Päivän huuto

Eristyneisyys näkyy nyt ärtyneisyytenä.  Voisin haukkua jonkun ihmisen, mutta ikävä kyllä haukkumisetäisyydellä ei näy ketään. Huutelen kirosanoja joka päivä klo 16. Vähän kuin päivän mietelause radiossa. Ei sitä kukaan kuuntele.

Ärsyynnyin jopa siitä, että siskoni asensi hyvän hyvyyttään vanhempieni koneelle Skypen. Minä kun en rupea hiukset lätässä skypessä puhumaan. Puhun puhelimessa minkä puhun. Skypeni sitä paitsi pätkii.

Ränsistyn ja menetän otteeni, en viitsi pestä hiuksiani. Kuljen verkkareissa kuin olisin lähdössä ihan tuosta vaan kohta juoksemaan kymmenen kilometriä tai nostamaan painoja jollekin kuntosalille, jossa vilisee pullealihaksisia miehiä ja naisia vaikka en olekaan. Makaamme sohvalla peräkkäin, minä verkkareissa ja lättätukassa ja Kerttu takkuisessa turkissaan.

Päivän kirja, Silja Järventaustan viides proosarunokokoelma Ympäristön avajaiset (Teos kustantamo) oli minulle kova kynnys ja korkea pala. Kuin runoilija olisi mättänyt tekstin myllyyn, josta sanat tippuilivat yksi kerrallaan muodostaen uusia lauseita.

Randomilla valittu pätkä:

Ovensuukysely on pidempi siellä ja seinän vieressä aatoksia, aikakauslehtien jakajan pääpaino viimeisellä tavulla. Ovensuukyselijä etsimässä ääniharavaa kynnysmaton räikeässä reunuksessa.

Luin kuitenkin ja onnistuinkin aina välillä. Proosarunon lukeminen tekee hyvää jopa tälläisen kevyemmän kirjallisuuden kyhääjälle. Jollain kummalla tavalla se vaikuttaa omaan kirjoittamiseen. Rohkaisen kokeilemaan, ei siihen kuole, korkeintaan nousee ihan lievää lämpöä, ei kuitenkaan yli 37.5.

Silja Järventaustan runokokoelmalla on hieno nimi.

Oman kirjani ostolinkin voi löytää tai olla löytämättä edellisestä päivityksestä.