Kävin katsomassa Tampereen teatterissa Saiturin joulun, joka taitaa olla ainakin jossain määrin lastenäytelmä, sillä näin hyvin edessä istuvien pienten päiden ylitse vaikka arvoisan yleisön jäsenten takapuolten alla oli korokkeet.
Ilkka Heiskanen esittää seitsemättä joulua paatuneen itsekästä liikemiestä Scroogea Charles Dickensin söpössä joulutarinassa. Scrooge on oikea ilonpilaaja ja kapitalistipahis, jolle aaveet näyttävät millainen hän oikeasti on ja mitä hän on rahanhimossaan menettänyt. Hyvinhän siinä lopulta käy ja mies muuttuu anteliaaksi ja kaikkien rakastamaksi.
Ilkka Heiskanen on mainio saitana, kaitana miehenä, joka liikkuu lähes koko näytelmän ajan näyttämöllä alushousuissa.
Näytelmän jälkeen tuli sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain hyvää. Kunhan se ei olisi kovin vaivalloista, eikä vaatisi paljon rahaa.
Euron kokoinen hyvä olisi sopiva.
Olen viime jouluina antanut rahaa johonkin hyvään tarkoitukseen. Kun olen miettinyt summaa, jonka voisin antaa niin olen pakottanut itseni antamaan reilusti enemmän. Sen pitää tuntua ainakin vähän ja siitä rahasummasta pitää olla pikkuisen haikea luopua.
5 kommenttia:
Usein sellaisesta tulee hyvä olo, mikä alkuun kirpaisee. Esim. sellainen tilanne, jossa saa puhuttua suunsa puhtaaksi, kun ennen on jostakin väärästä syystä (esim. pelkuruudesta) vaiennut tai pahimmassa tapauksessa niellyt.
Mä olen kaikki nää vuodet haaveillut meneväni katsomaan Saiturin joulun, mutta joka vuosi olen ollut niin saita, etten ole raaskinut. Ja sitten kun raaskisin, niin se on varmasti poistunut ohjelmistosta... Höh.
Minun lapsuudenkylässäni eräs vanhaisäntä oli kotona aina alushoususillaan vaimonsa määräyksestä. Vaimo säästi näin vaatteissa. Useampi naapuri kertoi yllättäneensä papan tässä nolossa tilanteessa tai juuri vetämässä päällyshousuja jalkaan. Kun vaimo kuoli, leskimies alkoi ajella taksilla hakemassa parasta konjakkia ja rälläsi rahoillaan, osteli kaikkea mitä mieleen tuli. Pappa asui tyttären perheessä, mutta nämä eivät mahtaneet mitään. Saiturin määräysvallasta vapautuminen sai aikaan niin suuren vapaudentunteen, että ei rajaa. Saattoi olla myös suruoireilua - nyt kun tätä ajattelen - mutta näin asia siellä kylällä tulkittiin.
Marjatta, tiedän tapauksen, jossa sairaalloisen nuuka vaimo latisti miehensä perinpohjin. Vaimon kuoltua miehen elämässä kääntyi uusi sivu; hän näyttää ulkoisestikin aivan toiselta. Onnellisuus on tullut elämään.
Mietin usein hyvän tekemistä. Siis toisten.
He ilmoittavat etteivät lähetä joulukortteja vaan antavat rahan jonnekin kohteeseen X. Siis etteivät raaski mistään enemmästä luopua kuin ennenkään. Miksei voi laittaa kortteja ja antaa rahaa köyhille. Kyllä minä melkein mieleni pahoitan.
Ja vielä. Mistä tiedän, jos en saa korttia, onko rahaa varmasti annettu jonnekin kohteeseen.
Lähetä kommentti