Kustantaja: Helsinki-kirjat 2010
Sivuja: 223
Elämän merkitykselliset hetket ovat tapahtuessaan niin ohikiitävän lyhyitä ja itsestään selviä, että ne tulee kuitattua murahduksella tai hymähdyksellä. Vasta jälkeenpäin ymmärtäisi avata suunsa, kiittää tai sanoa rakastavansa. Nyt olisin antanut mitä tahansa tunteakseni Johannan hellän käden hipaisemassa kasvojani tai sen lämpimät, täydet ja melkein kuivat huulet ohimollani.
Helsinki jossain tulevaisuudessa, kun ilmastonmuutos on suistanut tutun maailmamme kohti tuhoa. Jatkuvat sateet, raunioitunut kaupunkimiljöö yhdessä vaarallisten tautien kanssa saa ihmiset suuntaamaan kohti pohjoista, jossa oletetaan elämän olevan ainakin hieman helpompaa. Runoilija Tapani Lehtinen ei ole kuullut toimittajavaimostaan Johannasta vuorokauteen. Tapani tietää, että muutenkin jo ylikuormitettu poliisi ei ole kiinnostunut Johannan kohtalosta. Tapani myös tietää, että Johannan puhelinhiljaisuus ei ole normaalia, vaan jotain on tapahtunut. Ennen katoamistaan Johanna oli tutkinut ns. Parantajan tapausta. Parantajaksi kutsuttiin henkilöä, joka murhasi ihmisiä joiden koki olevan toimillaan vaikuttamassa ilmastonmuutokseen. Epätoivoissaan Tapani alkaa itse etsimään Johannaa, samalla kun pelkää, että jotain peruuttamatonta on jo ehtinyt tapahtua. Joulu lähestyy, loppumaton sade jatkaa putoiluaan, ja Tapani joutuu yhä syvemmälle katoavan maailman syövereihin Johannaa etsiessään.
Olin lopen uupunut. Tuntui, että kaikki oli turhaa ja että kaikki mihin tartuin oli vain tuloksetonta hapuilua. Olin pettynyt itseeni, olin pettänyt Johannan luottamuksen. Lupaukset, jotka olin antanut: minä autan sinua aina, minä rakastan sinua aina, minä teen mitä tahansa, jotta sinun on helpompi.
Rauhoitu, Tapani, rauhoitu, sanoin itselleni.
Lupauksen voi pitää, vaikka sitä ei heti kykenisikään lunastamaan.
Melkein kolme vuotta sitten tutustuin Antti Tuomaisen tuotantoon lukemalla Synkkä niin kuin sydämeni sekä Tappaja, toivoakseni -teokset. Silloin jo ihastuin Tuomaisen tyyliin rakentaa erilaista, syvällisempää dekkaritarinaa ja päätin lukea ko. herran tuotantoa ehdottomasti vielä lisääkin. Välipäivien luettavaksi päätyikin omasta hyllystä vihdoin Parantaja, joka voitti vuonna 2011 Vuoden johtolanka- palkinnon. Maailma, jonka Tuomainen näyttämöksi tarinalle rakentaa, on timanttinen. Dystooppinen Helsinki on niin pelottavan kiehtovan kuuloinen, että siitä lukisi mielellään lisääkin. Tapa, miten Tuomainen kuvailee miljöötä, on melkein maaginen.
Sade oli saanut lisää voimia. Se laskeutui taivaalta leveinä mattoina ja putosi pulleina, painavina pisaroina asvalttiin ja roiski kuin pillastuneena kaupunkia ympäriltä kiiltäväksi, mustaksi ja märäksi.
Parantajan juoni on sinänsä kiehtova. Se on yhtälailla dekkaritarina kuin tarina rakkaudesta, ihmisyydestä. Jostain syystä en kuitenkaan tullut siinä määrin juonen imaisemaksi kuin olisin olettanut kahden aikaisemman lukukokemuksen perusteella. Ennemminkin nautin juuri tuosta miljöökuvauksesta kun taas juonen kohdalla koin vähän harhautuvani muille raiteille. Lukukokemuksena Parantaja jää mielestäni juuri noiden kahden aikaisemman luetun varjoon, vaikkakin tietyt elementit kirjassa ovatkin huikean hienoja. Tulen ehdottomasti kuitenkin lukemaan Tuomaiselta lisääkin!
Muistan kuinka pohdin kumpi olisi valintani: täysi varmuus siitä, että pahin on tapahtunut, vai tämä hetki hetkeltä kiihtyvä pelko? Nopea romahdus vai hidas jäytävä mureneminen?
Ehkä minun tulisi olla tyytyväinen, kun tiedän vastauksen.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi, se lämmittää bloggaajan mieltä :)