Ei voi mitään

Kävin aamulla uimahallissa, jossa vesijumppasin video-ohjauksessa. Kuulostaa siltä, kuin joku olisi ohjannut minua kaukosäätimellä, mutta ei sentään. Ruutu on kiinnitetty vesijuoksuradan maaliin ja minusta vaikuttaa siltä, että me harvat jumppaajat ärsytämme muutamia juoksijoita, joiden elintilasta olemme anastaneet pienen kaistaleen. Kokeilkaapa reipasta vai oliko se tehokasta vai vetävää keskivartalojumppaa, vaikuttaa nimittäin hyödylliseltä. 

Palasin kotiin Amurin Helmi -kahvilan kautta. Elämässäni on meneillään vaihe, jossa tekee mieli syödä laskiaispullia, Runebergin torttuja ja irtokarkkeja jatkuvasti. Se on tämmöistä nyt. Ei voi mitään.

Luin irlantilaisen Maggie O'Farrellin romaanin Käsi jota kerran pitelin. Romaanissa esiintyy suomalaistaustainen henkilö, jonka nimi on Elina Vilkuna. Elina on syntynyt Nauvossa. Hänen pukeutumistaan mainitaan kummalliseksi ja hän on taidemaalari.

Näin unta, jossa kiersin sisätautiosaston potilaita. Siellä työskenteli nuoria lääkäreitä, jotka olivat teettäneet kuumeilevalle potilaalle kaikki kalliit tutkimukset ja ihan turhaan. Potilas sanoi, että hänen haju- ja makuaistinsa ovat kadonneet. Hihkaisin polleana ja itsevarmana "Teillä on myyräkuume!" Jokainen Seiskaa, Aamulehteä tai Karjalaista lukenut, netissä riidellyt tai naapurin miehen kanssa keskustellut tietää, että haju- ja makuaistin katoaminen liittyy koronavirusinfektioon eikä myyräkuumeeseen.

Toivoisin, että Pekka Haavistosta tulisi presidentti. Eihän tämä siltä näytä, mutta voisiko tapahtua ihme. Auttaisiko rukoileminen tai taikojen tekeminen. Ehkä tarvitaan molempia ja tietysti hurjan paljon ääniä.

Taidetreffit

Parillakin kirjoituskurssilla on suositeltu menemään taidetreffeille itsensä kanssa. Ohareita ei tarvitse pelätä. 

On kiva käydä elokuvissa yksin, samaten jonkun toisen kanssa. Jälkimmäisessä on se hyvä puoli, että filmistä voi keskustella heti elokuvan jälkeen. Yksin ollessa aistii toiset katsojat, mutta jos elokuva on hyvä, kaikki ympäriltä haihtuu. 

Inhoan sipsien rousketta, kännykän vilkuilua, karkkipussien kahinaa ja juomisesta aiheutuvia ääniä. Olen tämmöinen elokuvafundamentalisti. Mulkoilen jäätävästi niitä, jotka eivät tiedä miten elokuvateatterissa kuuluu käyttäytyä. 

Näin viikonloppuna kaksi naisohjaajan elokuvaa. Eteläkorealaisen Celine Songin elokuvan Past Lives ja Tiina Lymin Myrskyluodon Maijan. Songin kerronta on hidasta, tyylikästä ja katsoja saattaa vain arvailla mitä elokuvan henkilöt tuntevat. Tiina Lymi maalaa voimakkaammilla väreillä  ja elokuvassa tapahtuu paljon, myös raskaita asioita. Ruotsalainen Amanda Jansson on kerrassaan erinomainen Maija. Jannen ja Maijan suhde on kuvattu lämpimästi ja elokuvan seksi on iloista. Ehkä Oolannin sodan englantilaiset viipyvät elokuvassa pikkuisen liian pitkään. 

Ystävä, joka istui vieressäni, nyyhki elokuvan puolivälistä eteenpäin. Minua itketti vasta kun vanha Myrskyluodon Maijan tunnari alkoi pauhata kaiuttimista. Tuntui häiritsevältä, että moisissa olosuhteissa elävillä ihmisillä oli liian siistit, silitetyt, puhtaat vaatteet. Lehmä tuotti maitoa jatkuvasti, vaikka ei ollut välillä edes tiineenä. Mutta mitäpä tämmöinen kaupunkilainen lehmistä tietää. Maitoa saa lähikaupasta. En edes käytä maitotuotteita.

Olen tyytyväinen, ettei Halla-Aho päässyt toiselle kierrokselle. Laitoin tänä aamuna kaksikymmentä euroa Haaviston kampanjaan. Olen suuri mesenaatti.

Vaalit lähestyvät

Katselin eilen Li Anderssonin presidenttivaalitenttiä ja minusta häntä kohdeltiin eri tavalla kuin Pekka Haavistoa (jota aion äänestää). Haastattelija keskeytti Anderssonin puheen toistuvasti, lueskeli papereitaan, eikä vaikuttanut kuuntelevan mitä Andersson sanoi. Tuntui siltä, että toimittaja pyrki tekemään presidenttiehdokkaasta haihattelevan tyttösen, joka yrittää tunkea  isojen miesten sarjaan. 

Muita tenttejä en ole katsonut, sillä saatan helposti ajautua liian voimakkaaseen tunnetilaan ja menettää yöuneni. 

Palaan vielä hetkeksi Vanhaan testamentin Mooseksen ensimmäiseen kirjaan. 

Saara oli Abrahamin (aiemmin hänen nimensä oli Abram, mutta ei siitä enempää)  sisarpuoli  ja vaimo. Saara kuuli yhdeksänkymmenvuotiaana synnyttävänsä vuoden sisällä pojan satavuotiaalle miehelleen (avioliitto oli ollut lapsenton, toki Abrahamilla oli lapsi orjan kanssa). Vauvauutisen kuultuaan Saara nauroi sen kuuluisan naurunsa. 

Eilen sain tietää Lootista (Abrahamin veljenpoika) ja hänen tyttäristään, joita Loot tarjosi väkijoukon  raiskattavaksi miehen ilmiasussa olevien enkelien sijaan.  Tekstin mukaan tyttäret olivat neitsyitä.

Myöhemmin, erilaisten vaiheiden jälkeen tyttäret  juottivat Lootin humalaan ja molemmat makasivat isänsä kanssa ja synnyttivät sittemmin poikalapset. Naiset ne vaan houkuttelee ja juonittelee ja miestä viedään.  Vastenmielinen kertomus.  Tarina on esitetty vähän kuin säätiedotus, johon ei sisälly myrskyvaroitusta. 

Eläinuhrit mainitaan toistuvasti. Eläinparat eivät ansaitse sääliä. 

Raamattu-projekti taitaa olla liian rankka minulle.