Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Kustantaja: Wsoy 2014
Sivuja: 334
Mistä minulle: Kustantajalta

Eikä kukaan enää pakene, vaan minäkin nauran ja pidän kiinni veteen yltävästä oksasta ja paju siilaa auringonläikkää joen pintaan.
Minä olen äidin pikku tyttö. Ennen sotia. Ennen Onnia.
Äiti ja joki ja pajupuu haalenevat valkeiden seinälaattojen taakse. Aurinko kelmenee loistelampuksi. Minä tunnen, että hän on lähellä. Vihdoinkin. 

Melkein viikon sitä kypsyttelin, vaalin mielessäni ja koitin jäsennellä tunteita sellaiseen muotoon, että osaisin kirjoittaa tänne edes aavistuksen siitä, millainen lukukokemus Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä minulle muodostui. Nyt kun istun näytön äärellä, sormet näppistä tapaillen, tunnen taas kuinka se voimakas tunnekuohu vyöryy sisimmässä ja pakahtumisen rajuus puskee kyyneliä silmäkulmaan. Miten tämän osaisi pukea järkevästi sanoiksi, niin että se tekisi edes vähän oikeutta kirjalle, josta ei turhaan HS:n kritiikissä todettu " mestariteos ensi yrittämällä"? Sinänsä merkillinen juttu, sillä onhan näitä usean sukupolven tarinoita nähty jo kotimaisen kirjallisuudenkin saralla useita ja erityisen hienoja vieläpä. Olen itse pitänyt valtavasti esimerkiksi Riikka Pulkkisen Totta:sta sekä Katja Kallion Säkenöivistä hetkistä. Viimeisimpänä vaikutuksen tekijänä pitää myös mainita Laura Lähteenmäen upea Ikkunat yöhön. Kinnusen Neljäntienristeyksessä tarina kulkee läpi muutaman sukupolven aina 1800-luvun lopulta 1990-luvulle saakka. Se, millaisella väkevyydellä ja uskottavuudella Kinnunen hyppää tekstissään nuoren pitäjänkätilön mieleen, on poikkeuksellista, todellakin. Kaikki nykyhetkessä oleva unohtuu ympäriltä ja hetken on itsekin sivustaseuraajana hämärän pirtin nurkassa todistamassa kun nuori Maria auttaa lasta maailmaan. Neljäntienristeyksestä kulkevat niin Maria kuin hänen avioton tyttärensä Lahja sekä Lahjan mies Onni ja heidän jälkeläisensä, puolisonsa. Vuodet, vuosikymmenet kuluvat. Ihmisiä syntyy, ihmisiä kuolee.. mutta yksi istuu heissä kaikissa vahvana: kaipuu.

Ottaisi syliin, sanoisi kauniin sanan, silittäisi hiuksia vielä. Jos se kerran olisi vieressä, osoittaisi metkan muotoisen pilven ja nauraisi taas niin, että hampaat näkyisivät. Jos se päästäisi viereensä ja kertoisi millaista elämä sitten on, kun asutaan yhdessä uudessa talossa. Vielä kerran päästäisi mukaan haaveisiinsa.

Kinnusen kieli on kaunista, sujuvaa ja kuitenkin samaan aikaan niin voimakkaasti realistista, karheaakin. Naiseus kaikessa kirjossaan näyttäytyy kirjan naishahmojen myötä väkevänä, tuttuna. Toisaalta Onnin sisäinen maailma ja kaipaus välillä suorastaan hyppäävät todellisina kirjan sivuilta lukijan sieluun. Jokainen henkilöhahmo, johon Kinnunen käyttää tekstissään aikaa, on kiinnostava ja elämänmakuinen. Kun kertojaääni vaihtuu, voi lukijana siirtyä vaivattomasti saman tarinan tyystin erilaiseen näkökulmaan, sillä Kinnunen osaa luoda tarinaa niin taidokkaasti, että se kestää useammankin kertojan ilman että lukijana mielenkiinto jotenkin lopahtaisi siirryttäessä kertojasta toiseen. Mitä kirjassa oikein sitten tapahtuu niin merkillistä, että se sysäsi minun mielensisäiset mannerlaatat suorastaan törmäyskurssille, joka keinuttaa vieläkin? Sepä siinä onkin, ettei kirjassa varsinaisesti ole mitään hurjia draamankaaria tai käänteitä mutta silti siinä on samalla se kaikki, kaikki olennainen elämästä, meistä ihmisistä. Ja ennen kaikkea kaikki se sanaton, joka jää henkilöiden välille. Toisaalta juuri se karheankin realistinen ja ihanan yksinkertainen arki sekä ihmisten vajaavaisuus, keskeneräisyys unelmiensa keskellä..siitäkin tässä on kyse! Eräs (monista) hienoista kirjan yksittäisistä lauseista kuvastaakin mielestäni tätä hienosti:

Maailma on tässä, kuikanhuudossa.

Olen tainnut lukea ehkäpä vuoden parhaimman kirjan. Ja tämän tulen lukemaan vielä uudestaan ja uudestaan. Ennen kaikkea kuitenkin toivon, että Kinnunen kirjoittaa vielä monta uuttakin tarinaa, sillä tällaiset kirjat jäävät sielun sopukoille iäti elämään. Ja taas meinaan pakahtua...

Onhan tämä luettu jo niin monessa blogissa ja ollut esillä lehtikritiikeissä, mutta laitan tähän nyt yhden linkin bloggaajakollegan juttuun, koska koen että hänen kanssaan jaoimme kirjan tiimoilta hyvin samanlaisen tunteen, kiitos Juhani!