Tampereen synttärit

Tampere täyttää 240 vuotta, joten toivotan onnea viriilille kaupungille. Jos Tamperetta vertaa vaikka Roomaan, on kyse nuorukaisesta. Miksi miellän Tampereen maskuliiniseksi? Johtuuko se jääkiekosta vai Pate Mustajärvestä? Pariisi on feminiininen kaupunki. Helsinki muunsukupuolinen.

Synttärien kunniaksi pääsin ilmaiseksi Pyynikin näkötornin näköalatasanteelle (olisin muuten joutunut maksanmaan kaksi euroa, tiedän tosin että moni jättää lipun ostamatta, mutta minä olen rehellinen). Otin tuon sumuisen kuvan sieltä yläilmoista.

Kaupunki juhlii monin tavoin, Tammerkoskessa esitetään iltaisin näyttävä vesispektaakkeli, jossa vesipatsaat nousevat peräti 30 metriin ja taustalla soi mahtipontinen italialainen laulu (tai soi ainakin silloin kun minä sen näin ja kuulin, musiikki ilmeisesti vaihtelee esityksestä toiseen). Komeaa oli ja liikkeellä oli paljon lapsiperheitä, eikä tavallista lauantain bileväkeä.

Koskipuistoa kohti kävellessäni joku tyystin vieras nainen sanoi minulle "Taidetaan olla menossa samaan paikkaan." Moni tamperelainen oli menossa kosken rantaan, joten olisihan se ollut mahdollista. Kysyin mihin hän sitten oli menossa ja hän vastasi menevänsä Puutarhakatu kahdeksaan, jossa on Zarillo -niminen ruokapaikka. Kotiin palatessani kurkistin uteliaana ravintolan ikkunasta ja siellä se nainen istui iloisena pitkässä pöydässä, jonka ääressä oli ehkä noin viisitoista minulle täysin tuntematonta tyyppiä.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa Faunien iltapäivä -kamarimusiikkisarjaa kuuntelemassa. Ensin soitettiin Felix Mendelssohnin kipale kahdelle klarinetille ja pianolle. Mendelssohn sävelsi sen ruokapalkalla, joten sellaista on ollut taiteen teko jo 1800-luvulla.

Seuraavaksi esitettiin Frantisek Cernyn teos pianolle ja kontrabassolle. Tampereen filharmonian kontrabasisti Juha Kleemola oli suunnitellut soittavansa nelikielisellä soittimellaan, joka ei kuitenkaan tullut ajoissa korjauksesta, joten hän käytti viisikielistä soitinta, mutta vain kolmea kieltä. Kontrabasson soittaminen vaikuttaa ergonomisesti viheliäiseltä työltä.

Viimeisenä kuulimme Astor Piazzollan neliosaisen vuodenaikoja kuvaavan teoksen, jossa viulu oli korvattu klarinetilla. Muutoksia teokseen tarvittiin, jotain kaksoisääniä ei saa klarinetista (viulusta saa). Klarinetistin lisäksi teoksessa soitti pianisti ja sellisti.

Tampereen kaupunki voisi jotenkin huomioida miten tunnollisesti muistan aina tätä kaupunkia kehua vaikka savolainen olenkin. Onnea Tampere, tykkään sinusta!

Kommunikaatiohypomania

Luin Jonathan Franzenin esseekokoelmaa Maailman äärillä (suom. Raimo Salminen, Siltala 2019). Kirjassa kerrottiin ainakin sadan sivun verran lintujen suojelusta. Vaikka vastustan laululintujen ja kaikenlaisten sukupuuttoon kuolevien lajien metsästystä, en ainakaan vielä ole suuri lintuharrastaja, joten hypin tekstissä eteenpäin kuin varpunen. Jos olet kiinnostunut lintujen suojelusta ja siivekkäiden tilanteesta Yhdysvalloissa, Etelä-Amerikassa ja Etelä-Euroopassa, suosittelen tätä kirjaa sinulle.

Kun esseestä löytää mietteitä asioista, joita on itsekin pohtinut niin niistä innostuu. En ole koskaan ajatellut etelä-amerikkalaisia lintuja vaikka olisi pitänyt. Minulle on sanottu "Ei erota harakkaa linja-autosta."

Franzen kirjoittaa myös ihmissuhteista digitaalisella aikakaudella ja viittaa Sherry Turklen kirjaan Alone together. Aluksi tekstiviestejä pidetään tyhjää parempana kommunikaatiomuotona (tähän tilalle voi ajatella kaikenlaiset digitaaliset viestinnän muodot) ja lopulta niistä tulee kaikkea muuta parempia.

Nykyään tuntuu melkein töykeältä (ja pelottavalta) soittaa jollekin, on helpompi laittaa viesti. Minä ainakin mietin, että puhelu saattaa keskeyttää ostosten tekemisen, lukemisen, uutisten katselun tai peräti jotain intiimimpää. Viesti ei siinä määrin häiritse vaikka häiritseekin, sillä nyt pidetään töykeänä sitä että vastaamista viivytellään.

Viestit ovat lyhyitä sävyttömiä (vaikka perään laitetaan hymiöitä) ja ne ymmärretään helposti väärin, helpommin kuin toisen kanssa suoraan kommunikoidessa. Keskustelu on kaiken lähtökohta, ja kun korvaamme sen sähköisellä viestinnällä, köyhdymme ihmisinä. Franzen siteeraan Turklea: ellemme pysty olemaan erossa älypuhelimestamme, "kulutamme muita ihmisiä pieninä palasina; on kuin käyttäisimme heitä varaosina, jotka pitävät pystyssä omaa haurasta minäämme".

Siteeraan vielä Franzenia "Digitaaliset teknologiamme eivät ole poliittisesti neutraaleja. Nuori ihminen, joka ei pysty olemaan tai ei halua olla yksin, keskustella perheensä kanssa, käydä ulkona kaverien kanssa, istua luennolla tai tehdä työtehtäväänsä vilkuilematta älypuhelintaan, symboloi poliittisen talousjärjestelmämme loismaista kiinnittymistä ruumiisiimme. Digitaalinen teknologia on kapitalismia ylikierroksilla; se tunkee kulutuksen ja mainostuksen logiikkansa, rahastuksen ja kuluttamisen logiikkansa jokaiseen hetkeemme."

Minusta digitaalinen viestintä kuten facebook on myös kommunikaatiota ylikierroksilla kuin kaikki olisimme jonkinlaisen kommunikaatiohypomanian kourissa.

Arvostan tylsyyttä

Huoltomies kävi ja Kerttu heittäytyi heti rapsutettavaksi. Mies sanoi "Se tykkää minusta", johon minä lakonisesti "Se tykkää kaikista".

Kissan unikoulussa on havaittavissa pientä takapakkia, viime yönä Kerttu piti taas meteliä ja raapi tassut maitohapoilla makuuhuoneen ovea.

Siskoni suositteli HBO:n sarjaa Togetherness, joten katsoin sitä eilen tuntikausia (vaikka minähän en televisiota katso, enkä katsokaan, padilta katsoin). Sarja on viihdyttävä, ystävyys ja perhe-elämä on lämminhenkistä ja ongelmat sopivan kokoisia. Sarjan henkilöt ovat sympaattisella tavalla vähän reppanoita.  Kaikkien elämästä on leikattu tylsät osuudet pois. Arvostan tylsyyttä, silloin kun sellainen jakso sattuu kohdalle niin siitä kannattaa nauttia täysillä.

Aamun vesijumpassa toiset jumppaajat toivottivat minulle hyvää huomenta, sillä nyt on ylitetty se vaadittava puolen vuoden varoaika, jonka jälkeen voi vierasta ihmistä tervehtiä. Tämän tasoinen tuttavuus on vähän kuin viini, jonka käymistä pitää odottaa.  Kerttu ei näistä säännöistä piittaa vaan on heti kaikkien kanssa ylintä ystävää.

Shokkivaihe

Padini on jatkuvasti puuro- ja jugurttiroiskeissa, sillä lueskelen Hesaria digitaalisena versiona aamiaispöydässä. Heiluttelen äkäisesti puurolusikkaani lukiessani Donald Trumpista ja ilmaston lämpenemisestä.

Siivosin vessan ja saatoin itseni kaupunkikuntoon. Robotti-imurini imuroi tarmokkaasti makuuhuonettani.

Ensi viikolla on vielä kolme työpäivää ja sitten se loppuu. Kaikki kyselevät miltä tuntuu. Ei miltään, minä vaan raadan kuin en ymmärtäisi kaiken rajallisuutta. Taidan olla vielä shokkivaiheessa. Tätä ei pitäisi sanoa, mutta marraskuun alusta lähtien saan joka kuukausi rahaa, eikä tarvitse tehdä mitään sen eteen. Toki tulot putoavat melkoisesti, mutta kuitenkin. Tämän toteamuksen jälkeen odotan nettiraivon puhkeamista.

Varasin itselleni ajan oppilaitokseen, jossa voi teettää itselleen harjoitusohjelman. Käskettiin miettiä tavoitteita ja pohdin naisten veteraanien kehonrakennuksen Euroopan mestaruutta. Näen jo uuden uljaan lihaksikkaan itseni.

Kertun unikoulu edistyy, sillä tänä aamuna se raapi pulleilla tassuillaan makuuhuoneeni ovea vasta puoli kuudelta. En avannut. Olen jonkinlainen kissan kasvatuksen Arvo Ylppö.

Valta nuorille!

Greta Thunberg on puhunut. Pieni vakava tyttö, vähän etukenossa, melkein itkuisella äänellä, tunteikkaasti. Tämä puhe muistetaan, ei tiedemiesten tilastoja, jotka  Greta epäilemättä osaa ulkoa.

Moni pilkkaa Gretaa, puhuu aivopesusta, hyväksikäytösä, jopa mielisairaudesta. Miten noin pieni ihminen voi olla jollekin noin suuri uhka? Miksi hän uhkaa erityisesti keski-ikäisten ja sitä vanhempien miesten mielenrauhaa?

Gretaa kuunnellessä mietin, että pitäisikö äänioikeus antaa noille Gretoille. Mikä tekee minusta fiksumman äänestäjän kuin heistä? Nuoremmat osaavat epäonnistua  ja onnistua siinä missä vanhemmatkin. Valta nuorisolle!

Olen huono kirjoittamaan päivän politiikasta ja muista tärkeistä aiheista. Pitäisi löytää joku omintakeinen näkökulma, jota en tänäänkään keksi. Ehkä pysyttäydyn jatkossakin tutuissa aiheissa kuten yöllä riehuvassa kissassa ja omassa väsymyksessäni.

Otin kuvan omenoista, jotka kaimani oli tuonut töihin ja julkaisin kuvan Instassa, sillä eihän kukaan muuten tietäisi niistä mitään. Kaimani oli kerännyt omenat pihallaan kasvavasta puusta ja kasannut koriin, josta niitä sai syödä.

Kirjoitin kuvan alle: "Omenat työpaikan kahvipöydällä", korjasin "hahvihuoneen päydällä", "siis PÖYDÄLLÄ" ja vielä "Kahvihuoneen!"

Kissan unikoulu

Sara Hildenin taidemuseossa on esillä Juhani Harrin töiden (miehen sukunimi oli alunperin Wirtanen) näyttely. Taitelija teki puulaatikoihin asetelmia vanhoista loppuun käytetyistä, usein rikkinäisistä esineistä, joita Juhani Harri ei kuulemma etsinyt vaan ne putkahtivat jostain hänen elämäänsä. Puulaatikot peitettiin lasilla ja teokset ripustettiin seinille.

Minulle tulivat mieleen haaksirikot (johtuisiko siitä, että asetelmissa oli paljon laivoja), hylätyt talot, ajan kuluminen ja kuolema. Asetelmat olivat kauniita.

Istuin näyttelyn jälkeen kahvilassa, johon ilmaantui ryhmä matkalaisia, jotka ottivat kahvia ja ainakin pari vanhempaa miestä nautiskeli kuohuviiniä. Hyvä kun ehtivät istua pöytään, kun piiskuri matkanjohtaja tuli kahvilan ovelle huutamaan, että opastus alkaa. Kahdella vanhemmalla mieshenkilöllä ei ollut kiire, mutta lopulta hekin lähtivät, tosin vastahakoisen oloisesti. Melko pian miehet kuitenkin palasivat, ottivat punaviiniä ja valittivat, ettei oppaan puheesta saanut selvää.

Yhdessä miehet totesivat, että ennen sentään taiteilijat olivat taiteilijoita ja osasivat maalata. Viittasivat varmaan Juhani Harrin taideteoksiin, jotka eivät olleet maalauksia.

Juhani Harri muuten näytti suorastaan kliseisen taiteilijalta, mutta samalla keikarilta komeine viiksineen, partoineen ja hyvin istuvine pukuineen.

Kuulin ohi mennessäni oppaan äänen, joka oli mielestäni erittäin selkeä ja kuuluva. 

Pidän Kertulle unikoulua, aamuyöstä se raapii makuuhuoneeni ovea tassut maitohapoilla, mutta en aio antaa periksi.

Aikuistuminen

Kerttu on tykästynyt yhden huonekasvin makuun. Kun komennan sitä jättämään viherkasvin lehdet rauhaan se asettuu ikkunalaudalle istumaan ja katselee viattoman näköisenä poispäin rukkaruukussa kituvasta kasvista. Sitä piti hoito-ohjeen mukaan leikata säännöllisesti, joten Kerttu ehkä vain noudattaa hoito-ohjeita.

Sanotaan, etteivät nuoret ihmiset nykyään aikuistu, osta omakotitaloa, hae vakivirkaa ja ota vastuuta asioistaan vaan istuvat kahviloissa ja kulkevat reppu selässä pitkin Aasiaa. Voisiko se johtua siitä, että vanhemmat eivät vanhene? Isäni ja äitini ovat aina rientäneet tarvittaessa apuun. Vielä siinä vaiheessa kun olin viisikymppinen, tuli isä työkaluineen ja alkoi purkaa lattiaa tai kiinnittää valaisimia kattoon.

Miten siinä sitten aikuistut? Isä teki pitkään veroilmoituksenikin, välillä oli sellainen kolmentoista vuoden jakso, jolloin sen teki ex-aviomieheni. Nythän sitä ei enää tarvitsekaan tehdä, joten siinä mielessä pärjään ihan omillani, joten voisiko jo puhua aikuistumisesta?

Olen hautausmaa

Sain kirjaani ja kustantamon luetteloa varten otetun valokuvan, jota katsoessani päässäni alkoi soida lastenlaulu "On meillä hauska täti, tuo täti Monika, kun täti menee torille on näky komea." Kuvasta puuttuu vain pullea käsilaukku, jota puristaisin tiukasti itseäni vasten. No hyvä kuva se on, ei pönötystä, eikä sielukasta etäisyyteen kohdistunutta katsetta, jota omalla kohdallani vierastaisin.  Oikeille taiteilijoille sielukas katse sopii kuin tukka päähän.

Luen Petri Tammisen romaania Musta vyö ja samaistun täysillä päähenkilöön "En mahtunut enää teenjuonnin hetkeen niin kuin armeijassa ajatukseni ei mahtunut viikonloppulomaan, vaan ajattelin jo lomalle lähtiessäni sitä sunnuntai-illan junaa, joka toisi minut pimeyden halki takaisin varuskuntaan. Niin kuin se sitten toikin."

Olen läpi elämäni suhtautunut viikonloppuvapaaseen samalla tavalla kuin Tammisen luoma romaanihenkilö. 

Nyt kun pian jään pois työstäni (no aion vielä pitää yksityisvastaanottoa, johon kävin eilen tutustumassa ja kaikki vaikutti vielä monimutkaiselta), alan nähdä elämäni päätepisteen tuolla Kalevankankaan hautausmaalla. Kun aloitin aikoinaan lääkärintyöt Jyväskylässä, ihmettelin mistä potilaat puhuivat kun sanoivat seuraavaksi menevänsä Seppälänkankaalle. Myöhemmin se paljastui hautausmaaksi (googlaamalla selvisi, että nykyään siitä käytetään jostain syystä nimeä Mäntykankaan hautausmaa).

Yö on naukumista varten

Eräs osuvasanainen facebook-ystäväni kirjoitti siitä miten unigurut kehottavat menemään yöpuulle heti kun nukuttaa. Siinä on minuuteista kyse, ettei uni siirry taas puolella tunnilla tai enemmälläkin. Ikävä kyllä facebook-ystävää nukuttaa väärään aikaan. Kärsin samasta ongelmasta.

Jos menisin nukkumaan kuudelta, jolloin väsymys on tukevimmillaan ja nukkuisin sen tavoitellut kahdeksan tuntia niin heräisin kahdelta yöllä. Tuohon aikaan heräämistä eivät luultavammin ainakaan naapurit arvoistaisi. Lisäksi kertyisi liian monta johtajaguru Robin Sharman suosittamaa voimatuntia. Jos harrastaisi ensin tunnin verran hikiliikuntaa, tunnin meditointia ja tunnin itsensä kehittämistä jäisi vielä pari voimatuntia ennen kuin voisi lähteä töihin. Sharma ei antanut ohjetta näin pitkän aamurupeaman hyötykäytölle. Runokokoelma, pyykkilautavatsa vai villapaita?

Kerttu riehui viime yönä niin, että keittiön ruokapöytää peittänyt liina löytyi aamulla lattialta. Riehumisen ohessa se karjahteli äänellä, jollaista ei arvaisi noin pienestä ja söpöstä eläimestä lähtevän. Välillä se hyppäsi sänkyyn viereeni ja pyöri pakollisen rituaalisen kierroksen takapuolensa ympäri ja asettui hetkeksi kehräämään noustakseen taas pian karjumaan, penkomaan hiekkalaatikkoaan ja raapimaan sohvaa. Kun nousin ylös vaihdoimme vuoroja, se asettui nukkumaan ja minä aloin karjua.

Filosofiaa sattumalta

Metson syksyn filosofian illoissa pohditaan tekoälyä. Tänään puhumassa oli kongnitiotieteen yliopistolehtori Anna-Mari Rusanen, joka käytti itsestään ja tutkijakollegoistaan nimitystä konnarit.

Onko vaikeampaa pelata shakkia vai ojentaa kätensä kohti puussa roikkuvaa mehevää omenaa? Minusta shakki on vaikeampaa, mutta silti kone on helpompi opettaa pelaamaan shakkia kuin noukkimaan omena. On tuhansia eri tapoja siirtää kättä ja silti osaan tehdä sen lähes täydellisesti.

Ihmisellä on liikkuvan eläimen aivot.
Konnari saa omenan puusta ennen insinööriä.
(Edellä mainitut totuudet on kopioitu suoraan muistiinpanoista, jotka kirjoitin puhelimeeni)

Eilen järjestettiin Johanna Hulkon ja Niina Hakalahden Sattumapakan julkkarit. Molemmat naiset ovat kirjailijoita ja kirjoittamisen opettajia. Sattumapakka on kivaan mustaan laatikkoon pakattu nippu kortteja, joita voi käyttää luovuuden nostattamiseen. Nyt annan sattumalle mahdollisuuden:

niinkuin linnut
pistäydy menneisyydessä
kuuntele tai lue runo ja heittäydy sen logiikkaan
mille nauroit lapsena
laadi loitsu
lastenlaulu mukaan!

Kortteja voi käyttää kun juuttuu arkipäivään, työhön, pimeyteen, kahvipöytään tai jää potkukelkan alle.  Tai niin minä aion niitä käyttää.

Merikapteenin uniformu

Tänään ymmärsin, että saatan vielä kaivata työyhteisöäni.

Kahvipöydässä eräs hoitaja pohti seksiä tähän tapaan "Seksi on tarkoitettu ihmisille, joilla on mielikuvitusta". Arkitodellisuus ei oikein vahvista tätä sinänsä järkevää ajatusta.  Sama nainen jatkoi "Minä en osaa kuvitella jotain merikapteenia uniformussa". 

Pitkän pöydän toisessa päässä istuva uusi sivaripoika tuijotti tiiviisti einesruokaansa.

Hesarista luin, että ihmisten pitäisi kohdata työpaikalla vapaasti viihtyisässä ympäristössä. Meillä viihtyisyydestä vastaa kahvipöydän kaitaliina ja ikkunassa roikkuvat limalta näyttävät lasikoristeet. Olen monesti luullut, että lokki on kakkinut ikkunaan, kunnes olen huomannut siimat joissa nuo lasiesineet roikkuvat.

Kaikki istuvat turvallisesti omissa kopeissaan koko työpäivän ja vähän ylikin, mitä nyt huonorakkoiset käyvät vessassa. Töistä lähtiessä saattaa kohdata kollegan ja sanoa "Ai sinäkin olet tänään töissä".

Kaksi perunaa

Malin Lindrothin kirja, Vanhapiika (Atena kustannus 2019) kertoo yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja torjutuksi tulemisesta. Lindrothin kirja on esseemäinen teos, jossa hän käsittelee näitä teemoja itsensä kautta.

Lindroth on ollut nuoruudessaan kihloissa ja asunut avoliitossakin, mutta elänyt sen jälkeen yksin. Hän on tukevasti keski-ikäinen, 54-vuotias. Yrittämisen puutteesta häntä ei voi syyttää, sillä hän on kihlauksen purkamisen jälkeen rakastunut viisitoista kertaa, miehet ovat pitäneet häntä ystävänä tai rakastajattarena, mutta pysyväksi kumppaniksi hän ei ole kelvannut.

Vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa hänelle sanottiin "Älä kultapieni välitä. Ei sinua kukaan huoli. Ikinä." Lindroth oli tuolloin 16-vuotias ja nämä sanat painuvat nöyryyttävinä hänen mieleensä.

Vanhapiika on kirja, joka olisi jokaisen hyvä lukea. Kaikki tässä yhteiskunnassa perustuu perheoletukseen vaikka oikeastihan yksin asuvia on paljon. Vähän kuin syöpä, yksin jääminen voi iskeä arvaamatta ihan keneen tahansa.

Minä elän yksin, tosin tilanteeni on kovin toisenlainen kuin Vanhapiika -kirjan kirjoittajan, sillä olen ollut naimisissa ja minulla on kaksi lasta. Sosiaalinen statukseni on siis korkeampi.

Kun nuorempi lapseni muutti omilleen, häpesin ostaa kaupasta itselleni ruokaa. Pyysin ruokakaupan palvelutiskiltä kolmesataa grammaa jauhelihaa vaikka olisin tarvinnut sataviisikymmentä.  Enää en välitä vaan ostan suoraselkäisesti yhden pullan, kaksi sämpylää tai kaksi perunaa.

Toivoisin, että Lindroth saisi avukseen huumorin, joka pehmentää kaiken, yksinäisyydenkin. Googlasin vanhapiikuuden ja löysin ohjeita siitä, miten välttyä tuolta kamalalta kohtalolta. Kaksikymmenkohtaisessa luettelossa käsketään mm. hymyilemään, teeskentelemään, kunnostamaan koti, siivoamaan, kehumaan itseään, valitsemaan seuransa, jättämään vaikeat ystävät ja tietysti madaltamaan vaatimuksia kumppanin suhteen.

Ensimmäinen ja viimeinen

Valmistelen urani viimeistä esitelmää. Ensimmäinen oikea esitelmäni käsitteli veriripulia ja tein sitä varten kalvot, joita esittelin tärkeän näköisenä piirtoheittimellä. Seuraavan esityksen aihe oli amyloidoosi ja sitä varten rustasin oikein diat (tai joku sairaalan arkistossa teki ne puolestani). Olen heittänyt diat jossain muutossa roskiseen. Esitelmän teko lähti siitä, että piti ottaa selvää, mitä esitelmän nimi tarkoittaa.

Katsoin Areenasta ohjelmasarjan, jossa englantilaiset julkkikset kokeilevat eläkeläisyyttä Intiassa, USA:ssa ja Japanissa. Intiassa on kuumaa, ruuhkaista, sotkuista ja halpaa. Floridassa eläkeläisreservaatin naiset näyttävät kummallisen ilmeettömiltä, sillä heille on tehty lukuisia kasvojenkohotusleikkauksia ja naamat on tökitty täyteen botoxia. Kiotossa ikäihmiset heräävät aikaisin aamulla puistojumppaan ja tekevät edelleen töitä ravintoloissa ja matkamuistomyymälöissä.

Eräs vanha heilani on vaihtanut eläkkeelle jäätyään toimittajan työt taksikuskin hommiin.

Menen ensi viikolla kirjoittamaan sopimuksen yksityisen lääkäriaseman kanssa, jossa aion työskennellä ainakin alkuun yhtenä päivänä viikossa. Jos tavallista työtäni olisi voinut keventää, olisin mielelläni jatkanut sitä. Työpäivien vähentäminen ei lopulta riittänyt vaan työtahtia olisi pitänyt inhimillistää.

Työ on erilaista kuin aloittaessani. Elämäni painopiste on muuttunut. Minä olen muuttunut.

Downton Abbey

Kun valitin huonoja yöunia, kehotti kaimani kokeilemaan punaviiniä. Nyt olen juonut lasillisen. Odotan jännityksellä yötä.

S:n ystävä sairastui, eikä päässyt elokuviin, joten katsoin S;n seurana elokuvan Downton Abbey. Elokuva on ehkä väärä nimitys teokselle, tämä oli enemmänkin jonkinlainen naisten venenäyttely tai jalkapallomatsi. Yhteinen kokemus. Ennen elokuvaa tarjottiin skonsseja ja teetä. Niistä olisi päässyt nauttimaan, jos olisi varannut pöydän.  Muutama nainen oli pukeutunut Downton Abbeyn tyyliin kuten etukäteen oli toivottu. Elokuvan lopussa taputettiin.

Downton Abbey oli sarjana ihan viihdyttävää epookkia, elokuvana se oli huono. Tarina oli teennäinen ja jotenkin kiireinen. Viihdykkeeseen oli ympätty useita pieniä juonenpoikasia, jotka olivat erittäin ennalta arvattavia ja jotka hätäisesti solmittiin yhteen ennen lopputekstejä.

Nähtiin kauniita pukuja, sovinnaisia rakkaustarinoita, kaksi homoa, kuninkaallisia, keittiöväkeä, Maggie Smith ja komea kartano. Maggie Smith vaikutti siltä, että oli jotenkin hurmaantunut itsestään vanhana kipakkana naisena.

Koska emme saaneet teetä, joimme elokuvan jälkeen lasilliset itävaltalaista punaviiniä Arthouse Cafe Kehräsaaressa elokuvateatterin yhteydessä.

Hyvä syljeneritys

Koska minun pitäisi tehdä esitelmää, päivitän blogia. Työn välttely on luovaa puuhaa.

Hammaslääkärini kehui eilen syljeneritystäni ja olin muutenkin tyytyväinen elämääni. Samaan aikaan, kun kellin tyytyväisyydessäni, huomasin kissan oksennuksen olohuoneen matolla. Se oli jonkinlainen luonnon merkki siitä, että mitä vaan voi tapahtua koska vaan. Merien pinta saattaa nousta (se nousee) kahdeksan metriä, populistipuolueet saavat vallan (niin ne tekevät), vesistöihin ilmaantuu limaisia tulokaslajeja (miksei mitään kivaa tai hyödyllistä?) ja kotieläimet oksentavat matolle. Mitä menit olemaan tyytyväinen, mitä yleensäkään elit ja hengitit, hankit lapsia ja ostit uuden villapaidan, joka osoittautui Kiinassa valmistetuksi.

Tarjosin pojalleni pari viikkoa sitten huonekasvia, sillä se paljastui myrkylliseksi ja Kerttu oli itsetuhoisen kiinnostunut siitä. Nyt huonearalia on kuollut. Ensin sen lehtivarret alkoivat nuokkua surullisina, sitten lehdet menettivät ryhtinsä. Siinä vaiheessa kun melkein koko kasvi roikkui tarmottomana ruukun ulkopuolella, päästin sen tuskistaan ja heitin biojäteastiaan. Kasvi on helpompi korvata kuin eläin tai ihminen, joten kävin kukkakaupassa ja ostin uuden ja hienomman. Ylpeänä ilman minkäänlaista surua katsoin tänä aamuna uutta terhakkaa ystävääni.

Lukutunti

Pidän poikkeuksellisesti alkuviikon vapaata ja olen työssä keskiviikosta perjantaihin. Muut menevät loppuviikolla yhdistyksemme syyskokoukseen, eikä minua kannata enää kouluttaa.

Huomasin eilen, ettei sunnuntai ole varsinaisesti paha päivä vaan syytön ahdistukseeni. Vanhasta tottumuksesta stressasin kuitenkin pikkuisen, sillä sellainen paine kuuluu sunnuntaihin. Jo koululaisena itkin tekemättömiä läksyjäni sunnuntai-iltana. Jossain vaiheessa lääkitsin sunnuntaisin itseäni Strömsöllä.

Eilen vietettiin lukutaitopäivää, johon kuului reading hour klo 19-20. Meinasin mennä faceen ennen kahdeksaa kunnes onneksi muistin, että nyt minun oletetaan istuvan nenä kiinni jossain laaturomaanissa. Uskalsin avata koneen vasta kahdeksalta. Luin joka tapauksessa eilen Kim Thuyn pienen episodimaisen romaanin, ru ja julkaisin kirjan kannesta kuvan instassa, kunhan olin ensin mallaillut sopivan taustan kirjan kannelle. Olisin lukenut ilman lukutaitopäivääkin.

Jokaiseen päivään kuuluu sopiva määrä kärsimystä, joten menen tänään yhdeksäksi hammaslääkäriin.

Käsiin tuijottelijat

Olen aina pitänyt palkkatyön tekemistä tärkeänä, työ on tuntunut mielekkäältä (tosin välillä raskaalta ja liialliselta), hyödylliseltä ja siitä on saanut hyvän rahallisen korvauksen.

Suomessa ja muuallakin on pyrkimys täystyöllisyyteen. Työtä tekemätön kansalainen on monen mielestä muiden kustannuksella elävä lusmu.

Kuuntelin eilen Työväenkirjallisuuden päivillä Eetu Vireniä, joka on ollut mukana kirjoittamassa Työstäkieltäytyjän käsikirjaa (en ollut tilaisuudessa alusta lähtien, joten en kuullut esittelyä, mutta oletan, että kyseessä oli Viren). Haastattelijana toimi Voima lehden toimittajan Jari Tamminen.

Työstäkieltäytyjäliitto kyseenalaistaa palkkatyön ja täystyöllisyystavoitteen järkevyyden osittain huumorin ja parodian keinoin. Onhan totta, ettei palkkatyö ole ongelmatonta, sillä tuotteiden valmistaminen tuhoaa luontoa ja työ aiheuttaa monesti tekijälleen uupumusta ja masennusta (toki tyydytystäkin). Ihmiset valmistavat palkkatyönään jopa haitallisia hyödykkeitä kuten aseita tai vaikka tupakkaa. Toisaalta niistä kaikkein tärkeimmistä töistä kuten erilaisesta hoivatyöstä maksetaan kaikkein vähiten.

Tilaisuudessa otetiin esille myös se, että työelämä on muuttunut niin, että suuri osa tekee työtään yksinyrittäjänä (en tiedä onko termi oikea). Erilainen palkaton harjoittelutyö on lisääntynyt ja työtä saatetaan teettää ilmaiseksi "sillä se näyttää hyvältä CV:ssä".

Olen aiemminkin miettinyt, onko edes järkevää, että kaikki ihmiset koitetaan monenlaisin tukitoimin työllistää. Tuntuu järjettömältä, että pitkäaikaissairaita yritetään pitää työelämässä samaan aikaan kun osalle ihmisiä ei löydy töitä. Yllättäen moni kroonisesti sairas hoitaa kotona vielä huonompikuntoista omaistaan tai lapsiaan.

Seurasin kaikkea vain hetken, sillä olen tuhonnut keskittymiskykyni. Kuuntelin tuokion ajan Anna Elina Isoaroa, joka luki uutta hienoa runokokoelmaansa Tämänilmaiset ja lopuksi hivelin kirjamyynnin kirjoja. Osa myyjistä istui pöydän takana ja tuijotti sylissään lepääviä käsiään, osa taas kauppasi kirjojaan kuin lehtimyyjät. Käsiin tuijottelijat ovat kivempiä ja heiltä tulee joskus ostettua kirjoja ihan säälistä (ehkä sekin on siis jonkinlainen myyntistrategia).

Nuori eläkeläinen

Vesijumppa alkoi! Nuori mies ohjasi meitä,  jo hieman ajan patinoimia naisia iskelmämusiikin tahtiin.

Kun nousee altaasta aistii hetken ajan oman painonsa, jota tavallisesti kantaa huomaamattaan. Jostain kumman syystä mistään muusta liikunnasta ei tule yhtä hyvä olo kuin altaassa jumppaamisesta.

Onhan tämä kerrottava täälläkin: aion jäädä marraskuun alussa eläkkeelle. Se on ensimmäinen mahdollinen eläköitymispäivä, varsinainen eläkeikä koittaa vasta vuoden päästä. Olen päättänyt jatkaa töitä yksityisellä lääkäriasemalla yhtenä päivänä viikossa. En ole koskaan toiminut privaatissa vaan ollut henkeen ja vereen julkisen terveydenhuollon lääkäri, joten tämä on minulle ihan uutta.

Muun ajan aion kirjoittaa jos siitä jotain tulee. Ehkä minun on ryhdyttävä jossain määrin uskomaan itseeni, sillä toinen kirjani julkaistaan keväällä.

Katson kaupungilla vanhoja haparoiden kulkevia naisia, rollaattoriin nojaavia vanhuksia, reippaita mummoja ja läpikuultavan laihoja naisia, jotka taistelevat hiusväreillä ja leopardikuoseilla vanhenemista vastaan.

Olen ryhtynyt loukkaantumaan eläkeläisten puolesta.

En ole kertonut potilaille eläköitymisestä, elleivät he ole kysyneet "Oletko seuraavalla kerralla?" (meillä ei ole "omia lääkäreitä"). Tuntuu käsittämättömältä miten nopeasti tämä työelämä on mennyt, juurihan olin aina se kaikkein nuorin.

Voin laulaa Mamban sävelin: Vielä on työaamuja jäljellä, joka ei onneksi kuitenkaan oikein rimmaa.

Dokumentti

Kustannustoimittaja lähetti romaanin esittelytekstin, joka on kirjoittajalle herkkä kohta. Tässä taiteillaan jossain myyvyyden ja kirjoittajan omien käsityksien välisellä sotkuisella alueella.

Kävin ensimmäistä kertaa Doc Lounge -näytöksessä. Tarkoituksena on katsoa dokumentteja baarissa (Klubilla). "Doc Lounge on klubi kaikille, jotka pitävät dokumenttielokuvasta, hyvästä tunnelmasta, baarihengailusta, musiikista ja jännittävistä keskusteluista." Elokuvia katsotaan baaripöydässä istuen, jolloin joudutaan tinkimään mukavuudesta, näkyvyydestä ja vähän kuvan laadustakin. Omalta osaltani tuo baarihengailu on niin nähty.

Tällä kertaa näytettiin Marianne and Leonard- Words of Love dokumentti, joka kertoo norjalaisen Mariannen ja Leonard Cohenin (olette varmasti kuulleet Cohenin laulun So long Marianne) rakkaustarinan, joka alkaa aurinkoisen onnellisesti kreikkalaiselta Hydran saarelta, jonne on asettunut taiteilijoita eri puolilta maailmaa.

Dokumentti ärsytti minua miehisellä näkökulmallaan (dokumentin oli ohjannut Nick Broomfield). Suhteesta, joka vaikutti lähinnä hyväksikäytöltä yritettiin väkipakolla tehdä suuri rakkaustarina.

Nuoresta Cohenista sai kusipään vaikutelman: taiteilijan elämä täyttyi päällekkäin menevistä naissuhteista, itsekeskeisyydestä, irtosuhteista, lääkkeistä ja huumeista. Tälle suurelle runoilijalle ja muusikolle Marianne kantoi voileipiä.

Vanhemmiten Cohen taisi muuttua, hän vietti vuosia buddhalaisessa luostarissakin. Hydrakin muuttui, eikä kenenkään ollut helppoa palata sieltä arkeen. Siinä vaiheessa Marianne oli löytänyt kiltin norjalaismiehen ja muuttanut Osloon hypättyään sitä ennen Cohenin perässä ympäri maailmaa.

Dokumentin lopussa nähdään kuolemansairas Marianne, jonka loppukommentti on mahtava. En paljasta sitä tässä.

Aion edelleen kuunnella Leonard Cohenia, joka oli kuulemma hauska veikko vaikka ei esiintyessään siltä kuulostanutkaan.

Kannattaa etsiä puolisokseen vaikka insinööri, eikä missään nimessä suurta taiteilijaa.

Miksi?

Miksi maireat eronneet kommentoivat lehdissä ”Eroon ei liity kolmansia osapuolia. Olemme edelleen parhaat ystävät. Olen kiitollinen yhteisistä vuosista”?  Kuvassa joku entisestään kaunistunut julkkis hymyilee voittajan hymyä.

Miksi tosielämässä homma menee enemmänkin tähän tapaan ”Teen sen paskiaisen elämästä helvettiä!” Arkikokemukseni mukaan juuri eronnut näyttää pari viikkoa ojan pohjalla lojuneelta.

Miksi pitää olla #siunattu#kiitollinen#onnellinen? Miksei #romuna#paskana#vihainen#ruma?

Miksi joka paikassa pitää näyttää jotain korttia, saavuttaakseen olemattomia etuja? Kerää kymmenen leimaa niin saat yhdennestätoista ostoksesta kaksi prosenttia alennusta.

Miksi kissanhiekka on niin painavaa? Sormet venyvät viisi senttiä ja muovikahva repii kädet verille sitä raahatessa.

Miksi lääkärit kierrättää facebook-ryhmässä tarjotaan myytäväksi ainoastaan 36 kokoisia mekkoja? Mistä niitä värikkäitä leninkejä edes kaivetaan esille, kun naislääkärit pukeutuvat noin yleisesti ottaen niin ettei betoniseinästä erota?

Ja tähän perään perinteinen: Miksi kaikki kirjastosta tilatut kirjat tulevat aina samaan aikaan?

Vanhuus

Kuuntelin Eeva Kilven Sinisen muistikirjan äänikirjana ja se toimi yllättävän hyvin. Eija Ahvo on hyvä lukija. Kuuntelin kirjan nopeudella 1.3, jotkut lukupiirissäni käyttävät nopeutta 1.5, josta en saa mitään tolkkua.

Kirjaan on koottu Eeva Kilven lapsenlapseltaan saamaansa muistikirjaan kirjoitettuja ajatuksia. Moni niistä on kirjattu myöhään illalla tai varhain aamulla. Usein kyse on vanhenemisesta. Minulle jäi mieleen ajatus, joka kuului jotenkin näin: ihmiset, joita rakastat, ovat sinulle kaikkein suurin arvoitus.

Almodovarin uusi elokuva, Kärsimys ja kunnia on ihanan haikea ja surullinen elokuva vanhenemisesta, luovuuden kadottamisesta, kivusta, addiktiosta ja toisaalta lapsuudesta ja ensimmäisestä seksuaalisen halun kokemuksesta.

Se, joka tekee Almodovarin elokuvien visuaalisen ilmeen on nero. Kaikki tilat ja vaatteet ovat upean värisiä, juuri siinä hilkulla, että voisivat mennä yli, mutta ei kuitenkaan.

Antonio Banderas on väsyneenä, kipeänä ja masentuneenakin upea.

Pedro Almodovar on tavallaan elokuvallistanut sen, mistä Eeva Kilpi kirjoittaa, vanhenemisen vaikeuden.