Julkisuuden henkilöille ilkeily vaikuttaa lapsiin ja nuoriin!

Negatiivisesta kommentoinnista sosiaalisessa mediassa tai lehtien nettisivuilla on ollut nyt paljon puhetta. Puolesta ja vastaan. Monet paheksuvat, mutta samalla vähintään yhtä iso osa ihmisiä kirjoittaa näitä kirjoituksia toisen ihmisten elämästä. Epäilen että vain murto-osa ihmisitä pystyisi sanomaan samat asiat suoraan sille ihmiselle kasvotusten ketä kommentoi. 

Tämän kirjoituksen kuvitus ei liity tekstiin mitenkään, näin ikävät asiat kaipaavat kauniita kuvia.

Yleisin ”puolustava” kommentti on, että jos on lähtenyt julkisuuteen, pitää kestää sen tuomat ikävätkin asiat eikä saa valittaa. Olen argumentoinut tätä väitettä vastaan niin monesti ja niin perusteellisesti, että en enää jaksa kovin pitkästi selittää, ettei asia todellakaan ole näin, sananvapaus tuo mukanaan vastuun. Jos joku on julkisuuden henkilö se ei todellakaan ole sananvapautta, että kirjoitat hänestä mitä ikinäkin ikävää ja loukkaavaa keksit. Ei kenelläkään ole oikeutta kirjoittaa kenestäkään julmaa tekstiä. Jokainen on vastuussa teoistaan ja sanomisistaan. Jos arvostelet toista julmasti, olet vastuussa siitä, miten hän sen kestää. Pystytkö kantamaan sen vastuun? Jos et, älä kirjoita julmuuksiasi.

Pahinta on se, ettei se enää rajoitu julkisuuden henkilöihin. Se että nuoret ja aikuisetkin lukevat näitä kommentteja ja yleinen mielipide tuntuu ne hyväksyvän aiheuttaa sen, että nämä kirjoitukset ja ala-arvoinen kielenkäyttö tuntuvat normaalilta. Niinpä sitten onkin suora seuraus se, että samoja kirjoituksia kirjoitetaan sille oman luokan ujolle tytölle, joka itkee yksin eikä enää lopuksi uskalla tai halua tulla kouluun. Tai se muita vähän tukevampi työkaveri saa näitä ulkonäkökommentteja ja menettää mielenterveytensä.

Juuri eilen luin Sara Sieppiä koskevaa kirjoittelua ja hänen omaa blogiaan. Enkä voi kuin ihmetellä ihmisiä. Ikinä en ole ymmärtänyt sitä lehdistöä joka seuraa ihmistä selvittääkseen osoitteen, jos toinen ei sitä ole itse kertonut. Miksi näin tehdään? Siksi että joku typerys lukee näitä roskalehtiä. Jos me kaikki vain lopettaisimme näiden uutisten lukemisen, ei niitä enää kannattaisi tehdä. Jos me kaikki lopettaisimme näiden lehtien ostamisen, ne ehkä muuttuisivat lehdiksi joilla olisi jotain oikeaa asiaa. Mutta tiedän että ihmiset eivät tee niin, nekin jotka ”tuomitsevat” nämä jutut, käyvät kuitenkin klikkaamassa ja lukemassa, koska uteliaisuus on liian voimakas, jotta voisi olla lukematta. En ymmärrä ketään joka tekee yhteistyötä näiden medioiden kanssa, se on ihmisarvoa alentavaa. Varsinkin sen yhteistyökumppanin ja lukijan ihmisarvoa. 

Ja antaa yhteistyöyrityksen arvoista ikävän kuvan.

Kun Sara kertoo, että tämä kaikki saa hänet itkemään, mitä sanovat ihmiset? Toki joku tsemppaakin mutta valtaosa kirjoittaa että ”älä uhriudu” tai ”olet ansainnut tämän kaiken” Voi hyvänen aika sentään! Muistetaanpas nyt, ettei kukaan normaali ihminen ”ansaitse” yhtään mitään törkyä. (normaalilla tarkoitan ihmistä joka ei ole tehnyt mitään sellaisia rikoksia, että olisi rangaistusta ansainnut) Aivan varmasti Saralla on oikeus kuten kaikilla meillä muillakin itkeä, jos on paha mieli. Ja aivan varmasti jokaisella olisi paha mieli, jos olisi saanut niskaansa kaiken sen paskan mitä nyt on lapioitu hänelle. Hän ei toiminut fiksusti arvostellessaan toista ihmistä kommentista jonka ymmärsi väärin. Mutta hän tunnusti, että provosoitui tilanteessa ja pyysi anteeksi. Tämä vaan ei kelvannut ihmisille. 

Annammeko siis sellaisen mallin nuorille, että ihan turha on pyytää anteeksi keneltäkään yhtään mitään, koska sillä ei ole mitään merkitystä? Itse pyrin toimimaan aina niin, ettei tarvitse pyytää anteeksi. Mutta minä olen jo yli 50 vuotias ja aina omannut rauhallisen luonteen. Ehdin harkita oikeastaan kaikkea mitä teen tai sanon. Mutta tunnen monta ihmistä jotka eivät ole samanlaisia. Aina joskus tulee tehtyä tai sanottua jotain mitä jälkeenpäin katuu. Harmittaa että tuli tehtyä. Kyllä silloin pitää pystyä pyytämään anteeksi. Ja silloin asia on niiden ihmisten välinen, jotka olivat osallisia, eikä asia tai sen tuomitseminen kuulu muille. Eikö meidän, aikuisten ihmisten tulisi antaa esimerkkiä siinä, että joskus tulee mokattua ja se pitää pystyä tunnustamaan ja pyytämään anteeksi? Ja että sillä on merkitystä.

Pahinta kuitenkin tässä koko jutussa on ne kommentit joita esimerkiksi Sara saa koskien ulkonäköään. Saran näköiselle nuorelle naiselle sanotaan, että hän on läski ja ruma. Että kasvot ovat ihan kamala ”turpa” tai että ”rinnat roikkuvat” Että hän on ihan turha. Mihin tämä voi johtaa? Ajatteleeko sitä kukaan niistä jotka kommentoivat, että on heillä oikeus sanoa mielipiteensä ja että kun on missikilpailuun mennyt niin pitää kestää? Ihan nyt vakavasti. Kukaan kenellä näköaisti on kunnossa ei voi sanoa, että Sara olisi läski tai että hänen rintansa roikkuisivat. No ei roiku eikä ole lihava. Ja se että sanotaan että joku on ruma, on jo itsessään kauhea väite, eihän meistä kukaan ruma ole, toiset ovat ehkä tietyillä mittareilla mitattuina kauniimpia mutta kukaan ei ole ruma. Jokainen on jonkun mielestä kaunis.

Mihin tämä voi johtaa? Jos olet se henkilö, joka kirjoitti jotain rumaa tai joka ei ehkä itse kirjoittanut mutta on kuitenkin sitä mieltä, että pitäähän se kestää, kun sinne missikilpailuun on mennyt, ajattele nyt hetki seuraavaa asiaa: Nuori, murrosikäinen tyttö lukee näitä kommentteja. Vertaa itseään Saraan. Katsoo omia rintojaan, takapuoltaan, kasvojaan ja vertaa niitä Saraan. Ja lukee kommentteja. Jos niin monen mielestä Sara on läski ja ruma ja turha, niin miten ruma ja läski hän onkaan!? Miten turha ja tarpeeton. Ottaako kukaan kirjoittaja tai kirjoitusten puolustaja huomioon, että ne eivät ole kommentteja vain kohteelle vaan niitä lukevat ne itsestään epävarmat nuoret naiset, jotka omasta mielestään ovat paljon lihavampia ja rumempia kuin tämä kohde jota julkisesti haukutaan. Eli he ovat siis vielä kauheampia. Itsetunto nollautuu, riski sairastua anoreksiaan lisääntyy, itsetuhoiset ajatukset ja epätoivo valtaavat mielen. Minä en voi kelvata kenellekään, kun noin kauniista naisestakin ollaan tuota mieltä. Ajatelkaa nyt hyvät ihmiset mitä kirjoitatte! 

Afrikkalainen sanonta on, että tarvitaan koko kylä kasvattamaan lapsi. No me olemme kyllä epäonnistuttu surkeasti. Me vain mollamme ja painamme nuorisomme ja lapsemme aina vain alaspäin.

Ja kun tämä sama kaava toimii muidenkin kuin missien kanssa. Kun Suomesta maailmalle lähti monilahjakkuus Saara, (Sara Forsberg) tuli jossain julkisessa tilaisuudessa esiin niin että hänelle huomattiin tulleen vähän lisää painoa, sama mollaaminen ulkonäöstä alkoi. Samaan voitiin kaataa sitten myös se että ”tulee aivan varmasti maitojunalla takaisin” kun ei kuitenkaan mitään osaa. Annamme siis julkisesti nuorillemme mallin, että älä usko itseesi, ei sinuun kukaan muukaan usko, varsinkaan jos et ole ulkoisesti hoikka ja upean näköinen (Saara kyllä minun mielestäni on sitäkin)

Moni kommentoi negatiivisia kommentteja että ”taas kateelliset puhuu” johon toiset sitten kommentoivat, etteivät ole kateellisia, että eivät he halua olla julkisuudessa tai ettei tämä silloin puheena oleva kohde ole heidän mielestään kaunis tai että ovat omasta mielestään kauniimpia itse jne. Olen miettinyt monesti tuota kateellisuutta. En usko, että suurin osa näistä kommentoijista olisi kateellinen ulkonäöstä tai siitä elämästä, ei en usko. Mutta uskon että he ovat kateellisia siitä, kun toinen on uskaltanut ja ehkä jopa onnistunut saavuttamaan sitä mitä on haaveillut. Kommentoija ehkä on salaa haaveillut nuoruudessaan jostain opiskelusta tai ulkomaille töihin lähdöstä tai ihan mistä vaan joka jäi saavuttamatta. Tuli ehkä lapsia eikä sen jälkeen enää saanut aikaiseksi. Tai ei muuten vaan uskaltanut lähteä tavoittelemaan unelmiaan. Ja sitten toinen on uskaltanut ja onnistunutkin. Kun itsellä on omassa elämässään puolisonsa kanssa tilanne jota voisi laulun sanoin kuvata: ”Kumpi meistä tahtoi tämän elämän?” Kateellisuutta ei ehkä ole sitä kohtaan mitä tällä haukuttavalla kohteella on, vaan sitä mitä itsellä olisi voinut olla. Olisi niin paljon helpompaa, jos tämä toinenkin olisi epäonnistunut, voisi sanoa itselleen, että hyvä kun en lähtenyt yrittämään, en kuitenkaan olisi onnistunut, kun tämäkään ei onnistunut.

Ja kun toinen sitten myöntää, että ilkeät kommentit ja median ”vainoaminen” tuntuu ikävältä ja itkettää, on taas syytä olla kateellinen ja ”hyökätä” kimppuun. Miten joku kehtaa ja uskaltaa myöntää, että tuntuu pahalta! Törkeää. Kun itse ei uskalla edes itselleen aina myöntää, että pahalta tuntuu, puhumattakaan että kertoisi sen edes kavereille Facebookissa, tai kasvokkain edes parhaalle ystävälle, ei edes pikku humalassa. Ymmärrän että se voi potuttaa, kun joku uskaltaa kertoa, että itkettää. Itse kun pitää kiinni siitä kulissista mitä on elämästä jäljellä. On siis syytä purkaa koko kateus ja katkeruus tämän päälle. Meistä jokainen on varmasti joskus kateellinen jollekin toiselle, ei hänen elämästään, vaan siitä että hän on uskaltanut ottaa riskejä ja tavoitella unelmiaan. Kun itse ei ole uskaltanut.

Kun kotona arvostelet julkisuuden henkilöitä heidän ulkonäkönsä perusteella, annat lapsille ja nuorille ajatusmallin, että vain hyvännäköiset kelpaavat. Ja jos kohde oikeasti on hyvännäköinen, muokkaat sen lapsen ja nuoren käsitystä omasta itsestään rajusti. Tai kun sanot jostain julkisuuden henkilöstä, että tämä on tyhmä, annat mallin kotona, että vain fiksut ja ns. viisaat ihmiset ovat jonkun arvoisia. Miten lapsesi voi sen jälkeen kertoa saaneensa kokeesta vitosen? Tai kun kirjoitat nämä kaikki ”syvälliset ajatuksesi” julkisesti lehtien nettisivuille, blogien kommenttikenttiin tai muualle sosiaaliseen mediaan, teet tämän kaiken pahan kaikille niille lapsille ja nuorille jotka lukevat kommenttisi. Ja sitten ihmetellään mikä nuorisoamme vaivaa. Heitä ei vaivaisi yhtään mikään, jos heillä olisi kannustajinaan tervehenkiset oikeasti aikuiset ihmiset jotka eivät olisi sisältä niin tyhjiä, että on pakko haukkua ja ilkeillä muille.

En ole niitä ihmisiä jotka kirjoittavat jokaiseen julkaisuunsa ”rauhaa ja rakkautta” koska elämä ei sitä ole koko ajan. Mutta jokaiselle voin antaa sen ohjeen, että kokeile joskus nähdä toisissa ihmisissä positiivisia asioita ja jos et pysty näkemään, älä sano mitään. 

Vika ei aina ole siinä toisessa ihmisessä.

Rakkaudella

Riikka

Pitsimissikahvila aloitti juhlavuoden hyväntekeväisyyskampanjan

Muistan lapsuudestani, että missit on aina yhdistetty hyväntekeväisyyteen, mikä valitettavasti on monessa kisassa jäänyt menneeseen. Tosin nyt ihan parin vuoden aikana olen ilokseni huomannut, että hyväntekeväisyys on taas enemmän ollut mukana monessa pienessäkin kisassa. Itse halusin sen meille mukaan heti kun olimme saaneet kilpailun pyörimään muuten rutiinilla meitä tyydyttävällä tasolla. Mikä se meitä tyydyttävä taso on, siitä kirjoittanen joskus ihan erikseen.

Ulrika on 39. Pitsimissi, juuri sellainen kuin Pitsimissin tulee olla.
Kuvassa Cameo Boutiguen ihana mekko ja Kultasepänliike Helkelän korut

Vuonna 2017 kesällä valitaan 40. Pitsimissi. Jo silloin kun ostimme kisan oikeudet, päätimme, että tätä vuotta juhlistetaan sen ansaitsemalla tavalla. Meillä ei ole joka vuosi mahdollisuus lähteä toteuttamaan tapahtumia, joilla voisimme kerätä rahaa, koska tekemistä on muutenkin vuoden aikana paljon ihan muissa projekteissa. Tänä vuonna päätimme käyttää aikaamme siihen. Koska Rauman SPR on perustanut tämän kilpailun, oli meille selvää, että otamme heihin yhteyttä kohteen valinnassa. Niinpä päätimme yhdessä heidän kanssaan kohdistaa tämän vuoden keräyksen raumalaisille omaishoitajille ja lapsiperheille. Heille hankittaisiin virkistyslahjakortteja raumalaisista yrityksistä. Ajatuksissa keinoja rahan keräämiseksi oli ehkä enemmänkin, mutta elämän muut tapahtumat veivät huomion niin, ettei valmisteluja voitu aloittaa jo vuoden 2016 syksyllä kuten alun perin oli ajatus. Mutta hyvään vauhtiin olemme päässeet ja ensimmäinen hyväntekeväisyyteen liittyvä etappi on nyt kunnialla selvitetty.

Kauniin kampauksen Ulrikalle loihti taas kerran Tukkapaja

Toukokuun 20 päivä oli kansainvälinen Ravintolapäivä. Silloin voi kuka tahansa ilman erityisiä lupia perustaa ravintolan tai kahvilan. Ja niinhän me teimme. Perustimme Pitsimissikahvilan Raumalle. Osoitteesta Kauppakatu 8 saimme aivan loistavan tilan juuri tähän tarkoitukseen. Lämmin kiitos tilan käyttöömme antaneille ihmisille. On aina yhtä upea kokemus tavata ihmisiä, joilla on hyvä sydän. Silloin aina jaksaa uskoa ihmisiin. Ja siihen että hyviä asioita tapahtuu.

Saimme tärkeää tukea tähän projektiimme Hansin vanhemmilta, hänen äitinsä leipoi todella maukasta sipulileipää myytäväksi ja isä tuli avuksemme pakettiautollaan, sekä tuomaan tavaraa perjantaina, että viemään sitä pois sunnuntaina. Meillä on kummallakin suku, jolta saamme aina tarvittavaa apua, kun näitä projektejamme toteutamme, se on iso kiitollisuuden aihe. Itse leivoin monenlaista myytävää, sekä suolaista että makeaa. Leivoin sitä niin monenlaista, että tiesin jo leipoessani, että kaikkea emme myy, mutta pakastin pelastaa ja eipä tarvitse sitten leipoa hetkeen vierasvaraksi.

Pitsimissikahvilassa riitti valikoimaa sekä suolaisissa että makeissa leivonnaisissa

Tärkein ja suosituin myyntiartikkeli oli kuitenkin aivan uusi Pitsimissileivos. Tämä pop-up ravintolamme oli ensimmäinen kerta kun tätä supermaukasta leivosta sai maistella, sen juustokakkumainen rakenne ja raikas maku olivat juuri sellaisia kuin olin toivonut, vaikken sitä osannut kuvailla muuten kuin sanomalla että toivoisin ettei se olisi ihan ”äklömakea” 😊 Tämän ihanuuden suunnitteli ja toteutti Pitsimissi 2007 Hanna Östman (From) Emme voi sanoin kiittää Hannaa kuinka upean makuyhdistelmän hän onnistui suunnittelemaan ja kuinka kauniin leivoksen hän toteuttikaan meille myytäväksi hyvään tarkoitukseen. Leivos oli gluteeniton ja laktoositon, jotta mahdollisimman moni pääsi siitä nauttimaan. Ja onneksemme myös nautti! Leivokset tekivät hyvin kauppansa ja ostajat olivat tyytyväisiä. Leivosta kehuttiin sekä kauniiksi että hyvän makuiseksi. Ja sitähän se oli.

Paitsi kaunis, tämä leivos on myös todella hyvää...

Pitsimissileivoksilla oli kysyntää, mutta onneksi näitä riitti, kiitos Hanna!

Hanna Östman, vuoden 2007 Pitsimissi suunnitteli, leipoi ja toimitti nämä ihanat leivokset 

Kahvilassa luovutettiin myös ihan oma karikatyyri Ulrikalle, sen on tehnyt raumalainen lahjakas taitelija Teuvo Salminen. Teuvo kertoi, miten kaikkein vaikeinta on tehdä karikatyyriä ihmisestä, joka on kaunis. Näin ollen piirros Ulrikasta lienee ollut super vaikea! Mutta hyvin se onnistui. Iso kiitos tästä taideteoksesta, Ulrikalle jää tästä upea muisto omasta missivuodestaan.

Teuvo Salminen ojentaa karikatyyrin täysin yllätetylle Ulrikalle :)

Ulrika ja "Ulrika" 

Upea teos, Teuvo Salminen todella osaa!

Olemme puhuneet oikeastaan kisan omistamisen alusta asti siitä, miten meillä täällä Raumalla on ihan oma missiperhe, johon joka vuosi tulee lisää tyttäriä. Tällä kuvauksella perheestä olemme halunneet viestittää sitä, miten meille tämän kisan tarkoitus ei ole raha tai kunnian ja huomion saaminen itsellemme. Tavoitteemme on löytää Pitsimissi joka on upea edustaja Rauman kaupungille ja samalla tutustua kaikkiin näihin ihmisiin ja ennen kaikkea kannustaa heitä kaikessa mihin he ryhtyvät kisan aikana ja sen jälkeen. Pysyttelemme taustalla ja tuemme heitä kuten vanhemmat tyttäriään. Jos he lähtevät kilpailemaan muihin kauneuskilpailuihin, isoihin tai pienempiin, me olemme hengessä mukana ja autamme heitä uskomaan itseensä. Menemme paikalle finaaliin, jos vain aikataulut sopivat. Kun osa heistä tavoittelee unelmiensa työtä tai ponnistelee päästäkseen opiskelemaan, me kannustamme heitä tavoittelemaan sitä, mitä he haluavat. Olemme aidosti kiinnostuneita juuri heistä, kuin omista tyttäristämme. Toki meille on muutamia missityttäriä tullut myös upeista nuorista naisista jotka ovat kisailleet Miss Suomen tittelistä koskaan olematta omassa kisassamme, mutta he ovat enimmäkseen ajalta ennen kuin omistimme tämän kisan ja olimme enemmän tekemisissä Miss Suomi kisan kanssa. Nyt puuhaa riittää omassa kisassamme niin paljon kuin vain meillä aikaa sille ja sen kehittämiselle löytyy.

Joonas hoiti hienosti tuotteiden myynnin silloinkin kun tuli vähän jonoa

Olemme perhekeskeisiä ihmisiä ja nytkin pyöritimme kahvilan perheen kesken, itse huolehdin tarjoiltavan riittävyydestä ja muista yleisistä asioita. Hans taas kuvaili ja jutusteli ihmisten kanssa. Poikamme Joonas hoiti kiitettävällä tunnollisuudella ja taidolla tuotteiden myynnin ja maksujen vastaanottamisen. Ulrika hallitsevana Pitsimissinä seurusteli ihmisten kanssa ja kirjoitteli heille kortteja ja oli mukana yhteiskuvissa. Pitsimissikahvila sujui hienosti, ennakkoon emme osanneet oikein ajatella miten se menisi, meillä kun ei tämän tyyppisestä toiminnasta ole oikeastaan mitään käsitystä. Ravintolapäivää ei tosin kovin hyvin taidettu Raumalla tuntea, osa kävijöistä oli asiasta tietämätön. Meillä olikin onneksi niin hyvä paikka Kauppakatu 8:ssa, että ihmisiä poikkesi sisään ohi kulkiessaan, kiitos siis vielä kerran huoneiston lainasta sen omistajille.

Ihmisiä riitti mukavasti pikku kahvilassamme

Taustalla näkyvä neljän vuoden kuvista tehty esityskin sai katsojia kahvittelun lomassa

Kun kirjoitin että hoidimme asian perheen kanssa, niin niinhän se oli, varsinaisen työn teimme tämän oman ydinperheemme (sen biologisen) kanssa ja mukana oli Ulrika, oma missityttäremme, sekä Hanna joka valmisti tämän ihanan leivoksen. Hannaakin pidämme missityttärenämme, vaikka hänet onkin Pitsimissiksi valittu ennen kuin kisan omistimme. Tavallaan olin kyllä henkilökohtaisesti Hannan valinnassa mukana, olin nimittäin juuri silloin kisan tuomaristossa, kun valitsimme Hannan voittajaksi vuonna 2007. Ja hyvä valinta oli, hän on edelleen upea ja supermukava! Sellainen kun me täälläpäin sanomme, että joku on luonnikas.

Kahvilassa näkyvillä oli ensi kertaa myös roll-up jossa kaikkien 39 Pitsimissin nimet. Etunimet ovat sitä suurempina miten useampi samanniminen voittaja on ollut.
Ulrika löysi oman nimensä alalaidasta.

Tämä Pitsimissikahvila oli ensimmäinen laatuaan, mutta se ei jääne viimeiseksi. Tämä oli myös ensimmäinen projektimme, jossa keräsimme rahaa hyväntekeväisyyskohteelle. Näissä merkeissä tulemme juhlavuoden aikana näkymään vielä myöhemminkin. Varsinainen kilpailu järjestetään taas Pitsiviikolla keskiviikkona ja torstaina, finaali torstaina. Pitsimissikahvila avaa taas ovensa samalla teemalla elokuussa Ravintolapäivänä ja syksymmällä järjestämme isomman juhlatilaisuuden, josta myös kaikki tuotto ohjataan samalle kohteelle Rauma SPR:n kautta. Silloin toivottavasti näemme tilaisuudessa mahdollisimman monta edellisten vuosien Pitsimissiä sekä teitä hyvät raumalaiset!

Lopuksi kuvasimme tietysti myös Hellapuun valmistamassa Rauman 575 juhlavuoden tunikassa, onhan siinä kuviona Pitsimissin kruunun osa

Vielä kerran kiitos kaikille jotka olivat järjestelyissä mukana ja mahdollistivat tämän kahvilan toteutumisen. Kiitos tästä tilasta sen omistajille, kiitos Ulrikalle, kun tulit Raumalle työteliään pääsykoerupeaman jälkeen, vaikka seuraavana yönä lähdit jo Milanoon koko kesäksi! Arvostamme kun käytit aikaasi, jota sinulla ei oikeastaan olisi edes ollut. Kiitos Cameo Boutique Ulrikan asusta ja Kultasepänliike Helkelä koruista.Kiitos myös Hellapuulle tunikasta sekä luonnollisesti Tukkapajalle Ulrikan upeasta kamapuksesta! Iso kiitos Hannalle omasta ajankäytöstäsi ja todella kauniista ja maukkaista leivoksista, sekä tietenkin iso kiitos kaikille jotka kävitte kahvilassamme ja samalla tuitte hyvää asiaa!

Lämpimin ajatuksin

Riikka

Pitsimissi on mukana hyväntekeväisyydessä

Misseyteen on aina olennaisena osana liitetty hyväntekeväisyys tavalla tai toisella. Raumalla Pitsimissikilpailun, kuten monen muunkin Suomessa järjestettävän vanhemman kilpailun historiasta löytyy jotain hyväntekeväisyysjärjestöihin tai muihin tahoihin liittyviä tekijöitä. Meidän kisamme on aloittanut Suomen Punaisen Ristin Rauman osasto. Vuosien saatossa kilpailusta on kuitenkin tullut kauneuskilpailu muiden joukossa. Me halusimme päivittää kilpailun nykyaikaan ja samalla elvyttää vanhat kunnon missikilpailun perinteet ja niihin olennaisesti kuuluvan hyväntekeväisyyden huomioimisen.

Pitsimissikilpailun aloitti Raumalla Punaisen Ristin Rauman osasto vuonna 1978

Ihanat yhteistyökumppanit ja mahtava yleisö

Ilman että olisimme saaneet niin ihanat ja hengessä mukana olevat yhteistyökumppanit, meidän olisi ollut mahdotonta tehdä yhtään mitään. Ei oikea kauneuskilpailu synny vaan siitä että valitaan kymmenen tyttöä joista tuomaristo valitsee kolmikon. Tarvitaan näitä ihania ihmisiä jotka näkevät yhteistyön kilpailun kanssa järkevänä, jaksavat uskoa ja tietävät että koko ajan mennään eteenpäin. Ison osan kaikesta muodostaa luonnollisesti tämä mahtava raumalainen yleisö, ihmiset. Vuoden 2014 Pitsimissi Riikka Uusitalo sanoi hienosti että parasta Raumassa on Rauma itse, sen ihanat ihmiset. Niinhän se juuri on. Ihmiset ottavat Pitsimissin avosylin vastaan. On hienoa olla Pitsimissi, koska ihmiset täällä ovat hyviä tyyppejä.

Pieni suuri kilpailu

Pitsimissikilpailu on kauneuskilpailu joka järjestetään melko pienessä kaupungissa, kesällä kahtena päivänä. Meillä ei ole pitkiä kiertueita eikä mitään maksimaallisen mahtavia elämyksiä tarjolla. Pitsimissikilpailussa ei myöskään ole ulkomaanmatkoja palkinnoksi. Pitsimissikilpailussa finalistit jalkautuvat kaupunkiin ihmisten keskelle, liikumme kaksi päivää pääosin Vanhassa Raumassa, kauniissa Unescon maailmaperintökohteessa, jollaista ei toista Suomessa ole vastaavassa laajuudessa. Kuitenkin meillä kilpailijat ovat ympäri Suomea, lähes koko maassa tiedetään että Raumalla on kesällä Pitsimissikilpailu. Koska nykyaikana tekniikka mahdollistaa monenlaisia asioita, kilpailun tapahtumia voi seurata koko Suomessa ja itseasiassa rajojen ulkopuolella aivan yhtä hyvin. Kilpailu onkin paikallisuudestaan huolimatta hyvinkin laajassa tiedossa, katsojia on livenä paikanpäällä tuhansia, mutta myös muualla kilpailua seurataan. Se on hieno asia. rakkautemme Raumaan välittyy yhä useammille ihmisille. Rauma on kaunis kaupunki ja siellä on paljon upeita ihmisiä. Täällä on tekemisen meininki. En voisi kuvitella parempaa paikkaa järjestää tätä kilpailua. Täällä pystymme tarjoamaan kilpailijoille kokemuksia joita ei rahalla voi ostaa. Aitoa välittämistä, aitoa elämää.

Finalistien nimikirjoitukset ovat kysyttyjä

Finalistien juttusille tulevat myös vanhemmat, eivät vain lapset

Yhteiskuvat ovat suosittuja

Hyväntekeväisyys takaisin

Ensimmäisenä hyväntekeväisyysprojektina siskorusetti

Ensimmäinen vuosi jolloin kilpailua järjestimme omiin nimiimme vuonna 2013, meni siinä, että saimme kaiken toimimaan haluamallamme tavalla. Seuraavana vuonna keskityimme vielä käytännön asioiden parantamiseen. Sen jälkeen meillä oli jo aikaa miettiä miten saamme hyväntekeväisyyden takaisin tähän kilpailuun. Meillä ei ole isoa budjettia eikä mahdollisuutta lahjoittaa isoja summia hyviin kohteisiin. Mutta pohdinnan tuloksena vuonna 2015 kuljimme niin me organisaation edustajat kuin finalistitkin upea Siskorusetti kiinnitettynä puseroomme. Tuimme Siskojen kampanjaa Syöpäsairaiden vertaistuesta tiettäväksi ja tunnetuksi edes vähän taas enemmän. Kyseessä on upea yhdistys, jossa kaikki varsinaiset jäsenet ovat itse syövän, yleensä rintasyövän sairastaneita. On myönnettävä että vaikka luulin itse asiasta jo aika paljon tietäväni, kyllä omakin tietämykseni kyseisestä sairaudesta ja siihen edelleen kuolevien, nuortenkin naisten määrästä kasvoi huimasti. Oli upeaa että saimme tuoda tätä tietoutta muillekin.

Finalistit kävivät tutustumassa Siskojen rintaliiviteokseen ja kirjoittamassa tervehdyksensä kirjaan

Kaunis rusetti käy korusta sen lisäksi että sillä kerättiin rahaa hyvään

Silmäoptikot oli mukana tukemassa Siskorusetti -kampanjaa

Jenni kantoi Siskorusettia myös seuraavan päivän kuvauksissa <3

Pitsikruunu ja Siskorusetti - kauniit yhdessä.

Nyt esillä Rauman Seudun Tules ry

Tämän vuoden kohteemme on yhdistys joka tekee Raumalla erilaista sosiaalista toimintaa, on liikuntaa, harrastusta, vertaistuki- ja harrastusryhmiä. Yhtenä tärkeänä osana avustajapalvelu kotihoidon tukena. Tästä toiminnasta tulemme kertomaan ihmisille, kaikki siitä eivät vielä tiedä. Joku tarvitsee apua, toinen voi tukea toimintaa. Me käymme finalistien kanssa keskiviikkona yhteislaulutilaisuuden aluksi vierailulla Järjestötalolla, tulkaa moikkaamaan ja samalla voitte jäädä laulamaan talolle.

Vuoden 2016 kohteemme, josta myöhemmin enemmän

Pitsimissimme Jenni mukana monessa

Saimme aivan upean Pitsimissin vuodelle 2015 ja haikeina hänestä luovumme. Jenni on saanut olla monessa mukana täällä Raumalla tai Raumaa edustamassa muualla. Kerroin jo aikaisemmin mitä kaikkea Jennin vuoteen Pitsimissinä on kuulunut, mutta jätin pois pari ihanaa kohdetta jotka hän itse halusi tulla Raumalle tekemään. Koska tämä kirjoitus koskee hyväntekeväisyyttä, poimin tähän myös jo edellisessä kirjoituksessani olleita hyväntekeväisyys kohteita niin jokainen saa kuvan kaikesta siitä miten olemme saaneet olla mukana erilaisissa hyvää tekevissä tapahtumissa. 

Kukansidonnan suomenmestaruuskilpailuissa Raumalla yhtenä kilpailutyönä oli ”kimppu Pitsimissille” kaikki nämä ihanat työt Jenni esitteli yleisölle ja ne huutokaupattiin, rahat käytettiin lyhentämättöminä Rauman Pallo-Iirojen juniorityöhön, kiitos Suomen Kukkakauppiasliitolle. 

Kukkakimpun hyväntekeväisyyshuutokauppa

Naisten Pankki järjesti Kulttuuritalo Posellissa otsikolla ”Posellin pikkumustat” muotinäytöksen jossa tarjoiltiin pientä suolaista ja makeaa kuohuvan kera. Jenni oli mukana Cameo Boutiguen mallina. Sali oli lähes täynnä ja oli ilo olla mukana tässä hyvässä tapahtumassa. Naisten Pankki tekee arvokasta työtä.

Jenni hyväntekeväisyysmuotinäytöksessä

Aktiivinen Pitsimissi

Oheiset tapahtumat olivat hienoja ja oli upea juttu että niiden järjestäjät ottivat yhteyttä meihin ja saimme Upean Jennin mukaan niihin. Jenni kuitenkin oli myös itse aktiivinen ja halusi tehdä vierailuja paikkoihin joissa on esimerkiksi lapsia. Hän halusi jutella ja leikkiä lasten kanssa. Ja niin hän ihan itse järjesti vierailun Kaivopuiston päiväkotiin. Vierailu oli sellainen että se jäi itsellenikin hyvin mieleen. Oli hienoa katsoa miten ammatti-ihmiset opastavat lapsia, miten siellä leikittiin ja laulettiin yhdessä. Miten hienosti ohjattiin oikeaan sovittuun suuntaan lapset jotka vähän villiintyivät kun oli vieraita. Kokemus oli piristävä ja lapset tykkäsivät Jennistä – no kukapa nyt ei hänestä tykkäisi!

Kaivopuiston päiväkoti on nykyaikainen ja toimiva paikka jossa oli ilo vierailla

Lapset olivat kiinnostuneita näkemään kruunun, jota Jenni heille pyynnöstä esitteli

Lapset olivat askarrelleet Jennille kortin <3

Toinen vastaava vierailu toteutettiin vähän myöhemmin kun Jenni osallistui Rauman Freinet koulun ”Koko koulun pajapäivä” –tapahtumaan. Koska Jenni on erittäin lahjakas mm. kuvataiteessa, hän piti lapsille pajaa jossa he saivat piirtää Jennin kanssa. Jenni toki osallistui myös teatteriesitykseen, mahtipuikoilla neulomiseen ja moneen muuhun mukavaan yhdessä lasten kanssa. Freinet koulu on itsellenne tuttu kun oma poikamme on käynyt koko ala-asteensa tässä ihanassa koulussa. Vierailu toi taas mieleen sen miten upea juttu on kun lapset saavat toteuttaa itseään ja oppia samalla ne tärkeät asiat, jotka alakoulussa tulee oppia. Oli hienoa kun pääsimme Hansin kanssa Jennin ”siivellä” taas mukaan tämän koulun leppoisaan tunnelmaan mukaan. 

Koulun pihalla Karvakaverit, tässä pienempi kaveri...

...ja tässä isompi Karvakaveri

Jenni oli mukana koulun pajapäivässä

Kuvataiteen paja oli luonnollisesti Jennille sopiva paja :)

Oppilaat maalasivat upeita kuvia

Jennin oma maisemamaalaus

Koululla oli pajapäivänä myös vähän isommat puikot ja "lankaa"...

Näillä välineillä ei ollutkaan ihan yksinkertaista neuloa :)

Mutta hienosti Jenni neuloi ja sai apulaisenkin

Jennin vuosi loppuu

Jennin Pitsimissivuosi on lopuillaan, ensi viikolla valitaan uusi Pitsimissi. Mutta Jenni ei varmasti unohda Raumaa - eikä Rauma Jenniä. Ensi viikolla Jenni painaa arvokkaan aidon käsinnyplätyn pitsikruunun seuraajansa hiuksille, eikä minulla ole mitään syytä epäilä etteikö meillä olisi upea Pitsimissi myös vuonna 2016, niin hyvältä näyttää tämä kymmenikkö taas kerran. Eivätkä he ole tyhjäpäitä, vaan fiksuja nuoria naisia jotka ovat hyvin aktiivisia omassa elämässään, tehdään töitä, opiskellaan, urheillaan ja harrastetaan vaikka mitä - monia asioita, niin että itse mietin miten ihmeessä heidän aikansa riittää! Joten jos olet Raumalla tule ihmeessä tutustumaan finalisteihin ensi viikon keskiviikkona tai torstaina 27.7.-28.7.2016. Ja Savilanpuistoon on joka ainut tervetullut jännittämän lopputulosta!

Kenen hiuksille Jenni tämän asentaa, se nähdään 28.7.2016

Taas kerran on vain lopuksi sanottava että on mukavaa puhdetta järjestää näitä kisoja ja tutustua mukaviin, upeisiin ja aikaansaaviin nuoriin naisiin. Aina silloin jaksaa uskoa tulevaan, kyllä meidän nuoret osaavat!

Ensi viikkoa jo odottaen

Riikka

Onko meillä todellakin tarve tietää kaikki heti?

Yhteiskunnassa yksi iso muutos vanhaan verrattuna on tiedon kulun nopeus. Internet ja sosiaalinen media tarjoaa mahdollisuuden siihen että toisella puolen maapalloa tiedetään asia käytännössä samanaikaisesti kun se tapahtuu. Olemme tottuneet tähän, emmekä pidä sitä enää mitenkään ihmeellisenä asiana, vaikka esi-isämme pitäisivät.

”Ennen kaikki oli paremmin”

Itse olen monesti miettinyt sitä miksi kaikesta on uutisoitava, miksi kerrotaan tapahtumista joissa mukana on jokin rikollinen teko, sellainen jossa tekijä haluaakin huomiota. Miksi ei vaieta koko asiaa niin ettei tekijä saa kaipaamaansa huomiota. Tai miksi annetaan samalla ”ideoita” uusille rikoksen tekijöille. Miksi kaikki onnettomuudet uutisoidaan näyttävästi ja vähänkin isompien tapahtumien kohdalla kaikki vanhat vastaavat uutisoidaan uudelleen. Tiedän että nämä ajatukset ovat todennäköisesti sitä juttua kun itse tulee vanhemmaksi. Olen huomannut ymmärtävänä aikanaan minua vanhempien ihmisten mietteet siitä miten ”ennen kaikki oli paremmin”. En tietenkään haluaisi että kaikki olisi kuten ennen. Sähköinen tietojenvälitys ja sosiaalisen median mahdollisuudet ovat monessa tapauksessa hyvä asia, mutta missä on se raja jolloin se vielä on positiivista. Olen pohtinut paljon sitä miksi meidän pitää tietää aina kaikki heti? Miten moni olisi onnellisempi jos ei tietäisi miten paljon paremmin jollakin toisella on? Tai miten paljon parempi olisi elämä sillä herkällä ihmisellä joka stressantuu toisten hädän vuoksi enemmän kuin hän pystyy käsittelemään?

Kenellä on oikeus tietää ensin?

Tällä viikolla tästä tuli tavallaan omakohtaista. Lähipiirissä tapahtui ikävä asia, tapaturma jossa menetettiin ihmishenki. Hälytys tapaturmasta tehtiin pelastuslaitokselle, joka olikin paikalla kiitettävän nopeasti. Kaikki toimi, valitettavasti vain tässä tapauksessa siitä ei ollut enää mitään hyötyä, elämä oli loppunut silmänräpäyksessä. Jäljellä oli enää perheelle ilmoittaminen. Ja tässä kohdin tulee se miksi aloin tätä kirjoittamaan ja mitä kritisoin.

Samaan aikaan kun hälytys menee pelastuslaitokselle, se menee tiedoksi tiedotusvälineille. Ja nämä nykyään niin tehokkaasti tiedottavat ja tiedottamisen nopeudesta kilpailevat tahot ottavat yhteyttä pelastuslaitokseen. Mitä on tarkalleen tapahtunut, missä ja miksi? Ja sitten se uutisoidaan. En tietenkään ole sitä mieltä etteikö tästäkin asiasta olisi saanut kirjoittaa, mutta miksi on niin että vain noin tunnin kuluttua hälytyksestä asia jo uutisoidaan. Tiedon saamiselta oli vaikea, ellei mahdoton, välttyä jos hiukankin seuraa nettimedioita. Asiasta tiedottivat lähes yhtäaikaisesti kolme lähellä ilmestyvää lehteä sekä YLE että MTV. Kaikkien nettisivut kertoivat tapahtumasta. Niissä kerrotaan osoite ja yksi media julkaisi jopa kartan missä tapaus on tapahtunut. Hyvin helppoa oli siitä katsoa missä oli tapahtunut. Niinpä tässäkin tapauksessa kävi niin ettei suru-uutisen viejät ehtineet perille surukotiin asiaa kertomaan, kun siellä jo tiedettiin – netin uutisvirta oli tavoittanut asianosaiset. Mielestäni tämä on järkyttävää. Mitä jos täällä olisikin ollut joku hyvinkin herkkä ihminen? Pahimmassa tapauksessa tietoa vievät henkilöt olisivat löytäneet yksin kotonaan kohtauksen saaneen tuoreen lesken.

Pelastuslaitos ja poliisi kannattavat läheisten toimivan kertojina jotta asia menisi pehmeämmin, virkavallan tulo paikalle kun on aina jäykkää ja luo vielä ikävämmän tuntee, jos se näissä tapauksissa yleensäkin on mahdollista. Virkavalta siis toimii inhimillisesti, mutta media ennättää edelle. Sillä tuntuu nykymaailmassa olevan kaikki valta. Se voi ilman mitään vastuuta tiedottaa asioista jos ne vaan ovat totta. (joskus vaikkei edes olisi totta) Se ei tarvitse miettiä miltä jostakin asianosaisesta tuntuu. Minkä vuoksi? Että me – suuri yleisö – saamme tiedon tapahtuneesta heti. Voisimmeko me antaa joskus tulevaisuudessa viestin ettemme me tarvitse tietoa ennen kuin se ihminen on asiasta tietoinen jota se oikeasti koskee. Voisiko ajatella että pelastuslaitos ei saisi kertoa yksityiskohtaisia tietoja ennen kun sillä on tieto että lähiomainen on tavoitettu?

Miksi ja ketä näin nopea tieto palvelee?

Onko tosiaan niin tärkeää jokaiselle tietää heti että ihminen on menehtynyt, kun kyseessä ei ole tilanne jossa asia pitäisi tiedottaa jotta muuta osaisivat varoa? Miksi meistä on tullut sellaisia että haluamme kaiken heti? Mihin esimerkiksi tätä yhden ihmisen niin kovin ikävää menehtymistä koskevaa tietoa tarvittiin jo tunnin kuluessa tapahtuneesta? Mediaa tästä on turha syyttää - ainakaan täysin. Me lukijat klikkaamme jutut auki heti jos niissä on jotain järkyttävää tai ikävää. Positiiviset jutut eivät ”myy” kun taas ikävät on jokaisen tiedettävä ihan heti. Mitä siitä jos ne ihmiset eivät vielä tiedä joita asia koskee…

Milloin ihmisistä tuli sellaisia että oma elämä ei ole tarpeeksi, vaan on tiedettävä ihan kaikki ja ennen kaikkea tiedettävä se ”heti”. Toki mediaa voisimme katsoa ”syyttävästi” että he tämän mahdollistavat, jos vastaavissa tapauksissa ennen uutisointia varmistettaisiin että omaiset jo tietävät mitä on tapahtunut. Ehkä ensin voisi tuntua, että lukijat karkaavat, mutta vaikutus voisi olla käänteinen jonkin ajan kuluttua. Kun lukijat tietäisivät, että tämä media on vastuullinen ja se huolehtii, ettei sen tiedottaminen ole yleisesti ottaen epäinhimillistä, voisi juuri tästä tulla se suosituin. Tiedän etten ole varmasti ainut jota kummastuttaa nykymeno.

Myönnän itsekin katsoneeni uutisia osoitteesta www.tilannehuone.fi ja sen linkkaamista lehdistä. Mutta en koskaan ole tajunnut että siellä lehden uutisissa voi olla noin tarkkoja tietoja tapahtumasta ennen kuin lähiomainen on saanut tiedon tapahtuneesta!

Toivomukseni

Toivon sydämestäni, että niin itse kuin läheisenikin saavat kohdata ns. luonnollisen kuoleman ilman onnettomuuksia tai tapaturmia. Mutta jos joskus joku onnettomuus tapahtuu, toivon etten joudu lukemaan itselleni läheisen ja tärkeän ihmisen onnettomuudesta netistä ennen kuin se on minulle kerrottu kasvotusten. Tai ettei minulle tapahtuneesta turmasta läheiseni lue netistä ennen kuin heille siitä kerrotaan. Ennen kuin asiaan perehtyneet ihmiset ovat sekä fyysisen että henkisen romahtamisen varalta valmiudessa. Ei siihen mediaa ja muita ihmisiä tarvita enää taakkaa lisäämään. Silloin kuin perheessä on paljon rakkautta, ovat myös menetykset niin kovin paljon raskaampia. Olisi upeaa jos voisimme kunnioittaa sitä ja elää jokainen omaa elämäämme.

Mietteliäänä

Riikka