Rauhallinen exitus

Suomessa kerätään nimiä eutanasialakialoitteen puolesta. Lääkäriliitto on ottanut eutanasiaan kielteisen kannan. Hesarissa väitettiin lääkärien vastustavan eutanasiaa, koska pelkäämme perikuntien nostamia oikeusprosesseja.

Uskon, että jokaisella lääkärillä on omat henkilökohtaiset syynsä (joillakin uskonnolliset) vastustaa eutanasiaa ja kyllä osa kollegoista kannattaakin sitä.

Vaikka eutanasiaa vaaditaan niin yksittäiset syöpäpotilaat (tai omaiset)  hakevat hoitoa yksityiseltä puolelta vielä siinä vaiheessa kun julkinen taho on katsonut tilanteen toivottomaksi. Yleensä elämästä pidetään kiinni vaikka hoitotoimet olisivat raskaita ja toisivat vain lyhyen huonolaatuisen lisän elämään.

Tälläkin hetkellä elämän lopussa annetaan kipulääkkeitä välittämättä niiden sallitusta annostelusta, pidättäydytään antibiooteista jne. Jokaisen kannattaisi miettiä terveenä mitä itselleen sairastuessaan toivoo, sillä monenlaisten tunteiden raastamat omaiset saattavat tahtoa jotain ihan muuta.

Saattohoitopäätökset pitäisi tehdä ajoissa, tehostaa kivun ja ahdistuksen hoitoa ja lopettaa muu turha  lääkitys ja hoitotoimet sekä tutkimukset. Saattohoitopäätös pitäisi tehdä muillekin parantumattomasti sairaille, eikä ainoastaan pitkälle edennyttä syöpää sairastaville, siis vaikkapa vaikeasta sydämen vajaatoiminnasta kärsiville. Pitäisi kouluttaa henkilökuntaa kuolevan potilaan hoitoon. Me lääkärit menetämme helposti kiinnostuksemme potilaaseen siinä vaiheessa kun häntä ei voida enää parantaa.

Eutanasiaan liittyy monta ongelmaa. Kuka siitä yksittäisen potilaan kohdalla päättää? Kärsiikö potilas masennuksesta, jota voitaisiin hoitaa? Mikä on omaisten asema? Kuka toteuttaa eutanasian? Ei välttämättä lääkäri.

Olin aiemmin tiukasti eutanasiaa vastaan, nyt en enää ole ihan varma asiasta. 

Potilaspapereiden tekstit loppuvat usein lakoniseen fraasiin "Rauhallinen exitus". Pitäisi toimia niin, että tuo lause olisi totta.

Kirjailija!

Näin viime yönä unta. Olin joutunut ihmisten ilmoille pelkissä punaisissa alushousuissa. Kiskoin housujen vyötärönauhan kainaloiden korkeudelle ollakseni säädyllisemmin pukeutunut. Unessa alushousut venyvät hämmästyttävästi.

Kollegat huutelevat minut nähdessään vitsikkäästi "Kirjailija!" En tiedä mitä vastata tai miten suhtautua. Ihan kuin olisin tehnyt jotain oikein hassua.

Kuvittelenko vain, että kahvihuoneessa juttujani kuunnellaan tarkemmin. Onko statukseni noussut ihan pikkuisen? Ikävä kyllä läheiset ihmiset ja lähimmät työtoverit eivät arvosta minua yhtään enempää kuin aiemmin.  Ei auta vaikka kirjoittaisin Finlandia-palkitun romaanin.

En enää googlaa romaanini nimeä päivittäin vaan korkeintaan joka toinen päivä. Elämä arkipäiväistyy, tosin eipä se ehtinyt tanssittaa minua kuin hetken. Nyt mietin jaksaisinko pestä vessan tai tehdä muita meditatiivisia siivouspuuhia. Huomenna imuroin. Jos jaksan.

Pitää suunnitella mitä kaikkea lupaa ensi vuonna tehdä, jotta voi sitten rehvakkaasti rikkoa lupauksensa.

Tullakseen kirjailijaksi on elettävä kirjailijan elämä

Maanantai:

Kävin lenkillä. Pesin hiukset. Pesin pyykkiä. Nukuin päiväunet.

Tiistai:

Kävin töissä. Kävin kaupassa. Nukuin päiväunet.

Keskiviikko:

Pesin hiukset. Kävin töissä. Nukuin päiväunet.

Torstai:

Kävin töissä. Kävin kaupassa. Siivosin Kertun oksennuksen olohuoneen lattialta. Nukuin päiväunet.

(Otsikko on lainattu Erno Paasilinnalta)

D.S.

Löysin laatikostani vanhanaikaisen ruttuisen reseptilomakkeen ja kirjoitin viimeisen paperireseptin. Tammikuun alusta lähtien saa tehdä vain sähköisiä reseptejä.

Raapustin pakkauksen koon arvokkain roomalaisin numeroin XXVIII. Miten lääkäri voi enää erottautua rahvaasta kun reseptiohjelman alasvetovalikosta valitaan XXVIII sijaan 28?

Reseptiin ei enää tarvitse kirjoittaa latinalaista lyhennettä  D.S. jonka merkityksen olen tyystin unohtanut. D.S. ja muut kummallisuudet ovat jonkinlaista salakieltä, jonka kaikkia nyansseja eivät reseptienväärentäjät välttämättä hallinneet. Ja olihan kyse perinteestä.

Ei hätää googlasin: D.S. = Da Signa, anna ja varusta käyttöohjeella.

Latina on korvattu sairauskertomusjärjestelmissä suomen kielellä. Systeemi ei ole ihan ajan tasalla. Diagnooseissa pyritään vähitellen luopumaan taudin keksijöiden nimistä varsinkin kun eräät heistä ovat olleet natseja, mutta tätä asiaa ei systeemi näytä vielä tietävän.

Kirjoitin viimeisen perinteisen käsinkirjoitetun reseptin perinteisellä epäselvällä käsialalla, mutta hyvin farmaseutti siitä selvisi. Kerroin miten historiallisesta hetkestä oli kyse. Yhteisestä sopimuksesta reseptini toinen osa päätti päivänsä silppurissa, jossa siitä tuli vain epämääräistä suikaletta.

Joulun arvosana

Vietin erinomaisen joulun kahdessa kyläpaikassa. Nyt olen turvallisesti kotona. Kaikkeahan pitää verrata, joten käyn läpi molemmat joulut.

Aatto
Sää: Paska.
Osallistujat: 9 ihmistä (ei alaikäisiä) ja yksi ranskanbuldoggi.
Ympäristö: Viihtyisä, ei joulukuusta.
Seura: Erinomainen.
Puheenaiheet: Vaihtelevia, joululaulujen kuuntelua.
Ruoka: Joulupuuro, luumusoppa, kylmät kalat, muikunmäti, vihersalaatti, laatikot, seitankinkku, kinkku, kalkkuna.
Juomat: Glögi, valko- ja punaviini, jälkiruokaviini, likööri, kahvi.
Jälkiruoka: piparkakkuglögijuustokakku.
Fyysiset ongelmat: Ähky olo.
Sauna:Oli.
Lahjat: Ei.
Pelit: En pelannut.
Erityistä: Kävely hautausmaalle.
Komplikaatiot: Ei.
Vierailun kesto: 12- 20
Arvosana: 9+

Joulupäivä
Sää: Paska.
Osallistujat: 7 ihmistä (2 alaikäistä), yksi kissa.
Ympäristö: Viihtyisä, joulukuusi.
Seura: Erinomainen.
Puheenaiheet: Natsisaksa. Juutalaisen kuoron ja flamenco-kitaristin kuuntelua.
Ruoka: Kylmät kalat, muikunmäti, uunissa paistettu kuha.
Juomat: Kuohuviini, valkoviini, olut, snapsit, espresso.
Jälkiruoka: Uunissa paistetut päärynät, suklaakastike.
Fyysiset ongelmat: ähky olo.
Lahjat: Vintage-neuleet kirja, joulupukkikoriste, jonka sisällä värivalot vaihtuvat, isännän valmistama puolukkalikööri.
Pelit: Dixit-lautapeli.
Komplikaatiot: Vähäiset.
Vierailun kesto: 13- 22
Arvosana: 9+

Miksi ihmeessä Tampereen liikenne ei liikennöi joulupäivänä? Moni käy joulunakin töissä ja osa kaupoista on auki. Tuntuu vanhanaikaiselta ajatella, ettei kukaan hievahtaisi kotoaan vaan tököttäisi vuorokauden verran sisällä syömässä suklaakonvehteja.

Hyvää joulua

Viime päivinä on kuulunut asiaan raataa itsensä hengiltä, juosta hikisissä kauppakeskuksissa hankkimassa tavaroita, joita kukaan ei tarvitse ja jotka myydään ensi viikolla puoleen hintaan. Piparintuoksuinen koti on ihana ja on mukava antaa ja saada lahjoja. Mutta kun pelkkä ajatus alkaa heikottaa.

Viime hetken jouluvalmisteluni ovat säälittävän vähäisiä. Valmistin laatikkoa, johon sotkettiin porkkanasosetta (valmista tietty), kookoskermaa, basmatiriisiä ja inkivääriä. Ostin valkkaria.

Menen tänään kylään ja huomenna toiseen kylään ja lapset viettävät joulua omissa kodeissaan. Siivouksen suhteen luotan siihen, ettei aurinko paista. 

Isäni on jouluhullu. Lapsuudenkodissani lehdetkin paketoitiin joulupaperiin. Isä porasi mielestään liian harvan joulukuusen runkoon reikiä, joihin hän istutti lisäoksia Joulukuuseen kiinnitettiin sähkökynttilöiden lisäksi aidot. Kuunneltiin Cantores minoresin, Martti Talvelan tai Soile Isokosken laulamia joululauluja. Riideltiin politiikasta vaikka äiti yritti muistuttaa, että joulurauha on julistettu.

Nyt on tällainen vähätöinen joulu. En edes päivystä. Seuraava joulu voi olla samanlainen tai ihan toisenlainen. Tulee haikeita ja iloisia jouluja. Niistä en onneksi tiedä vielä mitään.

Mysi Lahtinen on tunnettu jouluihminen. Tässä vielä Lahtisen kuuluisa joulupetaus: Pese ja mankeloi joululakanat ajoissa, sillä aattona on ihanaa pujahtaa puhtaiden, tuoksuvien lakanoiden väliin. Lapsia riemastuttaa, jos piilotat tyynyjen alle jonkun jouluyllätyksen. Jos haluat luoda oikein ylellistä joulutunnelmaa, ompele oikeiden ruusujen terälehtiä tyynyliinojen reunoihin. Tai levitä terälehtiä lakanoille. Niistä tulee vieno tuoksu, ja perheesi näkee varmasti ihanan ruusuisia unia.

Hyvää joulua!

Asiakas

Nainen hakee lamppuja lamppukaupasta. Ihan kuin maitoa maitokaupasta tai leipää leipomosta.  Ai niin eihän sellaisia ole. Lamppukauppa on.

Myyjä tulee takahuoneesta vasta kun nainen on odotellut sopivan tuokion myyntipöydän ääressä. Sen verran, että ehtii miettiä onko takahuoneessa ketään, mutta ei vielä luovuta. Nainen jaksaa vartoa. Hänessä on sellainen vika.

Keski-ikäinen nainen kaivaa repustaan muovipussin, jossa on kaksi erilaista lamppua. Mies ottaa lamput pussista ja kääntelee niitä hetken käsissään. "Montako?" mies kysyy vakaalla kokeneen lampunmyyjän äänellä. Hän hakee jostain tarvittavat tuotteet, laskee hinnat päässään yhteen ja ilmoittaa summan. Nainen maksaa lamput.

Kotona nainen hakee tikkaat ja taiteilee lamput niihin kummallisiin koloihin eteisen ja kylpyhuoneen katoissa. Lamput syttyvät ja tuovat valon. Nainen on tyytyväinen työnsä tulokseen. Kaikkeen sitä voikin kyetä ilman miestä varsinkin kun omistaa tikasjakkaran.

Fazerin kahvilassa nainen katselee haikeana sinivalkoista itsenäisyyspäivän leivosta. Nuori nainen seisoo tiskin takana. "Onko tuo hyvää?" nainen mietiskelee ääneen. "Ei minusta", nuori nainen vastaa. Keski-ikäinen nainen ostaa leivoksen, jonka päällä on pähkinöitä. Ei mitään sinivalkoista, isänmaallista.

Saiturin joulu

Kävin katsomassa Tampereen teatterissa Saiturin joulun, joka taitaa olla ainakin jossain määrin lastenäytelmä, sillä näin hyvin edessä istuvien pienten päiden ylitse vaikka arvoisan yleisön jäsenten takapuolten alla oli korokkeet.

Ilkka Heiskanen esittää seitsemättä joulua paatuneen itsekästä liikemiestä Scroogea Charles Dickensin söpössä joulutarinassa.  Scrooge on oikea ilonpilaaja ja kapitalistipahis, jolle aaveet näyttävät millainen hän oikeasti on ja mitä hän on rahanhimossaan menettänyt. Hyvinhän siinä lopulta käy ja mies muuttuu anteliaaksi ja kaikkien rakastamaksi.

Ilkka Heiskanen on mainio saitana, kaitana miehenä, joka liikkuu lähes koko näytelmän ajan näyttämöllä alushousuissa.

Näytelmän jälkeen tuli sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain hyvää. Kunhan se ei olisi kovin vaivalloista, eikä vaatisi paljon rahaa.

Euron kokoinen hyvä olisi sopiva.

Olen viime jouluina antanut rahaa johonkin hyvään tarkoitukseen. Kun olen miettinyt summaa, jonka voisin antaa niin olen pakottanut itseni antamaan reilusti enemmän. Sen pitää tuntua ainakin vähän ja siitä rahasummasta pitää olla pikkuisen haikea luopua.

Kehittymätön

Ilmoitin kehityskeskustelussa, että haluaisin tehdä työtä vaivaiset viisikymmentä prosenttia koko työajasta. Fiksu pomoni sanoi ehdotukseni tulevan liian äkkiä. Toiveeni oli vähentää työni mokomaksi tyngäksi toukokuun alusta. Myönnyin siihen, että voisin raataa vielä kesän ja siirtää työn vieroksumisen syksyyn. Koen, etten voi enää jatkaa näin. Saa nähdä miten käy.

Tarvitsen aikaa kirjoittamiseen, villasukkien neulomiseen, kehonhuoltojumppaan, kahviloissa istumiseen ja elämiseen.

Minulla on kirjaidea ja olen jo kirjoittanutkin kokonaista kymmenen liuskaa. Siihen vaan sellaiset 180 liuskaa lisää niin kyllä siitä paska romaani tulee. Tätä vauhtia se on valmis kymmenen vuoden päästä. Jos säilyn hengissä sinne saakka.

Näin dokumentin kuolemasta ja siitä miten ihmisille olisi siitä kerrottava. Keskeistä oli lopulta potilaan kuunteleminen.

Kuolemasta pitäisi puhua, ettei se olisi niin suuri tabu. Seksistäkin puhutaan enemmän kuin kuolemasta, silti on ihmisiä, jotka eivät koskaan saa seksiä, mutta kaikki kuolevat joko pitkään kituen tai kertaryskeellä. Lääkärien on helpompi tarjota potilaille hoitoja, joiden myötä toivottomasti sairaat viettävät elämänsä viimeiset neljä viikkoa kaljuina ja oksennellen kuin puhua kuolemasta.

Mistäköhän tämäkin nyt tähän pulpahti.

Katsoin myös dokumentin yhden mielielokuvani Lost in translationin tekemisestä ja huomasin rakastavani Bill Murrayta.  Haluan matkustaa Tokioon ja juoda viskiä Bill Murrayn kanssa vaikka en edes pidä viskistä.

Tämä dokumettiharrastus liittyy siihen, ettei minulla ole enää televisiota, enkä siis katso televisio-ohjelmia. En. Katson ohjelmia Ylen Areenasta, mutta sehän ei ole television katselua.

Pyhäpäivä

Olen käynyt luterilaisissa jumalanpalveluksissa, joissa joko haukottaa tai ahdistaa. Muutamista virsistä pidän, sillä nautin melankolisesta musiikista. Ortodoksisissa menoissa on tuntunut välillä puuduttavalta, välillä meditatiiviselta.

Sunnuntaina piipahdin katolisessa messussa, joka muistutti lopulta melko paljon luterilaista palvelusta uskontunnustuksineen, virsineen ja ehtollisineen. Olen tutustunut katolisen uskonnon opettajaan ja pääsin kirkkoon hänen siivellään. Pääsee sinne tosin kuka vaan. Hailean kellervän tiilirakennuksen ovet ovat vieraanvaraisesti auki. Tamperelainen kirkko keski- ja etelä-eurooppalaisten katedraalien köyhä pikkuserkku.

Istuinpenkkien edessä oli järkevät polvistumislaudat.

Kirkkoväki poikkesi totutusta, sillä parin laahavasti virsiä veisaavan mummon sijaan kirkko oli täynnä eri kansallisuuksia. Kirkkoväen ikähaitari oli laaja.  Joulun aikaan järjestetään suomenkielisen messun lisäksi englannin-, puolan- ja vietnaminkieliset jumalanpalvelukset. Papit olivat puolalaisia.

Olin luullut, että kirkonmenot pidettäisiin latinaksi, mutta ihan selvällä suomella siellä toimittiin.  Messuun kuuluivat "Kristuksen rauhan" -toivotukset kättelyineen. Tartuin ojennettuihin käsiin ja mumisin jotain epämääräistä, jonka olisi saattanut tulkita vaikka "Kristuksen rauhaksi" tai melkein miksi vaan, sillä "Kristuksen rauhaa" ei pulpunnut tällaisen pakanan suusta oikein luonnostaan.

Ehtoolliselle tuntuivat menevän kaikki. Ripittäytymisaikaa olisi ollut joulun tienoolla tarjolla aina puoli tuntia ennen kirkonmenoja ja aattona tunti. 

Messun jälkeen juotiin kirkkokahvit ja kättelin pappia, joka oli asunut suomessa kaksi ja puoli vuotta. En viitsinyt kysyä miten hän viihtyy Suomessa tai onko hän syönyt mustaa makkaraa. Miehellä oli ystävällinen hymy.

Minä, R ja A ajoimme suoraan kirkonmenoista Ikeaan. Ostin eväsrasian ja paistinpannun.

Sosiaalipsykologiaa

Osallistuin eilen kirjailijoiden pikkujouluihin. Jännitin tilaisuuteen menoa, sillä ovathan kirjailijat tunnetusti tavallista fiksumpaa porukkaa.

Suurin osa vieraista poistui iltauutisten aikaan. Se siitä taitelijamyytistä. Tilaisuudessa puhuttiin huomattava paljon rahasta. Ainakin enemmän kuin lääkärien pikkujouluissa.

Olisin halunnut jututtaa Antti Eskolaa, mutta en uskaltanut nousta tuolista, johon olin liimautunut. Olen lukenut hänen kirjoittamansa oppikirjan Sosiaalipsykologia lääkiksen pääsykokeisiin. Muistaakseni se oli mielenkiintoinen. Sosilaalipsykologia on näköjään edelleen myytävänä divareissa seitsemän euron hintaan.

Amerikkalainen sukkuloi juhlissa seurueesta toiseen tunsi hän ihmisiä tai ei. Suomalainen tekee ratkaisevan päätöksen (mihin istuu) heti juhlien ensi minuutteina. Se sitten määrittelee illan kulun.

Luen niin väkivaltaista kirjaa, että sitä lukiessa on välillä huilattava. Kirja on suomennettu nimellä Veren ääriin ja kirjailijan nimi on Cormac McCarthy. Kysessä on lännenromaani, jossa puhutaan välillä selvää savon murretta.  Jollain kummallisella tavalla kirja viehättää vaikka siinä murskataan hämmästyttävän usein sekä ihmisten että muiden luontokappaleiden päitä eikä kirjan aihepiirikään ole läheinen. Naiset mainitaan korkeintaan muutamassa sivulauseessa ja ne mainitukaan eivät ole yksilöitä vaan heidä luokitellaan sanalla huora. Miksi h-tissä tätä luen? En halua jättää keskenkään. Kai se on sitten kieli ja luonnonkuvaus. Takana on siis se aika, jolloin hyppäsin tähtitaivaiden, purojen, ruohonkorsien ja haukkojen  ylitse.

Palkinto

Lentoemännät jonottivat Teneriffan lentokentällä yleisövessaan työasuissaan. Melkein kuin Paavi odottaisi pääsyä samaan eriöön kuin tavallinen kansa.

Kapteeni ja perämies kävelivät matkalaisten ohi uniformuissaan niska takakenossa teeskennellen luotettavaa ja hyvävoimaista. Uniformun voima on ihmeellinen. Jos he tassuttelisivat ohjaamoon lenkkitossuissa ja huppareissa, en uskaltaisi hypätä heidän kyytiinsä. Muuta hyötyä ei taida työasusta olla. Takin he sentään heittävät yltään ennen kuin painavat arvokkaan takapuolensa istuimeen.

Miksi lentohenkilökunnalla on niin suuret matkalaukut? Eivät kai  he viivy matkakohteessa kovinkaan kauan?

Hesarissa otsikoitiin lentäjien itsetuhoisista ajatuksista. Kun jutun luki kokonaan kävi ilmi, että he ovat vähiten itsetuhoinen kansanosa. Ja ajatus on vain ajatus.

Lentoyhtiö palkitsee minut yhdellä eurooppalaiseen kaupunkiin suuntautuvalla lennolla, sillä olen antanut arvokasta apuani koneessa sattuneessa sairaustapauksessa. Se oli kyllä aika pientä. Kiitos kuitenkin. Otan vastaan. Tällaista palkitsemista ei ole aiemmin tapahtunut.

Kotona

Laukku on jo purettu ja pesukone kurittaa matkalla likaantuneita vaatteita. Tulin kotiin vasta puolen yön jälkeen, sillä kone oli reilusti myöhässä.

Matkalla kuulutettiin se epätoivottu "Onko koneessa lääkäriä?" -kuulutus. Ei kannata rynnätä suinpäin, sillä usein on muitakin. Nyt saatoin olla ainoa, ainakaan kukaan muu ei ilmoittautunut.

Iäkäs matkustaja oli mennyt tajuttomaksi, hengitti kyllä hyvin ja pulssi tuntui. Kukaan ei tiennyt naisesta mitään. Laukusta löytyi onneksi dosetti ja lääkelista. Saimme selville, että nainen ei sairastanut ainakaan diabetesta. Arvailimme stuertin kanssa mistä saataisi olla kyse ja päädyimme yhteistuumin diagnoosiin. Ihmettelin stuertin ammattitaitoisia elkeitä ja hän kertoikin olevansa toiselta ammatiltaan palomies.

Lennolta soitetaan nykyään kansainväliseen firmaan, joka tekee päätöksen mahdollisesta välilaskusta. Näin lentoyhtiöt ulkoistavat päätökset ja välttävät oikeudenkäynnit. Teimme pienen koukkauksen Madridiin, jossa nainen vietiin sairaalaan.

Lentokoneessa ei voi tehdä juuri mitään, sillä välineitä ei ole (no verenpainemittari löytyi). Muutama lääke on saatavilla. Tilat ovat kelvottoman pienet. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun olen joutunut tällaiseen tilanteeseen, aiemmin ei ole ollut kyse mistään vakavasta. Kerran on lääkäriä kuulutettu laivassa ja kerran junassakin. Paras pysyä kotona.

Mietin vielä yksin matkustamista. Pitäisi ainakin kirjoittaa lappu mahdollista sairauksista ja lääkityksistä tällaisten tapausten varalta. Matkavakuutus on välttämätön, sillä kotiinkuljetus maksaa maltaita.

Eräs ihotautilääkäri kertoi aikoinaan ajaneensa kolaripaikalle ja tunnollisena miehenä menneensä kysymään tarvittiinko lääkärin apua. Kenelläkään ei ollut ihottumaa ja kaikki oli hallinnassa. Mies kurkkasi onnettomuuspaikan viereiseen syvään ojaan ja ihmetteli mikä auto siellä lojui kunnes huomasi oman Mersunsa makaavan ojan pohjalla. 

Tyräkki

Alan tottua Puerto de la Cruziin. Tiedän missä sijaitsee linja-autoasema, kauppahalli (ei hääppöinen), uimarannat (en ole uinut saati maannut auringossa), Plaza del Chargo -aukio, jonka vierustan kuppiloissa kaikki istuvat. Aukion itäpuolelle mustat miehet levittävät merkkilaukut ja kellot, jotka häviävät nopeasti kun paikallispoliisi saapuu aukiolle. Chargon eteläiseltä sivulta saa hyvää italialaista jäätelöä ja läntisellä laidalla on libanonilainen ravintola, josta saa hyvää kasvisruokaa.

Minua kutsutaan senjoraksi. Minusta on oikeastaan hilpeää olle senjora. Senjorat vetävät perässään pulleita mummokärryjä matkalla kotiin laittamaan perheelleen ruokaa. Senjorien hiuksissa on permanentti.

Hyppäsin eilen paikallisbussiin teräspohkeisten saksalaiseläkeläisten kanssa. Kaikilla oli patikointiin tarkoitetut vermeet ja repussa roikkuivat teleskooppisauvat. Jäin bussista Orotavassa, he jatkoivat jonkun patikkapolun alkuun.

Orotava on yksi kaunempia kaupunkeja, jossa olen käynyt. Sen onni on sijaita korkealla ja kaukana meren rannasta. Kauniita vanhoja rakennuksia, aukioita ja Victorian puutarha. Ei suuria hotelleja.

Orotavasta löytyi aivan liikaa seimiä. Niitä oli ulkona ja sisätiloissa. Ilmeisen uskonnollista väkeä nuo orotavalaiset.

Illalla söin sardiineja perunan ja mojo-kastikkeiden kera, enkä ollut tippaakaan vaivautunut vaikka istuin yksin ravintolassa.

Lomalla pariskunnat kävelevät käsi kädessä.  Nuoret ja vanhat. Heiluttelen käsiäni villisti sivuillani.

Joulutähtiä kasvaa täällä joka puolella. Kasvi kuuluu tyräkkien heimoon. Tyräkki kuulostaa vaikeaa tyrää potevalta pahantuuliselta potilaalta, joka on odottanut leikkaukseen pääsyä inhimillisesti arvioiden (eli potilaan arvion mukaan) aivan liian kauan ja kiroaakin julkisen terveydenhuollon alimpaan helvettiin.

Täällä käytetään moneen tarkoitukseen talkkunan tyyppistä jauhosekoitusta nimeltään gofio. Aamulla jauhoa voi sekoittaa maitoon ja illalla punaviiniin.

Santa Cruz ja La Laguna

Lyhyt päivitys parvekkeelta (jostain syystä netti taas toimii).

Ajoin eilen bussilla Santa Cruziin. Espanjalaisilla on pulaa kaupungin nimistä, sillä myös La Palman pääkaupunki on nimeltään Santa Cruz. Ei se minua haittaa.

Kävin paikallisessa Kiasmassa, joka on hieno moderni rakennus, kuljeskelin kauppahallissa ja sahasin kävelykatua. Seisoin alusvaatteisillani Desigualin myymälän pukukopissa, kun joku mies repäisi reippaasti verhon sivuun. Onneksi minulla oli ehjät ja siistit alusvaatteet.

Santa Cruzista pääsee uudella modernilla ratikalla La Lagunaan, joka on yliopistokaupunki. La Lagunan vanha osa on Unescon suojeluksessa. Söin libanonilaista ruokaa. Ravintolan työntekijä, vanhempi mies, ei osannut kuin espanjaa, mutta hän esitteli minulle munakoisoa ja elekielellä näytti miten siitä saadaan rullia. Söin jo toista kertaa vaatimattomassa libanonilaisessa paikassa ja molemmissa ruoka on ollut herkullista.

Franco kuulemma määräsi, että espanjalaisille piti antaa raamatulliset nimet. Olenkin ihmetellyt täällä viliseviä Jesus niminiä miehiä (toivottavasti nimen kirjoitusasu oli oikein). Nimistäkin oli siis pulaa. 

Ratikkamatka maksoi 1.35, mutta jos jäät kiinni pummilla ajamisesta saat 400 euron sakot. Tarkastaja kävi katsomassa liput paluumatkallani.

Täällä vietettiin torstaina synnittömän neitsyen sikiämisen päivää, jolloin kirkkojen Neitsyt Maria -patsaat viedään ulos kävelylle. Maria oli tietysti sinisessä leningissä ja hänen hartioillaan lainehtivat pitkät kiharat hiukset.

Retkellä

Kotona syön arkiaamuisin askeettisesti jugurttia, mustikoita ja vadelmia. Täällä popsin sämpylän, juustoa, tomaattia, kananmunaa (keitettyä tai paistettua), hedelmiä, maitokahvia, tuoremehua ja churroja. Kun syö viimeiseksi churron, ei tarvitse huulirasvaa.

Hotelliin kirjautuessa minulle annettiin lappu, jossa mainittiin aamiaisajat sekä milloin uima-allasta saa käyttää. En ole vielä käyttänyt, sillä se näyttää houkuttelevimmalta silloin kun siinä ei saa uida (iltavalossa ja auringon noustessa). Samassa paperissa luki "Keine Lebensmittel aus dem Speisesaal mitnehmen". Nuori pariskunta söi tänä aamuna viereisessä pöydässä tuhdin aamiaisen, täytti lopuksi sämpylät juustolla, kinkulla, kurkulla ja tomaatilla, kääri muhkeat sämpylät lautasliinoihin ja otti mukaansa näiden lisäksi pari banaania. Nämä vaan sattuivat olemaan saksalaisia. No luki se englanniksikin.

Aamiaispöydissä istui tänä aamuna ainakin neljä yksinäistä naista. Tai en tiedä oliko kukaan yksinäinen, yksin kuitenkin ja orvon näköinen. Ei yhtään yksin matkustavaa miestä.

Turismiin kuuluu, että kaikki tekevät samoja juttuja: ajavat kiemuraista tietä katsomaan kylää, jonne tie tehtiin vasta 70-luvulla, ostavat pari hedelmää ja käyvät vessassa kun opas sanoo, että nyt kyllä kannattaa kun seuraavaan vessaan on pitkä matka. (Mascan retki)

Oppaan veli ei osannut valita viiniä teneriffalaisen marketin valikoimista. Samalta oppaasta tuntuu aina kun hän joutuu suomalaisen kaupan maitohyllyjen eteen. Nainen kertoi muuttaneensa Teneriffalle siinä vaiheessa kun suomalaisista kaupoista sai vain Valion punaista, sinistä ja rasvatonta maitoa.

Annoin kuskille hyvän tipin, sillä mies ajoi taitavasti serpentiinitietä. Välillä piti peruuttaa kun iso bussi tuli vastaan tai tien mutka oli liian tiukka. Muutama nainen siirtyi ikkunapaikalta käytäväpaikalle ikäänkuin se olisi turvallisempaa. Kuski oli ammattimies.

P.S. Anu on kirjoittanut kivan arvion kirjastani https://anunihmeellisetmatkat.wordpress.com/2016/12/08/doulien-ja-kissojen-ihanuudesta/ Kiitos Anu!

T12e23n34e45r56i67f78f89a12

Tarkoituksenani oli pitää lomaa blogin päivittämisessä, mutta koska nettiyhteys sattuu toimimaan niin (ja näin) kirjoitan ihan vähän.

Lähdin eilen aamulla varhain kohti Teneriffaa, joka ei liene matkakohteena niitä trendikkäimpiä.

Helsingissä etsittiin housunkauluksestani ja kädenselkämyksistäni ruudin jäämiä. Ei löydetty.

Suomalaiset lentäjäpojat (lentoemäntä käytti heistä nimitystä pojat) heittivät meidät Teneriffan saarelle kymmenen minuuttia etuajassa.

Aviomiehet lähtivät noukkimaan laukkuja hihnalta sillä aikaa kun vaimot piipahtivat vessassa. Minä jouduin ihan itse repimään matkalaukkuni kiertelemästä kun ensin olin käynyt pissalla.

Hotellissa paljastui, että huoneeni ei ollutkaan vapaa vaan joutuisin yhdeksi yöksi vaatimattomampaan kortteeriin. Lohdutukseksi sain syödä illallista saksalaisten turistien kanssa hotellin buffet- illallisella. Naiset näyttivät hennolta ja köyryselkäisiltä ja miehet hieman punakammilta ja turpeammilta. Keski-ikä liikkui 75 vuoden kieppeillä. Yritin suoristaa läppärin taivuttamaa selkääni. Tarjolla oli kuivalle kiemuralle paistettua kalaa, purkkisimpukoita, raviolia, lihakastiketta ja salaatiitarpeita, joita sai itse sotkea lautaselleen.

Kävelin kaupungilla, jonka havaitsin yllättävän viihtyisäksi. Tänään nousin ylös rinnettä kasvitieteelliselle puutarhalle. Täällä pitää joka paikkaan nousta ylämäkeä.

Hotellin nettisalasana, josta olisi pitänyt maksaa 15 e (sain sen huonehäslingin vuoksi ilmaiseksi) 62c8d5457d177fca0a0d, herätti minussa hilpeyttä.Ei toiminut eilisessä huoneessani, mutta hotellin aulassa netin ihmemaailma aukesi tällä helpolla kirjain-numero yhdistelmällä.

Nyt minulla on uusi ihana huone ja parveke ja nettikin toimii ajoittain.

Onnea Suomi!

Suomalaisia häpeää välillä kuin murrosikäinen vanhempiaan. Samalla häpeää itseään. Suomalainen juo tölkistä lonkeroa Viru-hotellin edessä. Suomalainen puhuu ryssistä. Suomalainen sanoo neekeri sillä sana ei tarkoita suomalaiselle mitään loukkaavaa. Suomalainen kirjoittaa netin kommenttipalstalle suvakkihuora.

Suomalaisista on ylpeä. Suomi jakaa äitiyspakkauksen ja antaa mahdollisuuden. Suomalainen viulisti soittaa Proms-konsertissa "Minun kultani kaunis on".  Suomalainen nuori nainen laulaa korkealta ja kovaa. Suomalainen pelaa jääkiekkoa. Muumimuki ja Aalto-vaasi jonkun kaukaisen maan kaupan ikkunassa. Suomenkieli, jota kukaan muu ei ymmärrä.

Sanat ovat voimakkaita. Kun sanan on sanonut, ei sitä saa enää imaistuksi takaisin. Kun sanan kirjoittaa ja painaa "julkaise"  niin siellä se loistaa rumana tai kauniina. Vihaisena tai rakastavana. Kateellisena tai kannustavana.

Onnea Suomi!

P.S. Aion olla hetken verran poissa täältä. Jos lentokone ei putoakaan niin palaan viikon kuluttua.

Lady Gaga jätti pekonipuvut

Tämän aamun Aamulehdestä (siis oikeasta paperilehdestä) löytyy "Ei saa mennä ulos saunaiholla"-romaanini arvostelu. Sama teksti on julkaistu Satakunnan kansassa, Lapin kansassa ja Pohjolan sanomissa. Ne kaikki ovat siis Alma-median lehtiä.

Samalla aamulehden sivulla kirjoitetaan Lady Gagan levystä otsikolla "Lady Gaga jätti pekonipuvut".  Lady Gaga sai kaksi tähteä, minä neljä.

Ikävä kyllä kirjoja on nykyään vaikeampi löytää kirjakaupoista kuin Subutexia katukaupasta.

Kävin viime viikolla syömässä Näsinlinnassa. Alkuruoaksi tarjottiin lohta, joka oli kypsennetty 38.5 asteessa. Kuumelohta. Taidokkaan annoksen päällä oli jotain mustaa: "Purjotuhkaa" tarjoilija valisti. Kaikkien maustehyllystä löytyy purjotuhkaa. Joku on varmaan polttanut purjot ja mietitty mitä sillä mustalla mönjällä voisi tehdä.

Löysin purjotuhkan ohjeen: Paloittele purjo ja pane vuokaan. Paahda uunissa 200-asteessa, kunnes purjo on mustaa. Murenna jäähtyneenä tuhkaksi. Heti purjotuhkaa valmistamaan. Sirottelen päälleni purjotuhkaa.

Kirjailijoista Tommi Kinnusta on helppoa myydä. Mies kirjoitaa erinomaisia kirjoja ja sopii hyvin naistenlehtien haastateltavaksi. Hän on sopivan ikäinen, oikeaa sukupuolta, kuvauksellinen, hauska ja vaatimaton. Olen itsekin vähän ihastuntut Tommi Kinnuseen.

Nuku hyvin

Kaikki instanssit varoittavat miten vaarallista on nukkua huonosti. Nukkumattomuus tekee ärtysäksi  ja sairastuttaa ihmisen kaikenlaisiin kammottaviin kroonisiin sairauksiin.

Nuku huonosti ja stressaa lisäksi sitä mitä pahaa elimistöllesi teet. Kehnoa nukkumista ei voi lopettaa kuin tupakanpolttoa.

Sukuni naiset ovat aina nukkuneet huonosti. Vaikka mummon makuukammarista kuului taukoamaton kuorsaus, hän huokaisi aamuisin "En ole nukkunut silmän täyttä"

Minä nukun hyvin silloin kun aamulla ei tarvitse mennä töihin, ei ole liian kuuma tai kylmä, ei tarvitse nousta varhain (vaikka herään kuitenkin aikaisin), silloin kun en tapaa ihmisiä, en puhu illalla myöhään (iltauutisten jälkeen) puhelimessä, en harrasta liikuntaa ilta-aikaan, en pyöri yhdeksän jälkeen netissä, lue sähköpostia, kirjoita, kun ei tapahdu mitään erityisen kivaa tai ikävää. Sekä innostus että murehtiminen ovat unen kannalta tuhoisia tiloja.

Nukun sikeästi silloin kun en oikeastaan elä vaan kuljen varovasti varpaillani omassa asunnossani ja revin irti kaikki ulkomaailmaan ulottuvat piuhat.

Eräs facebook-ystäväni asuu Yhdysvalloissa ja kertoi jokin aika sitten, ajaneensa bussilla kouluampujan ohi. Muut bussimatkustajat heittäytyivät sekunneissa bussin likaiselle lattialle. Vain J, jota ei ollut koulittu näitä tilanteita varten,  jäi penikille istumaan ja ihmettelemään nuorta miestä, joka seisoi kadulla pyssy kädessään.

Opin naisen teksteistä termin lockdown drill: harjoitellaan miten lukitaan luokan ovi, vedetään verhot ikkunoiden eteen, sammutetaan valot, istutaan pimeässä ääneti eikä hermostuta lainkaan vaikka taivas putoaisi. Tämä on kuulemma New Yorkin osavaltion koulustandardi.

Ei tämä meille suomalaisillekaan ihan vierasta ole vaikka meitä on vähemmän kuin asukkaita New Yorkissa.

Nuku sitten hyvin tällaisessa maailmassa.

Ohjeen mukaan

Nykyään lääkäri näkee periaatteessa reseptiohjelmasta onko potilas ostanut hänelle määrätyn lääkkeen. Toisinaan ei ole ostanut ja ilmoittaa syyksi jotain sellaista kuin  "Minulla oli ennestään niin paljon sitä lääkettä" tai "Kaveriltani jäi niitä tabletteja". Voihan se olla tottakin ja pakkohan ihmisiä on uskoa. Joskus hieman ihmetyttään kun kysyy "Montako tablettia päivässä käytät?" niin vastaus kuuluu "Ohjeen mukaan". "Siis kuinka monta?" "Silleen kuin reseptissä lukee"

J kertoi lukeneensa jutun astmapotilaasta, jolle mikään lääke ei auttanut. Tämä henkilö oli ostanut lääkkeet tunnollisesti. Kun hän sitten lopulta kuoli, omaiset soittivat ja kysyivät mitä tehdä kaikille niille avaamattomille lääkepakkauksille, joita kaapeista löytyi.

Välillä käy niin, että potilas teeskentelee noudattavansa lääkärin ohjeita ja lääkäri näyttelee uskovansa potilasta. Molemmat näyttelevät roolinsa ansiokkaasti vastaanoton loppuun saakka sillä niin kuuluu tehdä.

Käväisin töiden jälkeen Mältinrannassa taidelainaamon töiden joulunäyttelyssä. Sain muovimukillisen punaviiniä ja levitin piparille sinihomejuustoa. Mutustelin pikkuleipääni ja kiertelin tuijottamassa seinille tiuhaan ripustettuja töitä.

Maistoin eilen vegaanista sinihomejuustoa. "Juusto" oli kummallista: kitkerää, suolaista ja hapanta.  Vähän kuin saippuasta olisi leikattu neliskanttinen pala. Hometta kiinteässä tuotteessa ei näkynyt. Tarkistin valmisteen aineosat: vesi, kookosöljy, maissitärkkelys, soijaproteinitiiviste, muunnettu maissitärkkelys, karrageeni, guargumi, suola, luontaiset aromit, etikka ja maidoton maitohappo. Luovun mielummin juustosta kuin siirryn moisen syöjäksi. Tai kai siihenkin tottuisi. Jotkut sanovat jopa pitävänsä siitä.

Sananpesua

Blogillani on yhtäkkiä valtava määrä lukijoita. Tai no valtava ja valtava, yli viisisataa vuorokaudessa. Ihan sama kirjoitan tai en. Varsinkin silloin kun en ehdi kirjoittaa. Moni lukija on Yhdysvalloista. En jaksa kuvitella, että siellä oltaisiin jotenkin kiinnostuneita ajatuksistani.

Luulen että blogiani käytetään sananpesuun. Likaiset sanat viskataan tänne ja laivataan takaisin näennäisen puhtoisina. Viattomimmillekin korville sopivina.

Jotain kieroa tässä joka tapauksessa on oltava, en vaan keksi mitä.

Talossani on hissiremontti, josta ilmoitettiin rappukäytävän seinällä. Joku asukas oli vaivautunut raapustamaan tekstin alle "Mikä hissi?" Porraskäytävässäni ei nimittäin ole hissiä. Tuntuu hieman epäreilulta maksaa tuhansia euroja kulkuvälineestä, jota ei ole ja kavuta portaita vintille viedäkseen lakanoita sinne pulujen kakittavaksi. Tosin ei niitä lintusia ole viime aikoina näkynyt. Taidan jonain päivänä käydä ajamassa talomme hissillisen osan uudella hissillä. Jos ajan kerran ylös ja alas edestakaiselle matkalle tulee hintaa vähän vajaa neljä tonnia.

Sain tänään Solina Riekkolan esikoisrunokirjan "Kysymyksiä murukille" (Sanasato). Runoilija kirjoitti teokseen omistuskirjoituksen: Heidille 1.12.2016   "Kasvua ja rehotusta!"

Siteeraan Solinaa ilman Solinan lupaa :

Ensimmäinen merkki

Presidentti soittaa Kansanradioon ja vastaa kansalaisten kysymyksiin. Me aterioimme ulkona, mehulasissa on rinki valoa. Ampiaiset eivät ole kuolleet vielä. Munakokkeli kiinnostaa niitä, minua kiinnostaa päästä lähemmäs. Hän istuu vieressäni lämpöisenä, yhä pisamissaan, milloin mitäkin pitkissä käsissään. Yläkerrassa nukumme vierekkäisissä huoneissa, hän riisuu silmälasini "ettei ne taitu".

Irma

Potilasta tutkiessani joku mies soitti dectiini ja kysyi "Onko Irma?". Selitin olevani lääkäri, enkä ollenkaan Irma ja sitäpaitsi työn touhussa, kuuntelemassa potilaan sydäntä stetoskoopilla. Mies sulki puhelimen. Pian dect soi uudelleen "Irma?"Selitin samat vähemmän romanttiset litaniat. Kohta mies soitti uudelleen. En viitsinyt enää vastata. Miesparka jäi ilman Irmaansa.

Miksi aina sanotaan, että parisuhteen eteen pitää tehdä työtä? Eikö parisuhde ole niitä harvoja suhteita, joka on enemmän lepoa kuin työtä? Työtä on muutenkin tarpeeksi.  Ravintoloissa näkee illallisella pariskuntia, jotka hoitavat kituvaa suhdettaan tuijottamalla hiljaisina toisiaan viinilasiensa yli. He tekevät arkerasti työtä suhteensa eteen. Kummankin tekisi mieli kaivaa esille kännykkä, käydä facebookissa tai lukea urheilutulokset.

Muistin yhtäkkiä Irwinin takavuosien kappaleen, joka kuului jotensakin näin "Oi Irma, oi Irma kaipaan lemmenlääkintää, mä tositarkoituksin etsin syömmein ystävää" Mies puhelimessa etsi siis sydämensä ystävää, muttei löytänyt.

On pakko jättää parisuhdehöpinät tähän, muuten läppäristä hohkava myrkyllinen valo vie yöunet.

Personal trainer

Toimin tammikuun Roosalupilla Finlandia-ehdokas Riku Korhosen lämppärinä. Roosalupista tulee  mieleen Kuopion puhelinluettelo: K-kirjaimesta löytyi "Kyne", jonka perässä luki "katso Gyne" (lääkäriasema).

Roosalupilla joku paikallinen kirjailija esittelee lyhyesti itsensä ja teoksensa ennen illan varsinaista tähteä. Tapahtuma järjestetään Tammerissa 18.1. Jos olet kiinnostunut Riku Korhosesta ja hänen uudesta romaanistaan (Emme enää usko pahaan) niin kannattaa ehdottomasti tulla paikalle.

Tänään oli jumppa (viimeistä kertaa ennen joulutaukoa). Voisihan sitä kotonakin maata kapean pilatesrullan päällä jos viitsisi. Ei muuten ole ihan helppoa sillä rulla ei ole kantikas vaan kovin epästabiili. Jos ei pidä varaansa on vaara luiskahtaa lattialle.

Eläimiä voi kouluttaa erilaisiin tehtäviin. Jospa siis koulutan Kertusta täysin epäinhimillisen personal trainerin. Ohjaajan, jonka otsaan tatuoin  Urho Kekkosen julman aforismin "kaikki syyt jotka estävät sinua liikkumasta ovat tekosyitä". Personal trainerin, joka repii sohvalla makaajalta varpaankynnet irti ja paiskaa aamu-unisen ulos pakkaseen aamuviideltä, piilottaa pullat ja sallii vain rahkan ja puolukoiden lusikoinnin.

Rauha Fidelille

Kaverini kuubalainen mies sanoi vessasta tullessaan "Lähetin terveisiä Fidelille"

Olen käynyt kahdesti Kuubassa, enkä ole nähnyt missään niin paljon poliiseja. Poliisit kysyivät jatkuvasti papereita kuubalaisilta tutuiltamme.

Virallisista kaupoista löytyi niin niukasti elintarvikkeita, että meille loihditut ateriat hämmästyttivät. Täytyi olla rinnakkainen systeemi, josta kaikki ainekset hankittiin.

Olen käynyt parissa havannalaisessa kodissa, jotka oli tuettu kaikenlaisilla systeemeillä, jotta ne pysyivät jotenkin kasassa. Autotkin oli kasattu kokoon erilaisilla kotoisilla materiaaleilla. Mopoista on kyhätty hassuja kulkuneuvoja, joilla voi kuljettaa vaikka turisteja. Lentokoneita en uskalla edes kuvitella.

Olen asunut Havannassa kotimajoituksessa. Suurehko perhe nukkui toisessa makuuhuoneessa, kun minulla taas oli käytössäni kokonainen huone. En ole ihan varma kuinka monta ihmistä siellä lopulta yöpyi. Talon isäntä halusi soittaa meille viulua. Kiittelimme häntä, jonka jälkeen tuli hyvin kiusallinen hiljaisuus. Mies alkoi puhua vähäisellä englannillaan ja ymmärsimme lopulta, että hän halusi rahaa. Hain huoneestani kukkaron ja ojensin hänelle turistipesoja.

Toisella kerralla asuin toisessa perheessä, mutta samassa talossa. Talon hissi oli todella pelottava, mutta siinä helteessä oli pakko uhmata kohtaloaan. Huoneessani lepäillessäni kuulin kirkunaa, kuin sikaa tapettaisiin. Vastapäisen kerrostalon parvekkeella todellakin tapettiin sikaa.

Eräs kuubalainen mies olisi halunnut muuttaa luokseni vaikka hänellä oli vaimo ja liuta lapsia. En ottanunut häntä mukaani.

Köyhässä Kuubassa kaikki saavat koulutuksen ja terveydenhuollon. Ihmiset eivät totisesti vaikuttaneet diktaattorin piiskaamilta vaan jotenkin ylväiltä mutta kuitenkin sydämellisiltä.

Kävin Helsigissä vierailemassa kollegojeni lukupiirissä, L:n kauniissa kodissa. Sain samppanjaa, kynttilälyhdyn, uusia ajatuksia ja Ludmila Ulitskajan romaanin. Ostin Helsingistä taidekalenterin, jossa on Rothkon töiden kuvia, mustasta sähköjohdosta tuunatun korun ja jouluvaloja, jotka olisin voinut ostaa Tampereeltakin.

Huomenna on taas mentävä töihin, mutta viikon kuluttua alkaa kahden viikon loma. Lähden viikoksi Teneriffalle. Kun ihmiset kysyvät oletko lähdössä johonkin ja vastaan Teneriffalle niin matkani ei herätä suurempaa innostusta. En ole vuosiin käynyt varsinaisella seuramatkalla, joten minulle oli uutta, että kaikesta piti maksaa erikseen: lentokenttäkuljetuksesta, aterioista lennolla ja parvekkeesta. Ostin itselleni parvekkeen.

Bussilla pääkaupunkiin

Istun liikkuvassa työtilassa, penkkini huojuu sivusuunnassa ja ikkunastani näkyy nelikaistainen maantie. Musta jää saattaa vaania meitä.

Nykyään osa Onnibussin Helsingin vuoroista lähtee Pyynikintorilta. Kalevan Prisman pysäkki sijaitseekin kaupungin laitamilla, mutta tämä on lähempänä residenssiäni.

Bussissa istuu mummo, joka puhuu taukoamatta. Hän on muuttanut Helsingistä Tampereelle ja tyytymätön uuteen kotikaupunkiinsa jossa huijataan. Nainen haluaa välttämättä ottaa mummokärrynsä sisälle autoon vaikka kuljettaja sen kieltää. Voitte arvata kumpi voittaa tämän kiistelyn.

"Kuljettajan kanssa ei saa keskustella", sanoo kuski. Ei vaikutusta jatkuvaan, kovaääniseen sanatulvaan.

Tervemenoa Helsinkiläisten vaivoiksi. Tampereella on tapana viisaasti vaieta.

Joulukalenteri

Kirjoittajaryhmämme oli määrä tavata aamuyhdeksältä kahvilassa: kaksi ilmoittautui sairaaksi, yhtä väsytti ja yksi nukkui pommiin.  Istuin kahvilassa yksin, söin korvapuustia ja tuijotin ikkunan läpi pimeää.

Ennen kampaajalle ryntäämistä ehdin pikaisesti tavata pommiin nukkuneen kirjoittajan, Solina Riekkolan, joka oli saanut runokokoelmansa tekijänkappaleet ja oli onnesta sekaisin. Lehteilin Solinan esikoista varovasti. Odotan kovasti sen lukemista. Huomenna järjestetään kirjan julkkarit Tulenkantajien kirjakaupassa. En pääse paikalle, sillä olen lupautunut Helsinkiin kollegojen lukupiiriin vierailemaan.

Kampaajalla hiuksiini vedeltiin seitsemää eri tököttiä, leikattiin, värjättiin raitoja, kuivattiin ja piipattiin. Tunnin päästä hiukset olivat jo lätässä toki hienommassa lätässä kuin ennen käsittelyä. Join kahvia, söin keksin, luin lokakuisen Me Naiset -lehden numeron ja kuulin monta mielenkiintoista juttua, joista ei ole korrektia kirjoittaa.  Loppurituaali on aina sama: kampaajani S antaa käteeni pyöreän peilin, jonka kautta katson takaraivoani, jota en normaalioloissa näe lainkaan.

"Hyvältä näyttää", sanon S:lle. Vaikka oikeasti on kummallista nähdä itsensä takaapäin.

Eilen tapahtui jotain harvinaista ja merkittävää; ovikello soi. Oven takana seisoi kaksi pikkupoikaa joulukalenteria kauppaamassa. Ostin Ilveksen kalenterin. Olenko tällä teolla lopultakin valinnut puoleni (Ilves/ Tappara)? Kalenterin kuva vaikuttaa melko seksistiseltä. Ei se mitään, voin voittaa kalenterista polkupyörätelineen, kaasupolttimen, kiukaan, trimmerin, iskuporakoneen, kulmahiomakoneen tai jiirisahan. 

Itsensä tasalta

Olen ollut niin pyörryksissä arvosteluista, etten ole saanut kunnolla nukutuksi. Viime yönä jo pystyin. Marraskuu ei haittaa minua lainkaan, sillä olen lomalla. Marraskuu tuntuu siltä, kuin viettäisi koko päivän torkkupeiton alla.

Kirjoittelimme facebookissa kritiikeistä, jolloin joku totesi, ettei makuasioista kannata kiistellä. Jos makuasioista ei voi kiistellä niin mistä sitten? Siitä onko maapallo pyöreä vai ohut lätty tai onko Hillary Clinton murhannut ihmisiä?

Aamulehdessä haastatellaan 50 vuotta täyttävää Petri Tammista, joka toteaa viisaasti "On outo ajatus, että kirjoittaisi itseään lyyrisemmin, viisaammin tai hienommin. Pitää kirjoittaa itsensä tasalta" Otan tämän motokseni ja kirjoitan aina itseni tasalta. Joillekin se taso on liian matala, mutta mitä siitä. Onnea Petri Tamminen!

Kävimme R:n kanssa jo perinteiseksi muodostuneella Helsingin matkalla: lähdimme Tampereelta aamulla 8.07 junalla ja palasimme seitsemän maissa. Meinasimme ensin hypätä Oulun junaan, mutta onneksi havaitsin virheemme ajoissa.

Pistäydyimme Ateneumissa katselemassa Modiglianin maalaamia kapeita, alaspäin viettäviä hartialinjoja, venähtäneitä naamoja ja kauloja. Kauniita olivat. Seinätekstien mukaan mukaan mies sairasti lavantautia ja tuberkuloosia ja menehtyi 35-vuotiaana. Tämän jälkeen hänen nuori vaimonsa ja ainoan lapsensa äiti hyppäsi ikkunasta ja kuoli. Olisi kannattanut jättää hyppäämättä.

Hellä kuvaus rakkauden kumman vaikeasta saavutettavuudesta

Koska en ehdi huomenna päivittämään blogiani laitan linkin Aamulehden ihanaan arvioon :

http://www.aamulehti.fi/kulttuuri/kirja-arvio-heidi-makisen-romaani-on-hella-kuvaus-rakkauden-kumman-vaikeasta-saavutettavuudesta-24082425/

Sanomalehtikritiikki

Olen lopulta saanut kaipaamani sanomalehtikritiikin. Romaanini arvio julkaistiin Keskisuomalaisessa: http://www.ksml.fi/kulttuuri/Kirja-arvio-Hulvaton-esikoinen-el%C3%A4m%C3%A4n-k%C3%A4%C3%A4nteist%C3%A4/877735 Minua verrataan kirjoittajana Anna-Leena Härköseen. Ei haittaa. 

Arvostelun viimeinen kappale huvittaa "Kustannustoimittaja on lukenut käsikirjoituksen hivenen huolimattomasti, siksi paljon punakynää vielä olisi kaivattu. Mutta mitäpä panovirheistä, kun tarina on ehyt ja hyväntuulinen." Onko kyseessä toimittajan paha panovirhe tarkoituksellinen virhe?

Asuin pitkään Jyväskylässä enkä tilannut Keskisuomalaista, sillä en pitänyt lehdestä. Nyt se saa kaiken anteeksi vaikka tuskin se anteeksiantoani kaipaa.

Lisään perään toisen vähemmän positiivisen. Tästä voisi irrottaa vaikka pokkarin takakanteen lauseen "KIRJA ON IHAN LUKUKELPOINEN".

Päivän arvosana

Näin vaihdetaan lakanat:

Poista sängystä puhelin, iPad, kolme puoliksi luettua romaania ja kahdet Tiimari-lasit. Huiski syrjään iltojen katteettomat haaveet ja aamuöiden turhat ahdistukset. Revi sängystä lakanat ja löyhyttele kissankarvat. Aivasta. Hae nenäliina ja niistä nenä. Vie lakanat likapyykkiin.

Ota porrasjakkara ja kurota kaapista puhtaat lakanat ja tyynyliinat. Pujota täkki pussilakanaan. Kiroile. Etsi kolme tyynyliinaa ja tunge niihin tyynyt. Tyynyt voi kasata päällekkäin kirjan lukemista varten. Yöksi ne levitellään vierekkäin, jolloin niitä voi halata.

Päiväpeitettä ei saa millään suoraksi, sillä painava Futon-sänky on kiinni seinässä. Heitellään lopuksi tyynyt taiteelliseen epäjärjestykseen kaiken päälle ja taitellaan torkkupeitto nätisti sängyn jalkopäähän. Ihan kuin Kodin Gloriassa.

Luen (löytyi aamulla lakanoiden välistä) Joyce Carol Oatesin fiktiivistä Marilynista kertovaa romaania nimeltään Blondi. Romaani on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu tarina ikonisen filmitähden elämästä. Yllätyin googlatessani kirjailijan: hän on siis noin vanha (syntynyt 1938).  Jostain syystä ilahdun aina kun tajuan kirjailijan olevan ikäloppu, mutta silti elävä ja terävä. Mikä vimma yhdysvaltalaisilla kirjailijoilla on kirjoittaa järkälemäisiä romaaneja (Blondissa on lähes 1000 sivua).

Töppäsin eilen pahasti. Lepäilin sohvalla kuuteen asti ja aloin valmistautua lähteäkseni katsomaan Pähkinänsärkijää Tampere-talolle. Etsin lipun ja vilkaisin sitä: baletti olisi alkanut kuudelta.

Rankaisin itseäni imuroimalla. Löysin itserankaisun seurauksena kissanoksennuksen. Päivä, joka alkaa lakanoiden vaihtamisesta ja päättyy kissanoksennuksen siivoamiseen ei voi olla huono. Antaisin arvosanaksi seitsemän puoli.

Ahneus

Google vetoaa ahneuteeni "Voisit hankkia blogillasi jopa 10.18 euroa kuussa". Menisikö siitä veroa? Hankkisin siis viisi euroa kuukaudessa jos siis lukijoita riittäisi. Saisin blogiini rumia mainoksia.

Olen vahingossa poistanut paljon kommentteja tekstien perästä. Anteeksi. En tiedä mitä olen ajatellut.

Taivaalta tippuu jotain veden ja lumen olomuodon sekoitusta. Olohuoneen sälekaihdinten välistä näkyvät harmaan eri sävyt sekä läheisen talon kattotyömaan pressu, joka erottuu ympäristöstään säädyttömän keltaisena muistuttaen siitä, että harmaan lisäksi on muitakin värejä. Värit viettävät talviunta, mutta saattavat vielä joskus palata.

Lähden ulos kunhan keksin mitä on puettava päälle. Sadeasu? Tyttäreni puoliso oli ostanut E:lle sievät oranssit kumisaappaat Nekalan löytöliiteristä. E esitteli jalkineita minulle, jolloin huomasin toisessa kumisaappaassa reiän. Ehdotin halkeaman korjaamista jeesusteipillä.

E kertoi, että entinen mieheni on ostanut metallinpaljastimen ja etsii sillä Lapista jotain saamelaisaarretta. Olen iloinen miehen puolesta. Hän saa tehdä mitä haluaa. En ole rajoittamassa.

Potilas oli tehnyt valituksen, sillä häntä ei ollut informoitu B-lausunnon maksullisuudesta. En ole juuri lausunnoista laskuttanut, sillä se on vaivalloista ja aikaa vievää. En myöskään raaski vaatia tuota pientä palkkiota työttömiltä, eläkeläisiltä tai muuten vain vähissä varoissa olevilta.

Sukellan harmauteen kunhan saan päätettyä millä vaatteilla siltä on suojauduttava. Illalla menen balettiin. Ostin liput työpaikan vapaa-aikajärjestön kautta ja luulin ostavani ooppperalipun. Muistin vasta hiljattain, että Pähkinänsärkijä on baletti eikä ooppera. Menen siis joulubalettia katsomaan.

Tamperetta ristiin rastiin

Keskiviikkona Roosalupilla esiintyivät Niina Hakalahti ja Pirjo Hassinen. Roosalupi on todella typerä nimi kirjallisuustapahtumalle: teennäisen kansanomainen. Yritetään vakuuttaa, että me ollaan vaan tällaisia vaatimattomia tamperelaisia. Tänne voi tulla vaikka verkkareissa! Yleisössä istuivat aina ne samat kulttuuri-ihmiset, joilla ei ole muutakaan tekemistä kuin tulla Roosalupille.

Tilaisuuden alussa altistuin yllättäen sliipatun silmälääkärin laserleikkaushymistelylle. Ei tarvitse enää silmälaseja kun antaa silmänsä miehen laseroitavaksi.  "Olen leikannut tyttäreni silmät", silmätohtori yritti vakuuttaa.  Miksei kukaan varoittanut mainonnasta? Pitkäaikainen altistumiseni lääkemainonnalle on herkistänyt minut. Saan ihottumaa ja lievää hengenahdistusta. Toipuminen kestää monta päivää. Kuka korvaa?

Kirjailijat puhuivat hyvin, ei siinä mitään. Pirjo Hassinen kertoi, että hän antoi kirjansa henkilölle nimeksi Pirjo, jotta ymmärtäisi tämän olevan ihminen.

Kävin tyttären seurassa Frenckell-näyttämöllä katsomassa Sirkku Peltolan uusimman näytelmän "Tyttö ja varis". Pidin näytelmästä kunnes luin Imagen ilkeänhauskan Tampere-jutun, jossa sanottiin Sirkku Peltolan näytelmistä: "Sirkku Peltolan loputtomat näytelmät siitä kuinka osattomalla on hyvä sydän. Itkekää tamperelaiset"

Näytelmässä Ritva Jalonen esitti hienosti hyvää ja salasyvällistä pitkäaikaistyötöntä, joka saa puolipäiväistä siivoustyötä, lopettaa kaljan kittaamisen ja tupakanpolton. Näytelmässä oli hienot hetkensä ja sopiva annos Sirkku Peltola -huumoria. Toisen pääosan esittäjä, vanhempi nainen, vai saako sanoa peräti vanhus Armi (Tuija Vuolle), katsoo televisiosta ohjelmaa "Norjaa ristiin rastiin". Olenkin miettinyt, kuka sarjaa seuraa.

Sataa vettä, eikä ikkunasta näy kuin vastapäisen kerrostalon valot. Eikä oikein niitäkään, pelkät epätarkkarajaiset keltaiset aukot mustassa seinässä. Siellä joku katsoo yksinään ohjelmaa "Norjaa ristiin rastiin".

Pieniä lupauksia

Jenni Haukio on käynnistänyt projektin, jossa kirjailijat kirjoittavat pieniä tarinoita aiheesta "Mitä toivon jokaiselle lapselle".  Tarinoiden lapsuus kuulostaa huolettomalta ajalta, mitä se ei suinkaan ole. Prinsessoita, sammakoita, sileitä kiviä, tonttuja ja vaaleanpunaisia karamelleja.

Toivon, että kaikista lapsista kasvaa lopulta aikuisia.

Työpaikan kahvipöydässä arvosteltiin erään kehonrakentajan ja personal trainerin ulkonäköä. Onko oikein arvostella hänenkään naamavärkkiään? Voitaisiinko lopettaa ulkonäön ruotiminen. Ihmisissähän on huomattavan paljon muita naurun aiheita kuin höllyvä vatsa,  punanenä tai suurella vaivalla kasvatetut lihakset. Ihmisten heikkoudet (varsinkin omani) ovat loputon aarreaitta.

Teen uudenvuoden lupauksen, että saan sanoa ihmisten ulkonäöstä vain positiivisia asioita. Tämä koskee myös julkisuuden henkilöitä. Muuta en taida uskaltaa luvatakaan.

Titteli: kirjailija

Tekisi mieli kirjoittaa jo jotain muutakin kuin blogia. Romaanihenkilöt ovat mielessäni, mutta en ihan tarkasti tiedä mitä niillä henkilöillä tekisin. En laita heitä ainakaan deittailemaan ja haaveilemaan häistä, sillä toivon, että minut otettaisiin tosissaan vaikka tarinalleni naurettaisiinkin.

Ensi viikko on vapaata, joten olen hädissäni kerännyt arkipäiville kaikenlaista menoa, etten vain pystyisi kirjoittamaan. Tämä on monimutkaista. Haluan kirjoittaa, mutta yritän tehdä kaikkeni, ettei se kuitenkaan onnistuisi.

Ilmoittauduin facebookissa pienen kirjoittajaryhmän jäseneksi. Tänään olisi ollut tapaaminen, jonka lopulta jänistin. Perustelin itselleni, etten millään ehdi. Sen sijaan, että olisi keskustellut toisten kirjoittajien kanssa, hinkkasin tiskipöytää.

En ole kirjailija ennen kuin kirjani arvostellaan lehdessä.  Saattaa siis olla, ettei minusta tule koskaan kirjailijaa.

Mummoni oli erityisen tittelinkipeä. Jos hän eläisi vielä niin hän sanoisi "lapsenlapseni, lääketieteen tohtori ja kirjailija". Serkkujeni tyttöystävät hän esitteli joka kerran tohtori Pissatulehduksen ja eläinlääkäri Suu-ja Sorkkataudin tyttäriksi. Nimet on tässä häveliäisyyssyistä muutettu ja vaikka heistä tuli vaimoja niin he ovat jo entisiä vaimoja. Mummo oli varma, että hänestä olisi tullut sisustusarkkitehti, jollei hän olisi päätynyt pientilan emännäksi. Ja miksei olisi saattanut tullakin.  Miksei minulla ole samanlaista katteetonta uskoa itseeni?

Mikä on totta?

Kehonhuoltojumpassa on pari kertaa pyöritty punamustan lieriön päällä. Faskiat tykkäävät ja kohta venyn mihin vain. Pituutta tulee kymmenen senttiä lisää, sillä  faskiat eivät enää vedä kasaan. Yletyn vaivattomasti hattuhyllylle ja loikin pitkin askelin, joista kiristämättömillä faskioilla varustetut tyypit tunnetaan. Jumppaan osallistuu nainen, jonka nimi on Viljakukka ja toinen nimeltään Villiruusu. Ja kolme Mäkistä.

Olen koko illan ostellut junalippuja ja varaillut hotelleja ja maksanut kaikenlaisista lisäpalveluista kuten ateriasta kuuden tunnin lennolle. Ennen astelin matkatoimistoon ja matkatoimiston täti teki tämän kaiken puolestani. Suomalaiselle tämä uusi systeemi sopii. Ei tarvitse pyytää kenenkään apua.

En koskaan jaksa kirjoittaa ylös erilaisten palvelujen salasanoja, joten paljon aikaa kuluu uusien kirjain- ja numeroyhdistelmien tilaamiseen.

Donald Trump kiistää ilmastonmuutoksen ikäänkuin se olisi presidentin kiistettävissä oleva asia. Minä lennän vaikka ei pitäisi. Tieteellä ei ole mitään merkitystä vain valta ratkaisee mikä on milloinkin totta.

Eiköhän se ollut tässä. Pitää mennä suihkuun ja sulkea yöunet tuhoavat vimpaimet.

Kela-elokuva

Soitin aamulla isälle Espanjaan. Keskustelu sujui perinteiseen tapaan:

Onnea.
Kiitos. Siellä taitaa olla talvi.
Juu lumista on. Oikein kiva ilma.
Viikon piästä lumi sulaa.

Puhelun lopettamiseen pyrkivää ääntelyä. Kallista tuo Espanjaan puhuminen.

Sitten viikonlopun kulttuurikatsaus:

Ken Loach on ohjannut kiinnostavan elokuvan Kela-käynneistä. Ohjaaja on 79-vuotias, mutta tarina on ajankohtainen. "I, Daniel Blake" on elokuva, jonka jokaisen olisi hyvä nähdä. Varsinkin poliitikkojen ja virkamiesten.

Dave Johns on uskottava sydänvaivoista kärsivänä Danielina, joka putoaa absurdisti korvausten piiristä. Mies tapaa työvoimatoimistossa Katien, nuoren yksinhuoltajan, joka myöhästyy virkailijan tapaamisesta ja jota siitä rangaistaan. Danielin ja Katien välille muodostuu hieno ystävyys.

Jos tämä olisi toisenlainen elokuva se loppuisi voimaannuttavaan kohtaan, jossa Daniel spreijaa nimensä työvoimatoimiston seinään, mutta tämä elokuva jatkuu.

Tulen muistamaan pitkään, miten Katie yrittää tehdä kotia vieraaseen kaupunkiin ja hinkkaa rujon asunnon pinttyneitä kaakeleita yömyöhällä. Yksi kaakeli irtoaa seinästä ja hajoaa palasiksi. Muistan leipäjonon ja epätoivoisen myymälävarkauden. Lapsen, jota kiusataan rikkinäisten kenkien vuoksi. Sen, ettei leipäjonosta löydy terveyssiteitä. Työvoimatoimiston CV:n tekokurssin. Ja monta muuta hetkeä.

Työvoimatoimistossa työskentelee yksi inhimillinen virkailija, mutta hänkään ei voi määräyksille mitään. Kansalaiset, jotka eivät osaa käyttää tietokoneita ovat kaiken ulkopuolella. Voihan joka paikkaan soittaa, mutta mistään ei vastata. 

Lopussa itketti, tietysti. 

Sitku

Kävin  aamulenkillä. Reitin varrelta löytyy ulkokuntosali, jossa voi tehdä muutamia yläraajoja vahvistavia voimisteluliikkeitä, joita en osaa tässä sen tarkemmin kuvata. Ne perustuvat omasta painosta kertyvään vastukseen. Näiden liikkeiden jälkeen roikun sinisessä rautatelineessä ja odotan, että jonain päivänä riittävästi roikuttuani pystyn kevyesti vetämään parikymmentä leukaa.

Leonard Cohen aloitti kuulemma 80-vuotiaana tupakanpolton uudestaan. Hesarin mukaan hän kuitenkin kuoli tapaturmaisesti. Minäkin taidan ryhtyä polttamaan tupakkaa jos saavutan 80 vuoden korkean iän. Saatan kokeilla huumeitakin. Vaikka aina sanotaan ettei pidä elää sitku elämää niin sitku-elämä on kivaa. On jotain mitä odottaa.

Kun täytän 80 vuotta tai jos saavutan sen iän niin minun voi olla vaikeahkoa löytää huumediileriä itselleni, sillä minulla ei ole yhteyksiä alamaailmaan, mutta pelkkä ajatuskin paheellisesta elämästä tekee vanhenemisesta jännittävämpää.

Mistä tänään kirjoittaisin?

Tänään ei ole mitään kirjoitettavaa, joten kirjoitan siitä, ettei mitään kirjoitettavaa ole.

Pohdin suuntaisinko viikonloppuna elokuviin vai keskittyisinkö aistimaan sohvani mielialoja, kuuntelemaan seiniäni ja keskustelemaan kissani kanssa.

Jos menisin elokuviin niin sopisiko tälle viikonlopulle Beatles-dokumentti, johon Beatles-visa voittoni velvoittaa vai kuuntelisinko sydäntäni ja katsoisin kehutun elokuvan "I, Daniel Blake"? Jos kuuntelisin laiskuuteen taipuvaista kehoani, makaisin sohvalla koko viikonlopun, mutta mistä minä sitten kirjoittaisin. Olohuoneen katosta?

Voitin Beatles-visan joukkueessa, johon oli kasautunut maamme paras Beatles-tietämys. En osannut vastata ainoaankaan kysymykseen, jotka olivat tämän tyyppisiä:  "Minkä merkkisiä muroja Ringo Star söi aamiaiseksi 11.11.1953?" tai "Milloin, missä ja keneltä George Harrison sai ensisuudelmansa?"

Leonard Cohen meni kuolemaan. Luulin, että mies eläisi ikuisesti. Kuulin häntä livenä muutama vuosi sitten, jolloin mies oli vielä hyvässä vedossa. Cohenin viimeiseksi levyksi jäi tänä vuonna ilmestynyt "You want it darker".

"If the sun would lose its light
And we lived in an endless night
And there was nothing left that you could feel
If the sea were sand alone
And the flowers made of stone
And no one that you hurt could ever heal
Well that's how broken I would be
What my life would seem to me
If I didn't have your love to make it real"

Tämä on nyt kovin kyynistä, mutta tekisi mieli kokeilla montako tykkäystä tuolla sentimentaalisella laulun säkeistöllä facebookissa irtoaisi. En kuitenkaan ole vielä ihan sen tason kyynikko. Ja sitäpaitsi Leonard Cohen oli ihana mies. Ja vanhojen miesten kuuluu olla sentimentaalisia ja vanhojen naisten vähän kyynisiä.

Poistin tekstin, mutta ei hätää kirjoitin uuden

Poistin kirjoittamani tekstin vahingossa. Aamulla pyöräillessäni en muistanut Pekka Haaviston nimeä. Olen huolestunut.

Käytin hukkaamassani tekstissä vähemmän onnistuneita kielikuvia, joten jouti kadotakin.

Luin facebookista lyhyen pätkän Barac Obaman kirjoitusta, jossa puhuttiin siitä, että on tehtävä sitä mihin tuntee intohimoa, vaikka se ei tuottaisikaan menestystä. Sitten se menestys lopulta kuitenkin tulee, kun vaan jaksaa uskoa itseensä ja asiaansa. Pitää tehdä työtä ja lisää työtä. Minä kun haluaisin maata sohvalla.

Vastakkaisiakin esimerkkejä löytyy. Luulen, että Hilary Clintonkin halusi intohimoisesti presidentiksi, mutta jäi ilman presidentin paikkaa. Toinen paukapää sanoi mitä sattui ja menee tänään katsomaan uutta kotiaan, Valkoista taloa. Miten pärjännee siellä, sillä Aamulehden kuvassa mies istuu kammarissaan, jossa seinät  ja katot on päällystetty kullalla tai ainakin näyttävät siltä. Ehkä Valkoinen talo rempataan isännän maun mukaiseksi.

Sain tänään kirjavinkit sivulla positiivista palautetta: http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/ei-saa-menna-ulos-saunaiholla/ .

Minulle ei kuitenkaan riitä mikään. Haluan lisää! Tahdon kellua kehuissa!

Haluan sanomalehtikritiikin!

Talvipyöräilykausi käynnistyi. Vaihdoin talviseen kulkuvälineeseeni mustaan Cresent -polkupyörään, jossa on arvokkaan pysty ajoasento. Vaihteet eivät kevennä menoa vaan ylämäessä on noustava pystyyn, ettei joudu nöyrtymään pyörän taluttajaksi.

Viikon kuluttua ajan töihin kuohuviinipullot pyörän tarakalla kilisten, sillä lupasin jo aikoja sitten tarjota joskus kuoharia. Hoidamme potilaat ensin ja juomme itsemme humalaan vasta sen jälkeen, joten ei kannata kannella Valviralle.

Demokratia

Eräs kirjoitusystäväni ihmetteli miksi ihmiset ovat aina valmiita antamaan kaiken öykkärille. Öykkärit pärjäävät nykymaailmassa: ohittelevat kassajonossa, huutelevat humalassa ihmisille, joista tai joiden ulkomuodosta eivät jostain syystä pidä, valehtelevat vaikka ovat ilmeisen syyllisiä, roiskuttavat kuravettä jalankulkijoiden lahkeille ja ajavat lopulta yli.

Yhdestä öykkäristä tulee Yhdysvaltain presidentti. Populismi ja yökkäröinti sopivat ihanasti yhteen.  Öykkäri herättää ihastusta: miten se kehtaakin puhua noin epäkorrektisti. Vetoaa ihmisen pimeisiin puoliin. Näkee salaliittoja. Kourii naisia, sillä sitä ne kuitenkin haluavat. Populistiöykkärit ovat ainoalla oikealla tavalla isänmaallisia.

Ei minulla ole näistä vaaleista mitään sanottavaa. Demokratian voitto. Tuijottelemme miehen hentoa otsatukkaa vähintään seuraavat neljä vuotta.

Ja jos joku tässä voitti niin media, sillä kirjoitettavaa taatusti riittää.

Kuuntelin nuoren sukulaismiehen opintoihin liittyvää konserttia, joka oli todella hieno. Kaikki näytti niin rennolta ja helpolta ja iloiselta, joka kertoo siitä, että töitä on tehty paljon. Siinä tuppasivat Yhdysvaltojen vaalit vallan unohtumaan.

Palautetta

Saimme palautetta poliklinikkamme nauhoittavaan puhelinpalveluun. Kuuntelimme vuorotellen kun mies huusi luuriin monta kertaa "V-tun huorat!" ja päälle muutamia muita käyttökelpoisia kirosanoja. Ei sanonut nimeään, mutta tunnistimme hänet melko varmasti äänestä.

Joku tuo kukkia ja joku haukkuu huoraksi.

Hain talvikengät vintiltä, sillä talveltahan tämä vaikuttaa, turha teeskennellä muuta. Omistan kahdet kauniit nahkasaappaat, mutta päädyn lopulta talven mittaan harmaisiin talvikenkiin, jotka ovat yhtä pitkät ja leveät. Niihin lättänöihin mahtuisi leveämpikin räpylä. Kyseisillä kengillä kaatuminen ei onnistu, ei sitten millään.

Palaan ihan pieneksi tuokioksi kirjojen myyntiin. Mitä muuta tuotetta kaupataan ilman mainostusta? Alkoholia toki, mutta kirja ei ole samanlainen välttämättömyyshyödyke kuin Koskenkorva vodka. Luullaan, että lukijat löytävät kirjan kaupan hyllystä, jossa se on piilotettu muiden kirjojen väliin. Odotetaan, että lukija tutkii kaunokirjallisuushyllyn kirjojen selkämyksiä ja huomaa että  "Juuri tämän minä haluan!"

Tampere jazz happening

Jazz on tarkoittanut minulle lähinnä Woody Allenin elokuvien soudtrack levyjä. Halusin haastaa aivoni kuuntelemaan nykyjazzia. Kävin Tampere jazz happeningin konsertissa, jossa soitti kolme yhtyettä: The Necs (Australia), Krakatau & Senegal drums (Suomi ja Senegal) ja Eve Risser white desert orchestra (Ranska).

Konsertti alkoi kahdelta ja se siis oikeasti alkoi klo 14. Yleisö koostui pääosin varttuneista miehistä, joista joillakin oli mukana vaimo tai tyttöystävä.  Miehet näyttivät älykkäiltä vai kuvittelenko vain jazzin harrastajien oleva fiksuja. Konsertti kesti yhteensä neljä tuntia ja roudaustauoilla ehti hyvin vessaan ja klubin baariin.

Australialaisbändissä soitti kolme jäyhää miestä soittiminaan piano, kivet, rummut ja basso. Ensimmäiset 20 minuuttia pianisti käytti paria valkoista kosketinta, rumpali löi kahta kiveä vastakkain ja basisti hankasi pystybassoaan. Ehdin ajatella työasioita, viikonlopun toimia, punaviinilasillista, jonka ehkä jossain vaiheessa nauttisin ja kovaa tuolia, jonka todella tunsin pakaroitani vasten. Hiljalleen kappale kasvoi mittasuhteisiin, joka vei huomion kovasta istuimesta ja omista ajatuksista. Pianisti ryhtyi soittamaan melodiaa ja sitten se loppui. Biisi kesti 50 minuuttia, joista 20 minuuttia oli puuduttavaa ja 30 minuttiia nautittavaa. Sen puuduttavan tarkoituksenkin luuli jälkeenpäin ymmärtävänsä.

Ohjelmalehtisestä poimittuna "Kolme aussia luovat ainutlaatuista musiikkia, jossa on elementtejä minimalismista, ambientista, trancesta, rockista ja jazzista, mutta sekoittavat niistä kokonaisuuden, jolla ei oikeasti ole nimeä. Necking?"

Senegal drums oli viedä shown Krakataulta, jota lopulta tuntui johtavan Yamar Thiamin puhuva rumpu. Mies näytti miten rummulla voi soittaa jäätelöauton melodian. Raul Bkörkenheim soitti komeasti sähkökitaraa ja miehen yllä oli hieno paita. Jone Takamäen saksofoni on ihana soitin.

Ranskalaiset olivat tämän konsertin modernein osuus. Eve Risser oli säveltänyt esitetyt kappaleet ja soitti flyygeliä välillä kämmenillään, kyynärpäillään ja hiveli soittimen sisusta pehmeäpäisellä rumpupalikalla (?). Basisti hinkkasi soittimen kieliä kahdella hiusharjalla, puhallinsoittajat puhalsivat torvistaan luovia ääniä, rumpali veti lautasen reunaa pitkin rumpukalvoa (yleensä lautasta hakataan rumpupalikalla tai vispilällä), kitaristi pahoinpiteli kitaraansa ja kohteli soitintaan muutenkin härskin näköisesti. Ranskalaisilla naisilla oli boheemisti sotkuiset hiukset. Mikä näyttää ranskalaisen päässä tyylikkäältä näyttää suomalaisella siltä, että hiukset ovat jääneet kampaamatta.

Kannattiko? Kyllä kannatti. Ensi vuonna uudelleen!

Keuhkot

Frenckell -näyttämöllä esitettiin eilen Kansallisteatterin vierailuna Duncan Macmillanin näytelmä Keuhkot (suomentanut  ja ohjannut Juha Jokela). Sen mainitaan olevan ekologinen rakkaustarina. Nimitys liittynee siihen, että näytelmän pariskunta puhuu puiden istuttamisesta ja lentämisestä. Kärsii huonosta ekologisesta omatunnosta.

Sanon heti tähän alkuun, että pidin näytelmästä, joka oli samalla hauska ja surullinen. Se voisi olla tavallista parempi amerikkalainen romanttinen komedia. Paino sanoilla "tavallista parempi". "Keuhkot" onkin ollut erittäin suosittu.

Näytelmässä on vain kaksi näyttelijää, jotka ovat koko ajan näyttämöllä ja puhuvat taukoamatta. Mikko Nousiaista ja Ria Katajaa katselee mielellään, sillä he ovat kovin söpöjä ja jotenkin uskottavia pariskuntana. Parin ongelmat ovat niin tuttuja ja riittävän suuruisia, että niille saattaa nauraa ja niissä voi elää mukana. Ei ahdista. Näyttelijät jaksavat olla läsnä vaikka eivät pääse välillä näyttämön taakse huilaamaan.

Näyttämöllä seisoo koroke, eikä varsinaisesti mitään lavasteita käytetä. Nousiainen ja Kataja esiintyivät koko näytelmän ajan samoissa farkuissa. Lavasteettomuus on näytelmäkirjailijan ohje ja vaatimus näytelmän esittäjille.

Näytelmässä siirrytään kohtauksesta toiseen ilman pienintäkään taukoa. Vauhti tekee näytelmästä jotenkin elokuvamaisen vaikka elokuvan ympäristöä ei ole rakennettu näyttämölle.

Juha Jokela on vaan aina kerrassaan hyvä. Ria Kataja on tässä erityisen erinomainen ja Mikko Nousiainen kovin söpö.

Marraskuu

Marraskuu sopii minulle, sillä kuukausi on lähempänä melankolista luontoani kuin hilpeät grillimakkarantuoksuiset kesäkuukaudet.

Huudan marraskuulle "Perkele, minua et nujerra!" Heinäkuulle minulla ei ole mitään sanottavaa.

Marraskuussa mökötetään. Marraskuussa maataan sohvalla ja syödään marraskuuruokia, joissa pitää olla riittävästi rasvaa ja sokeria. Marraskuussa kuunnellaan virsiä ja muutakin masentavaa musiikkia. Bach on marraskuun säveltäjä. Ei kukaan ole niin hullu, että kuuntelisi kesäkuussa sielunmessuja, jotka sopivat luontevasti marraskuuhun.

Kesäkuukaudet ovat kuukausien perhossarjaa, mutta marraskuu on raskaansarjan kuukausi.

Marraskuussa kukaan ei aloita mitään uutta: kevyttä ruokavaliota, liikuntaa, ihmissuhdetta, tupakkalakkoa tai akvarellimaalausta.

Marraskuu on ynseä ja luotettava kuin Kelan virkailija parhaimmillaan. Marraskuun jälkeen tulee aina joulukuu, joka onkin jo ihan eri juttu.

Viimeinen hymy

Kollega, vanha tuttuni on kuollut. Kiersin hänen kanssaan aikoinaan sisätautiosastoa. Olin meistä se kokeneempi, mutta potilaat pitivät pitkää komeaa miestä oikeana lääkärinä ja minua jonkinlaisena aputyttönä.

Joskus yöllä päivystäessämme puhuimme avioeroistamme. J meni uudestaan naimisiin. Vaimo kertoi, että kun mies sai tietää sairaudestaan, hän teki tiukat hoidonrajaukset. J kävi muutama viikko sitten viimeistä kertaa kotona. P lähetti kuvan miehestä, joka istui kotisohvalla. Viimeistä kertaa.

Kuolema on ainoa täysin varma asia elämässä. Joudumme tekemään monia asioita viimeistä kertaa. Viimeinen juoksulenkki, viimeinen tapaaminen, viimeinen rakastelu, viimeinen lokakuu, viimeinen kauppareissu. Sanotaan, että jokainen päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeinen. Kuka sellaista menoa jaksaa?

En enää muista J:stä muuta ilmettä kuin hymyn. Saattaa johtua siitä, että hän hymyili aina. Ei hullumpi muisto.

Kadonnut serkku

Kävin päivysyksessä sotkemassa asioita. Onneksi kokonaisuus ei ole vastuullani vaan teen siitä vain kapean siivun. Homma poikkeaa muusta työstä: kaikki alani lääkärit saneleva tekstit samassa kopissa, mikä on varsin kodikasta.

Siirryin päivystyspaikalta työpisteelleni hämäriä kellarikäytäviä pitkin. En tavannut matkallani ketään, en edes hoitovirheisiin menehtyneiden potilaiden haamuja.

Työpisteelläni ei näkynyt enää muita. Sammuttelin huolimattomien työkavereiden jäljiltä valot viidestä huoneesta.

Elämästäni kadonnut serkku laittoi sähköpostia. Hän oli tunnistanut kirjastani mummon, jonka mielestä ulkoileminen saunan jälkeen oli yhtä vaarallista kuin pilvenpiirtäjän katon reunalla tasapainoilu.

Isäni matkusti nuorena opiskelijana laivalla Argentiinaan. Mummo kirjoitti isälleni kirjeen, jossa kehotti isää pysyttelemään koko matkan ajan hytissä, ettei aalto pyyhkäise mereen. Satamassakin oli mummon mielestä turvallisinta pysyä laivassa.

Yleensä mummot lukevat lapsenlapsille Tiitiäisen satupuuta, mutta mummoni luki meille Iisalmen sanomista uutisia tulipaloista, auto-onnettomuuksista, tapoista ja hukkuneista lapsista.  Edelleenkin näen vaaroja kaikkialla: jos joku sukulainen myöhästyy viisi minuuttia niin todennäköisimmin hän on jäänyt auton alle tai joku on murhannut hänet ja kaivanut ruumiin kukkapenkkiin.

Miksi?

Kirjamessujen loputtua sunnuntaina oli samanlainen olo kuin olisi syönyt säkillisen irtokarkkeja. Salmiakkia, suklaakonvehteja, noitapillejä, marmeladeja, liitulakuja, minttulakuja, kaikkea sekaisin, kaksin käsin.

Olimme nähneet liikaa kirjoja ja kirjaihmisiä yhdellä kertaa. Ponganneet tärkeitä kirjailijoita, palkittuja kirjailijoita, naistenlehtikirjailijoita, Uutisvuoto-kirjailijoita. Nähneet messukeskuksen rappusissa kuvan naisesta, jota epäiltiin miehensä murhasta ja joka on kirjoittanut siitä kirjan.

Kun tyttären kanssa saavuimme Pasilan asemalle, käänsimme nopeasti selkämme pikkuruiselle kaupalle, jossa myytiin pokkareita. Saimme lieviä yökkäysrefleksejä vaikka pidämme kirjoista jopa liikaa.

Luin junan ravintolavaunussa Bruno K. Öijerin runokokoelmaa, jonka ostin messuilta. Olen tutustunut Öijeriin kirjoitusystäväni R:n kautta. Öijer oli ainoa kirjailija, joka ei oksettanut minua silloin sunnuntai-iltana. Luin E:lle kokoelman ensimmäisen runon:

Koti

talo, jonka rakensin
ajatuksistani
palaa
raunioituu tulessa
loistaa yössä
opastaa minut kotiin

(Bruno K.Öijer "Ja yö kuiskasi Annabel Lee, suomentanut Seppo Lahtinen, kustantanut Sammakko)

E valitti, ettei pidä runoista. "Miksi pitää kierrellä, miksei voi sanoa suoraan?"

Ärsyttävää ja kivaa samalla kertaa ja kaunistakin. Sanoilla leikkimistä. En pidä runoista, jotka voi ymmärtää vain jos tuntee koko filosofian historian (koska en tunne filosofian historiaa). Pidän siitä, että samassa runossa on jotain arkista ja jotain ylevää.

Näin myydään kirjoja

Taija Tuominen haastatteli minua kirjamessuilla.  Hän lopetti edellisen haastattelunsa samaan aikaan kun minun haastatteluni alkoi. Taija juoksi kuitenkin korkokengissään punaiset helmat hulmuten  ajoissa paikalle.

Haastattelijan on tarkoitus näyttää kirjailija ja hänen teoksensa mahdollisimman positiivisessa valossa, viihdyttää kirjamessujen maksavia asiakkaita ja houkutella kuulijoita ostamaan kirjoja kun samalla rahalla voisi ostaa uuden paidan tai pari pullollista viiniä.

Taija Tuominen toimi ammattitaitoisesti ja tyylikkäästi. Kotiin tultuani ryhdyin miettimään mitä tulikaan sanottua.

Haastattelija: "Sinä pidät suosittua blogia..."
Minä: "No ei se nyt niin kovin suosittu ole..."
Haastattelija: "Kirjasi on saanut positiivista palautetta..."
Minä: "Yksikään lehti ei ole arvostellut ja blogeissa on ollut LIIAN hyvää palautetta..."

Kenen idiootin mielestä oma teos saa liian hyvää palautetta?

Yleisökysymys: "Mitä kirjoja itse luet?"
Minä: "Sellaista taidekirjallisuutta (yhtäkkiä ei tule oikein mitään mieleen), en naistenviihdettä" ja sen jälkeen jotain sekavaa höpinää siitä, että naisten huumoria pidetään viihteenä, mutta miesten ei.

Näin myydään kirjoja.

Messut

Varasin kirjamessuviikonlopulle hotellihuoneen. "Yhden hengen huone" oli erittäin halpa. Sen lattia-alaa peittävät sängyt, joita on huoneessa neljä. Olisin voinut kokeilla kaikkia, mutta nukuin vain yhdessä.

Kävin eilen A:n kanssa lounaalla nepalilaisessa ravintolassa. A:n mielestä romaanini on suoranainen mestariteos. Käväisimme vielä viinilasillisella tai A joi olutta. Hän halusi tarjota viinin ja menin piripintaisen valkoviinilasillisen jälkeen iloisessa viinihiprakassa messuille. Löysin Kirjakahvilan, jossa tänään esiinnyn. Eksyin Kariston osastolle, jossa kirjani on kuulemma mennyt ihan hyvin kaupaksi. Markkinointipäällikkö epäili syyksi samannimistä blogiani, mainostuksesta tai lehtien huomiosta se ei ainakaan johdu.

Ilalla hotellilla huomasin, että minullahan on nälkä, eikä mukanaani tullut savolaisten vakioevästä, muikkukukkoa. En jaksanut lähteä mihinkään kauas, joten valitsin hotellin ravintolan, jossa minut istutettiin keskelle ravintolasalia. Söin halvimman annoksen (kantarellikeitto) ja luin iltalehteä siinä samalla.  Aamiaisen söin Hesarin kera. Nyt pitää miettiä mitä siellä messuilla sanoo. V neuvoi, että tekstinäytteet pitää lukea ylpeästi ja hitaasti. Siihen tuskin kuitenkaan kykenen.

Luin aamiaisella Suomen aseviennistä, jonka leikkaushallituksemme siunaa. Politiikkamme edustaa EU-maiden keskitasoa. Keskitaso on mitätön sana. Häpeän maani toimintaa.  Voi tietysti sanoa, että jos Suomi ei myy noita aseita niin sen tekee joku muu, mutta sitten se on jonkun muun häpeä, ei meidän. Haluaisin Suomen olevan tunnettu eettisyydestä, tasa-arvosta, turvallisuudesta, hyvästä terveydenhuollosta ja koulutuksesta. Saahan sitä kaikkea haluta.

Luotettava ystävä

Minulla on täysin epätieteellinen teoria siitä, että voin itse päättää sairastunko flunssaan vai en. Päätös on tehtävä melko nopeasti ensioireiden ilmaannuttua. Sanoin tänä aamuna flunssalle jämäkästi "Ei". Niistelen nenääni ihan muuten vaan, huvikseni.

Olen oppinut, että romaanilla pitää olla joku teema. Olen miettinyt jo seuraavan kirjan teeman valmiiksi. En ole romaania kirjoittanut, mutta teema on. Olen pohtinut asiaa pitkään. Nyt pitää vain näpytellä koneelle parisataa liuskaa tekstiä. Koska olen profiloitunut kotieläimiin, niin päätin, että kirjassa pitää olla lisko. Lisko, joka ei kuitenkaan puhu sanaakaan. Perehdyn juuri gekkoihin.

Olen kirjoittanut tässä ainoassa romaanissani yksinäisistä ihmisistä. En olisi koskaan aloittanut kirjoittamista, jollen asuisi yksin.

Luin Laura Honkasalon kirjan "Pöytä yhdelle", jossa ei ollut minulle paljonkaan uutta. Hyvä, että yksinäisyys voidaan nähdä myös voimavarana, eikä häpeänä.  Jokaisella ihmisellä on riski joutua jossain vaiheessa elämäänsä yksin. Ihanaa, ettei enää tarvitse pelätä yksinäisyyttä. Yksinäisyys on luotettava ystävä. On minulla onneksi muitakin ystäviä, muttei yhtä luotettavia.

Olen saanut sähköpostiini tietoja residenssipaikoista, joihin kirjailijat voivat hakea. Voiko niihin anoa yhden romaanin kirjoittanut, hyväpalkkainen lääkäri? Monista residenssipaikoista on maksettava ihan kohtuullinen vuokra, jonka voi kylläkin vähentää verotuksessa.

Hypin taas asiasta toiseen. Saan tehdä niin, sillä jaan ilmaisia ajatuksia. Miika Nousiainen Imagessa sanoo, ettei kerro ilmaisia vitsejä. Olen kateellinen Miika Nousiaiselle, joka osaa kirjoittaa viihteellisesti, mutta niin, että häntä arvostetaan ja hänen kirjoistaan kirjoitetaan sanomalehtikritiikkejä. 

Tämänkin jälkeen

Mia Hansen-Loven "Tämän jälkeen" (L'Avenir) on perin ranskalainen elokuva. Se kertoo pariskunnasta, jonka koti pursuaa sivistystä, olohuoneessa poltetaan tupakkaa ja kun mies kertoo löytäneensä toisen naisen, vaimo kysyy "Miksi kerrot sen minulle?"

Elokuvan naispääosaa esittävällä Isabelle Huppertilla on avioeron lisäksi riesanaan sairas äiti ja äidin kissa, Pandora. Nainen työskentelee filosofian opettajana ja kirjoittaa aiheesta. Komea fiksu väitöskirjan tekijä toimii onneksi älyllisenä innoittajana ja Huppert pääsee välillä maalle miehen kommuuniin hippeilemään.

Mielelläänhän näiden ranskalaisten tyylikkäitä, filosofisia keskusteluja seuraa, mutta entä sitten? Elokuva ei kosketa sen syvemmin. Ranskaan on juurtunut jotain ruotsalaista: Huppert vie miehensä antaman kauniin kukkapuskan roskikseen Ikean kassiin sullottuna. Heittää roskalootaan, kävelee takaisin kotiovelle ja palaa roskasäiliön luo hakeakseen ikeansinisen kassinsa takaisin.

Isabelle Huppert on jotain niin ranskalaista, että ehdotan hänen naamansa kirjailua Ranskan lippuun ja vaakunaan.

Iloitse suurista asioista

Ihminen ei ole perustaltaan vähään tyytyväinen otus vaan aina pitäisi saada enemmän kuin mihin ylettyy. Hesarin kritiikin mukaan Antti Nylen kehottaakin uusimmassa esseekokoelmassaan "Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet" iloitsemaan suurista eikä pienistä asioista.

Antti Majander kirjoittaa samassa lehdessä, että tänä vuonna on julkaistu 75 esikoisteosta (suurin osa proosaa ja loput lähinnä pienkustantamojen runoutta). Niistä vähän alle puolet on saanut kritiikin Hesarin palstoilla. Kirjani ei ole päässyt tuohon joukkoon. "Moni vallan kohtuullinen debyytti ei ole päässyt palstoille" kirjoittaa Majander. Yritän hyväksyä sen.

Taija Tuominen haastattelee minua kirjamessuilla sunnnuntaina klo 13 Kirjakahvilassa. Samaan aikaan esiintyy Tapani Bagge, Panu Rajala, Kaari Utrio, Tuula-Liina Varis, Jukka Kekkonen, Maaretta Tukiainen, Noora ja Jenna Kunnas, Mikko-Pekka Heikkinen, Claes Andersson, Yrsa Stenius ja Ann-Helen Attianese (på svenska) ja samanaikaisesti järjestetään kakunkoristelun SM-kisa.

Kakunkoristelukisasta muodostuu pahin kilpailijani.

Join aamukahvin keinoauringon valossa. Maa on edelleen musta. "Ensitreffit alttarilla"- pariskunnat riitelevät jo. Tytär kokosi minulle Ikean porrasjakkaran, joten yletyn melkein mihin vain.

Lääkerahaa lainaamassa

Tänä aamuna ovikello soi. Muistaakseni toinen kerta kun joku soittaa nykyisen kotini ovikelloa. Alaovi on lukossa, joten on ensin soitettava puhelimeeni, jonka jälkeen painan asunnon ulko-oven viereiselle seinälle liimattua nappia ja alaovi aukeaa. Nappi on nimenomaan liimattu ja olen suorittanut vaativan liimaustoimenpiteen ihan itse.

Oven takana seisoi arviolta seitsemänkymppinen nainen, joka sanoi asuvansa talossa (en ollut nähnyt häntä koskaan, mutta saattoi hyvinkin asua, en tunne kaikkia naapureitani edes ulkonäöltä). Hän pyysi 40 euroa lainaksi, jotta voisi ostaa lääkkeitä. Sanoi maksavansa lainan takaisin marraskuun 2. päivänä. Valehtelin, ettei minulla ole kyseistä summaa kukkarossa.

Olen mainostanut kaikille rehellisyyttäni ja sitä, etten edes osaa valehdella. Olen ilmeisimmin kehittynyt valehtelun jalossa taidossa. Huomannut, että joissain tilanteessa pieni valhe helpottaa elämää. On helpompi huijata, ettei rahaa ole kuin sanoa, etten halua antaa rahaa sinulle. En luota sinuun. Ajattelin itsekkäästi, että jos nyt annan ja vaikka nainen maksaisi takaisin niin tuleeko sitten joka kuun lopussa rahaa ruinaamaan.

Entä jos nainen nyt kuolee lääkkeen puutteeseen? Saa epileptisen kohtauksen, aivoinfarktin tai keuhkoembolian. Verensokerit nousevat taivaisiin. Jalat amputoidaan.Eikös lääkärin kuulu auttaa ihmisiä? Olen huono ihminen ja surkea lääkäri.

Kävin eilen papa-kokeessa. Olin varannut ajan etukäteen, mutta pessimistisen luonteeni mukaisesti varasin mukaan tiiliskiviromaanin. Tasan klo 12 nimeäni huudettiin jossain odotushuoneen perukoilla. Ehdin odottaessani lukea kaksi sivua Joyce Carol Oatesin romaania Blondi. Nimeäni huudellut nainen vaikutti jo tehneen päätelmän, etten tule paikalle ennen kuin sain romaanini pakattua reppuun.

Laboratoriokäynti on hyvää harjoitusta tulevien vuosien varalle, jolloin päivät todennäköisesti kuluvat laboratoriossa ja lääkärin vastaanotolle pääsyä odottaessa.

Palaan vielä rahaa lainanneeseen naiseen. Näin jälkeenpäin mietin, että naisella taisi olla kädessään vanhanaikainen resepti. Miksi? Miksei sähköinen?  Kuulin kun hän eteni rappuja ylöspäin rahaa etsien. Miksei naisella ollut ketään ystävää tai sukulaista jolta lainata? Vaatii melkoista pokkaa kulkea ovelta ovelle rahaa anomassa.

Jääskö

Olen taas vapaalla. Jotenkin epäloogisesti tunnen huonoa omatuntoa siitä etten ole potilaita tutkimassa. Rankaisen itseäni käymällä papa-näytteessä.

Ostin juhliini kymmenen pulloa kuohuviiniä ja nyt juhlien jälkeen löytyi kymmenen korkkaamatonta kuohuviinipulloa (kaksi pulloa on kokenut arvoa nostavan metamorfoosin cavasta samppanjaksi). Luovutin M:lle kaksi pulloa suuresta avusta juhlien järjestelyssä.

Yksin asuvan ihmisen on hankala avata kuohuviinipulloa, sillä se on juotava oikeastaan kerralla tyhjäksi ja siinä touhussa voi päätyä lopulta katuojaan. Tervetuloa kylään, kylmä kuohari odottaa jääkaapissa.

Vielä tänään olisi lisäksi tarjolla patonkia, perunasalaattia, kreikkalaista salaattia, lihapullia, tiramisua ja juustokakkua.

Jääskö on peräisin kirjasta Elimäen tarkoitus ja tarkoittaa muistaakseni jääkaappiin säilöttyä ruoantähdettä, jota ei ole tarkoitus syödä vaan heittää parin päivän päästä biojätteisiin.

Parahih Heiri

Oli eilen todella hauskat juhlat. Julkaisen tässä Vapun loistavan juhlapuheen:

Vappu Rantalaiho·22. lokakuuta 2016

Parahih Heiri!

Tai pitäs varmaan sanoo että suuresti peljätty ja kunnioitettu Kyllikki. 

Sairaal lämpimät onnittelut ny tästä sun uusimmasta, ja ainoosta tällä seuronyymillä julkasemasta romaanista. Ja kiitos kus sää vaivauruit järjestään tämmöttet vaatimattomammat laatikkoviinijuhlat meille vaan tavallisille pulliaisille. Tää merkkaa meille paljo, kerta me ollaan niin ylpeitä ja onnellisia susta ja tosta sun kirjastas. 

No siltä varalta että täällon seassa semmottia kekkä ei oo sitä kirjaa viä kerenny lukeen, nin ilman sen suurempaa poilausta mää selvennän, että siinä on siis kolme päähahmoo: omilla hellyttävillä tavoillaal luuserit Sini ja Eeva. Ja sittet tääk Kyllikki. Joka on torella menestyvä, piireissä pörräävä, ittevarma, suvereeni, tyylitiatonen ja pikkasen nopikim mailmannainen. Puuma sanav varsinaisessa merkityksessä. Eli selkeesti Heirin alter eko. Ja asiav varmemmaks vakuureks niin juur toissapäivänä Heiri tua lokissaan tulikin paljastaneeks persoonallisuutensa kahtiajakosuuren, että kunka hän on parhaillaan onnellisessa parisuhteessa juur nimenomaan ittensä kanssa. Niin tässä meillon ihal lassikko tohtori Jekyll ja Mister Hyre –synrooma elikkä vähän nössömpi tohtori Heiri ja sitten salaperänen kaupunkin yäelämää häiriköivä eronnu rovva Kyllikki.

No, Heiri oh halunnu pitää nää nyh Heiri-henkisinä juhlina, nil leikitään sittes sitä leikkiä. No lyhyesti nin tää kirjahan oh hyvä. Heiri itte sanoo ettei se o suuri, mutta ei se ny ihan piänikään oo. Se toristaa, että Heiri on oikee ihmistuntija, kekä havainnoi elämää airoisti ja tarkasti. Julmasti ja lempeesti samaan aikaan. Se osottaa naurettavuuksia meissä kaikissa, mutta samalla se sanoo, että se on kaikki ihan okei. Ihmiset nyv vaan on semmottia pikkumaisia säätäjiä joittenka kuviot on naurettavia piäniä räpellyksiä. Paitti Kyllikkillä.

Yks ihan piäni ulkokirjallinen ritiikki mulla kyä on. Mää olin tässä taannon kuuntelemassa kunka Heiri puhu tästä kirjastaan sen opettejansa kanssa tua Tulenkantajien kirjakaupassa. Viihryttävä tilaisuus, sekapähkinöitä sai, ja kuaharia muavimukista kekkä sitä oli vailla. No kumminkin nin se Nina kysy Heiriltä että minkähän takia lääkäreissä on niin paljon kirjailijoita. Nin kyä mää olin ihan puulla päähäl lyäty kuh Heiri melkeev vastas sillä jumankauta ikuisesti kirotulla A-sanalla. (Ahkera). Että luultavasti kul lääkärit on niin tunnollisia, niin ne hoitaa hommat mikkä ne lupaa. Että mitään kirjaa on paha julkasta jos sitä ei oo ensin kirjotettu loppuun. Kipeen totta tiätty toiki, mutta kyllä ei kuulunu siitä lausunnosta punaviini tai notkeiren kumppaneiren jälkeinen hekumah hurmio tai muu luamisen tuska. Että olis antanu Kyllikin olla äänessä siinä kohtaa. Että oonko mää jumankauta lääkärikirjailijakolleekani vartija, mistä helvetistä mää sen tiärän minkä tähren ne kirjottaa. Tai että luultavasti lääkäreillä vaan pukkaa tota neroutta pintaan millon mistäkin, minkäs tehet. Tunnollisia! Yks sana lisää joka on kiälletty mun eläkejuhlissa.

Se voi olla että toi tunnollisuuren piikkiin tänkin kirjan valmistumisen pistäminen johtu siitä että Heirihän on aika usein semmonen korostetunkiv vaatimaton ja muka epävarma ja melkeen niinkun yltiöhuanon itsetuntonen, vallankis siä lokissaan. Mutta se on kuulkaa paskapuhetta ja kulissia. Mää oov viiltävästi analysoinu tätä ja se on selkeesti vaan tiättekö niin savolainen tapa olla kohteliais. Emmää mitään oo, täälä takarivissä vaan tämmönen, voisitteko ny perkele käskee eremmäs tai tulee oikeesti paha miäli, jaa ei vai, no kai mää sitten itte tuun. Oikeesti sillä ei oo mitään onkelmia ottaa omaa paikkansa ja tilaansa seuroissa, ja kunka voiskaan jos on parisuhteessa Kyllikkin kanssa eli itte se. Mutta sekin on okei, kyllä nöyrää saa esittää ja sitten oikeesti olla ihan itseriittonen. Se oj juur Heirin kirjan opetus, kaikki oh hyviä semmottina kun ne o, paitti jos ne itte haluaa muuttua, jollon ne oh hyviä semmotina miksikä ne muuttuu. Me ollaan sankareita kaikki.

No tähäl loppuun me veretään nyv viä ihal lyhyt piisi. Eikä oo Jii Karjalaista, älkää peljäkkö. Vaan pikkasen ajankohtasempaa tuotantoo, eli yksi melko kulunu kipale tolta noopelsäveltäjältä. Johonka kekään muu ei oo saanu yhteyttä paitti Kyllikki, kekä onkin vilkkaasti sen kanssa sättäilly. Ja ne on ny yhressä muakannu tästä lassikosta Heirin kunniaks tämmötten lyhyen tuareen käännöksen. Että onnee ny.

Tuuli ei jaksa suorittaa (Blowin’ in the wind)

Lausunnon, reseptin, puhelun, piikinkin, kuka hoitaa, kai palkinnon saa?

Mut empaatti kosahti, blogiinsa tilitti: on proosa mun valittuni.

Kirjan siis kirjoitti, saunaihoks nimesi, mammonasta hän viis veisasi.

Tuuli se vaan, sitä paskat kiinnostaa, viima kun niskaan puhaltaa.

Tuuli se vaan, sitä paskat kiinnostaa, tuuli ei jaksa suorittaa.