuvaa isän ajatuksia todella raskaassa tilanteessa. Hän ei säästele minäkertojaa vaan monin paikoin lukijana koin, että olisi tehnyt mieli ravistella tätä. Asettua Rosen puolelle ja huutaa, että nyt sun on vaan kestettävä kuule se epävarmuutes! Juuri tuo ajatusten rehellisyys tekee tarinasta niin inhimillisen, puhuttelevan. Itkonen uskaltaa hienosti asettaa pariskunnan traagisessa tilanteessa ikäänkuin eri puolille, tuoden molempien ajatusmaailmaa hyvin esille. Isän silmin näyttäytyy voimakkaana huoli koko perheen elämästä kun taas taas äidin näkökulma näyttää, miten mahdottoman tilanteen edessä juuri äiti on. Toisaalta molemmilla on ihan sama suru ja ahdistus, mutta toisaalta välillä kuitenkin niin eri. Siinä missä kirjan ensimmäinen osa on kyynelten kastelema, toisessa osiossa toivo näyttää kyntensä. Kirjan toista osaa lukiessa paikoin koin jostain syystä harppomisen tarvetta. Ehkä se ensimmäisen osan intensiivisyys aiheutti sen. Kuitenkin kokonaisuutena erittäin vaikuttava romaani elämän ihmeellisyydestä.

Sellainen minä olisin halunnut olla. Juuri sellainen, mitään pelkäämätön, rauhallinen tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta minä halusin juosta karkuun ja alkaa parkua. Tunsin kyyneleet ohuena kalvona silmämunien pinnalla. Surun kyyneleet. Ilon kyyneleet. Huolen kyyneleet. Ylpeyden kyyneleet. Ihmetyksen kyyneleet. Toivon kyyneleet. Itsesäälin kyyneleet. Mitä helvetin kyyneliä ne edes olivat, minä en tiennyt. 

Iso plussa kirjailijalle siitä, että hän lahjoittaa kaikki tämän kirjan tekijänpalkkiot Lastenklinikan kummien kautta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. Upea juttu!

Helmet- lukuhaasteessa kirja sijoittuu kohtaan 37: kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi