Lankoori

Kävin Lankoorissa. Istuimme rannalla ja tuijotimme merta. Meri muutti alati muotoaan kuin elävä olio. Kun meri sai tarpeekseen tuijotuksestamme, veti se yllättäen sumun verhokseen.  Saunoimme mainiossa saunassa, jonka lauteet oli rakennettu ikkunan eteen ja lauteilla istuessaankin saattoi ihailla merta. 

Kävelimme Yyterin lietteillä ja kiipesimme viiteen lintutorniin. Yhdessä lintutornissa söimme eväät. Näimme lintujakin, mutta minun ornitologisella tietämykselläni ne olivat nimeltään pienilintu ja isolintu. Hyppelimme pitkospuilla maastopyöräilijöitä pakoon. 

Ehdin siivota Kertun oksennuksen olohuoneen matolta ja sitten oli jo lähdettävä lukupiiriin. Lukupiirikirjana luimme Anneli Kannon 1500-luvun Hattulan kirkon kirkkomaalareista kertovan romaanin Rottien pyhimys. Kirjailija itse oli paikalla ja kyselimme yksityiskohtia mielenkiintoisen romaanin synnystä. Söimme herkkuja paitsi A (ei kirjailija), jonka kirurgi oli määrännyt ENE-dieetille. A kiroili puhuessaan dieetistään.

Porin junassa äänekäs nainen seuralaisineen istui samassa vaunussa. Hän kävi jatkuvasti vessassa ja sieltä tullessa hänestä löyhähti erityisen voimakas tupakan tuoksu. 

Porin junassa kuulutettiin maskipakosta, mutta äänekäs nainen ja häntä vastapäätä istunut nuorempi mies eivät maskia käyttäneet, eikä konduktööri siitä huomauttanut, joten maskipakko taitaa olla samantyyppinen pakko kuin pyöräilijän kypäräpakko. 

Maskiton nainen odotteli vankilaan pääsyä ja muutenkin asiat olivat viturallaan. Pitkä tuomio oli tulossa. Saimme tietää tämän, sillä hän laittoi puhelimensa kaiuttimelle sosiaalityöntekijälle soittaessaan. Maskin puuttuminen ei ollut hänen suurin ongelmansa. 

Olipahan mielenkiintoista kuunnella naisen juttuja ja äänekästä musiikkia, jota hän soitti ämyristään. Anneli Kantoakin oli kiva kuunnella sekä lintujen laulua ja ystävien ystävällistä puhetta Yyterin lietteillä ja Lankoorissa.

Kryppysukka

Äidinkielen opettajani kysyi joskus aikoinaan "Mihin heidimäinen huumori on kadonnut?". En muista milloin ja mistä lopulta sen löysin.  Kauanko se oli kateissa? Tilanne tuppaa taas olemaan huolestuttava. 

Ei kun googlaamaan. "Katosiko jotain?", kysyy Pirkanmaan löytötavaratoimisto. Katosi kyllä.  Eikä ole löytynyt. 

Vauva.fi -sivulta löysin vaimon hätähuudon: "Olemme 10v. olleet aviossa. Alkuun meillä oli täysin samanlainen (hieman omalaatuinen) huumorintaju. Nyt olen huomannut, että mieheltä se on alkanut katoamaan." Voin kuvitella pariskunnan sohvalle huumoriohjelmia töllöttämään. Vaimo nauraa ja mies näyttää yrmeältä. Molemmat miettivät, että tulipa otettua koiranpaska puolisoksi (viittaan tämän päivityksen loppuun).

Hauskinta kirjoittaminen oli silloin kun en ollut vielä julkaissut mitään. Puhutaan toisen kirjan kirjoittamisen vaikeudesta, mutta minulle tämä perkeleellinen vaiva kehkeytyi viiveellä. Tässä vaiheessa voin vain väännellä käsiäni ja kirjoittaa siitä, miten vaikeaa onkaan kirjoittaa.

Seuraava lukupiirikirjamme, Anneli Kannon Rottien pyhimys (Gummerus) kertoo Hattulan kirkon kirkkomaalareista 1500-luvulta. Pelkäsin romaanin olevan tekotaiteellinen, mutta sitä se ei onneksi ole. Romaanissa käytetään ihailtavan luovia haukkumasanoja joista muutama esimerkki: surkoperse, kiukkuvittu, tulenruoka, kryppysukka, naurishaudikas, koiranpaska, kusihattu, perkeleen sikiö ja huoran poika.

Anneli Kanto on muuten kirjoittanut kuusi romaania, joista ensimmäinen julkaistiin 2007, jolloin kirjailija oli laskujeni mukaan 57-vuotias. Tämän lisäksi hän on julkaisussut hurjan määrän lasten- ja nuortenkirjallisuuta ja näytelmiä, kirjoitusoppaan sekä käsikirjoittanut televisio-ohjelmia. Hän ei ole jäänyt voivottelemaan sellaisia juttuja kuten mihin minun huumorintajuni hukkuikaan.