Istun junassa. Ruotsissa on kuulemma lentohäpeän ohella käytössä nimitys, joka kuvaa ylpeyttä, jota junalla matkustava tuntee. Junamatkasta otetaan mielellään kuvia someen, lentokoneen ikkunasta napattuja pilvikuvia ei juurikaan julkaista ja lentoasemalla otettuja kännykkäkuvia näkee harvoin.
Minun on vaikea suhtautua postitiiviseen palautteeseen. En pidä kritiikistäkään. Suomalaisen kirjakaupan sivulle tullut kehu mietitytti. Olisiko sen antaja tuttu. Sivulle kirjattu etunimi ja sukunimen ensimmäinen kirjain tuntuivat vierailta. Seuraavana päivänä keksin kenestä saattaisi olla kyse. Ei se sinänsä heikennä kehun arvoa, eikä sammuta tähtiä. Julkaisin kyseisen arvion Instassa, jonka jälkeen minua hävetti. Tietysti.
Olen luultavammin ainoa suomalainen, joka ei katsonut ohjelmaa, johon presidenttiehdokkaat valitsivat kappaleet, joiden arvelivat nostavan heidän suosiotaan ja arvailivat sitten minkä biisin muut olivat poimineet ja kertoivat liikuttavia tarinoita. .
Kuuntelin myöhemmin Mika Aaltolan kertomuksen miehestä, joka oli soittanut hänelle ja kertonut elvyttäneensä iäkästä vaimoaan. Ensihoitajat eivät suostuneet elvyttämään, sillä vaimolla oli elvytyskielto. Yleensä kieltoon on joku hyvä syy ja asiasta ainakin pitäisi keskustella etukäteen.
Junaylpeänä istun täydessä vaunussa, jossa kaikki tuntuvat räiskivän viruksia yhteiseen hengitysilmaamme.
