Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY)

Kosmologian professori Kari Enqvist on elmänkatsomukseltaan uskonnoton. Tämä tarkoittaa suunnilleen sitä, että hänellä ei ole uskonnollisia vakaumuksia suuntaan eikä toiseen. Hän ei ole uskonnollinen eikä myöskään ateisti, vaan näkee uskontoon liittyvät kysymykset enimmäkseen epäolennaisina ja ei-kiinnostavina. Toisaalta hän myös selkeästi kunnioittaa muiden vakaumuksia eikä kirjassa millään lailla saarnaa omaa elämänkatsomustaan ainoana oikeana.

Kirjan ideana on, että Enqvist tutkailee uskovien riittejä, mielipiteitä ja toimintatapoja omasta uskonnottoman tiedemiehen näkovinkkelistään. Heti ensimmäisessä luvussa hän istuu SLEY:n messussa Pyhän Sydämen Kappelissa ja tarkkailee messua ja messuun osallistuvia. Mielestäni kirjan parasta antia ovat juuri nämä kohdat, joissa Enqvist objektiivisesti raportoi uskovien tapahtumista ja toiminnoista. Tähän liittyy usein myös yhteiskunnallista pohdintaa, esimerkiksi kirkon hautaustehtävää käsittelevässä luvussa sekä kirkon taloutta esittelevässä osassa. Erittäin mielenkiintoista oli myös kasteeseen ja lapsen oikeuksiin liittyvä pohdinta.

Kirjaa vaivaa välillä tietynlainen punaisen langan puuttuminen. Aiheesta toisiin hypitään aika vapaasti ja etenkin kirjan keskivaiheilla kirjoituksen lipsahtavat välillä yllättävän paljon kirjan perusidean ulkopuolelle. Yllättävää oli myös se, miten paljon Enqvist on pehmentänyt tyyliään (verrattuna esimerkiksi Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat teokseen). Hyvää tässä on se, että hän ei saarnaa omia ajatuksiaan liikaa, mutta samalla tämä on vienyt vähän terää kirjoituksista pois. Edelliseen kirjaan verrattuna Uskomaton matka uskovien maailmaan on myös mielestäni vähemmän henkilökohtainen. Välillä tuntuu että iso osa tähän kirjaan kuuluvista asioista on jo käytetty edellisessä kirjassa ja Enqvistilla on loppunut (uusi) asia kesken.

Ylläolevasta kritiikistä huolimatta kyseessä on kirja joka kannattaa lukea. Enqvist kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti ja usean asian kohdalla tuli semmoinen "ahaa, tuohan on ihan uusi näkökulma tähän asiaan" elämys.

* * *

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY)

Suomalaisista tiedettä popularisoivista kirjailijoista lienee tunnetuimmat ovat Esko Valtaoja ja Kari Enqvist. Enqvist on näistä kahdesta se, joka edustaa "kovempaa tiedelinjaa" ja sitä myötä erittäin tiedekeskeistä maailmankuvaa. Olen Enqvistiltä aikaisemmin lukenut teoksen Monimutkaisuus, joka meni monessa kohdassa yli ymmärrykseni, vaikka kuinka yritin lukea lauseita uudelleen ja uudelleen. Joka tapauksessa Monimutkaisuus oli mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tiedekirja ja niinpä poimin kirjaston hyllystä mukaani Enqvistiltä toisenkin kirjan.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat pohtii ihmisyyttä, elämää, kuolemaa ja uskontoja tiedemiehen näkökulmasta. Yllätyksekseni kirja oli helppolukuinen ja sisälsi paljon Enqvistin omia kokemuksia, esimerkiksi hänen oman äitinsä sairaudesta. Mieltäisin monelta osin kirjan enemmän filosofiseksi teokseksi kuin varsinaiseksi tiedekirjaksi, vaikkakin kirjassa paljon myös (kvantti)fysiikkaa, kosmologiaa ja matematiikkaa käsitelläänkin.

Aluksi tuntui että kirja rönsyilee - lähes tajunnanvirtana - alueesta toiseen. Välillä käsitellään Hiroshiman ydinpommitusta, välillä Enqvistin lähisukua ja välillä kritisoidaan uskontoja. Jotenkin paketti kuitenkin pysyy hyvin kasassa ja kirja tuli luettua läpi hyvinkin nopealla tahdilla. Enqvist kirjoittaa sujuvasti eikä sorru turhaan termeillä kikkailuun.

Enqvist on elämänkatsomukseltaan uskonnoton. Hän käykin kirjassa välillä kovasanaisesti ristiretkeä uskontoja vastaan. Vaikka tyyli voi joitain ärsyttää, tai jopa loukata, niin pidin hänen tyylistään sanoa asiat suoraan, kiertelemättä ja kaunistelematta. Välillä tosin tuntui että itse aiheesta - kuoleman pohtimisesta - eksyttiin pamflettimaiseen saarnaamiseen,

Kirja oli välillä lähes ahdistavaa luettavaa kun alkoi tarkemmin pohtimaan Enqvistin käsitystä siitä, että ihminen on viime kädessä vain (erittäin monimutkainen) molekyylitason kone, eikä mitään "minää" tai "sielua" sen alta löydy. Käytännössähän tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vapaata tahtoa ei ole olemassa. Muutenkin kirjoittajan näkemykset olivat välillä aika masentavia, jokseenkin samalla myös järkeenkäypiä. Onnekin Enqvist päättää kirjansa elämänuskoon ja rakkauden arvostamiseen ja jättää tämän myötä seesteisen jälkimaun.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat antoi paljon uutta ajateltavaa ja on jo sen takia suositeltavaa lukemista kenelle vain. Monella varmasti oma elämänkatsomus konfliktoi Enqvistin ajatusten kanssa, mutta kirja kannattaa silti jaksaa lukea läpi. Samaa mieltähän ei ole pakko olla.

* * * *

Risto Isomäki: Kosminen rakkaus vai suuri saatana - 20 päätöstä ydinvoimasta (Like)

Olen kiinnostuneena seurannut eduskuntavaalikeskusteluja ja innostunut jopa etsimään joistain alueista lisätietoa kun poliitikkojen keskusteluista on tuntunut puuttuvan jotain oleellista. Yksi näistä alueista on ydinvoima, josta keskustelu on mennyt aika yksipuoliseksi kyllä/ei väittelyksi siitä pitäisikö seuraavalla vaalikaudella antaa lupa vielä yhden uuden ydinvoimalan rakentamiselle. Jotenkin tuntui että ydinvoimakysymys on paljon isompi asia kuin pelkkä rakentamispäätös ja niinpä päädyin lukemaan tämän Risto Isomäen pamfletin jossa käsitellään ydinvoimapäätöksiä laajemmassa mittakaavassa.

Kyseessä on enemmän pamfletti kuin tietokirja. Isomäki esittelee reilun sadan sivun aikana kaksikymmentä kysymystä joista hänen mielestään pitäisi keskustella (ja päättää) kun keskustellaan ydinvoimasta. Noihin kysymyksiin kuuluvat muunmuassa ydinvoimaloiden vartiointiin,rakennuspaikkoihin ja uraanin louhimiseen liityvät haasteet. Isomäki pohjustaa jokaista aihetta faktoilla ja esimerkeillä ja esittää sitten omat ehdotuksensa siitä kuinka pitäisi toimia.

Isomäki on itse jyrkästi ydinvoimaa vastaan ja tämä tietysti näkyy tekstissä. Kirjaa lukiessa tuli vähän outo olo kun se toisaalta on hyvin tietokirjamainen ja toisaalta taas kirjoittajan mielipiteet tuodaan todella vahvasti esille. Isomäki selvästi tasapainoilee tietokirjoittamisen ja saarnaamisen välillä, eikä malta aina pysyä tiukasti faktojen rajoissa spekuloidessaan ydinvoiman vaaroista.

Yhtä kaikki tämä pamfletti oli silmät aukaisevaa luettavaa. Etenkin nyt kun kaksi vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Isomäen ennustukset toteutuvat pelottavan tarkasti Japanin ydinkatastrofissa. Isomäki kirjoittaa kansantajuisesti ja jäin kirjaan koukkuun samalla lailla kuin hyvään dekkariin.

Toivon kovasti, että kirjassa on tiukkojen faktojen lisäksi myös Isomäen asenteesta johtuvaa asioiden kärjistämistä. Jos näin ei ole, niin sitten pelottaa miten hyvin oikeasti esimerkiksi Olkiluodon uuteen reaktoriin liittyvät riskit on otettu huomioon kun kyseessä on kuitenkin maailman ensimmäinen painevesireaktio jonka säteilymäärät ovat moninkertaiset vanhoihin reaktoreihin nähden. Tiedättehän te siellä Arevan ja STUK:n porukoissa varmasti mitä teette? Ihan varmasti?

* * *

Juha Pihkala ja Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni (Minerva)

Tiedän uskovani, uskon tietäni on kokoelma kahden viisaan ja sanavalmiin miehen keskustelukirjeitä. Juha Pihkala on emerituspiispa ja siis vakaasti uskova kristitty. Esko Valtaoja on tähtitieteen professori ja maailmankatsomukseltaan agnostikko.

Kirjeiden aiheet käsittelevät enimmäkseen perinteisiä - ja perimmäisiä - kysymyksiä joissa uskonto ja tiede helposti ajautuvat törmäyskurssille. Erityisesti omaa mieleeni jäivät keskustelu moraalin ja uskonnon välisestä yhteydestä sekä keskustelu ihmisen nautinnonhalusta. Alkupuolella kirjaa aiheet olivat välillä hyvinkin konkreettisia (kuten abortin oikeutus tai vapaa-ajattelijoiden bussimainoskampanja), mutta mitä pidemmälle kirjeet etenivät sitä filosofisemmaksi keskustelu muuttui, ja lopussa käsiteltiin ei sen enempää eikä vähempää kuin elämän tarkoitus.

Sekä Pihkala että Valtaoja kirjoittavat hyvin ja mukaansatempaavasti. Itse pääosin Valtaojan hengenheimolaisena oli virkistävää huomata että Pihkalan perustelut saivat useamman kerran aikaan uudenlaista ajattelua ja asioiden miettimistä toisestakin näkökulmasta. Kirja vaatiikiin ilman muuta aikaa omalle ajattelulle ja pari kirjettä oli sopiva ilta-annos.

Valtaoja tietää paljon myös uskonnoista ja Pihkala vastaavasti luonnontieteistä. Lisäksi molemmilla tuntuu olevan (filosofian) historia paremmin kuin hyvin hallussaan. Tästä yhteisesti pohjasta syntyy hyvää keskustelua kun perusasioista ei tarvitse kiistellä. Toisaalta myös molemmat sanoutuvat selkeästi irti oman "puolensa" ääriliikkeistä, uusateismista ja fundamentalismista. Teksti on siis koko ajan toista kunnioittavaa, mutta onneksi välillä myös tarpeeksi aggresiivista jotta oikeita hedelmällisiä konflikteja pääsee syntymään.

Kummallakin on oma tapansa kirjoittaa. Valtaoja popularisoi tapansa mukaan välillä ehkä ärsyttävänkin rankasti, Pihkala taas käyttää välillä semmoisia lauseita että tarvitsin sivistyssanojen googletusta jotta pysyin kärryllä ilman filosofian korkeakouluopintoja. Etenkin kirjan loppupuolella kumpikin käytti myös paljon lainauksia joiden sisäistäminen ilman että tuntee lainauksen lähdettä aiheutti hieman ongelmia. Mukavan mausteen kirjeenvaihtoon toi se, että ne avattiin usein "kuulumisten kertomisella", jotka vaihtelevat kepeistä juhannustunnelmista vakaviin ja pysähdyttäviin uutisiin.

Aivan kirjan lopussa, epilogissa, Valtaoja kirjoittaa lyhyen tiivistelmänsä Pihkalan dogmatiikan teoksesta. Tuo pätkä - vaikkakin hieman pilke silmäkulmassa kirjoitettu - jäi omaan mieleeni tietynlaisena haasteen heittämisenä. Vieläkö siis näemme kolmannen osan näiden herrojen kirjeenvaihtoa. Toivottavasti, sen verran ajattelemaan laittavaa lukemista tämä oli. Suosittelen kaikille.

* * * *