Kävin tänään ensimmäisen kerran äidin haudalla yksin.
Jotenkin jännitti ja itkuhan siellä tuli.
Onneksi sentään oli kaksi kynttilää palamassa,
tuntuu että muuten olisi ollut aivan liian "kylmää".
Kynttilät kutsuivat luoksensa.
Sytytin tuomani kynttilän ja toisenkin, joka oli sammunut.
Äidin hauta oli nyt peitetty ja kukat laitettu siihen päälle,
taas uuteen järjestykseen.
Huomasin siellä kuitenkin kortin, joka oli jäänyt irroittamatta lauantaina.
Poimin sen matkaani.
Kummulle oli laitettu puinen, valkoinen risti jossa oli äitini nimi.
Se näytti jotenkin niin arvokkaalta, mutta niin surulliseltakin.
Ei äidin vielä olisi pitänyt kuolla!
Ajattelin äitiä siellä maan alla. Siellä se oikeasti on...
Miten nopeasti kaikki muuttuikaan?
Hautausmaan polku äidin haudalle ja takaisin tuntui jo niin tutulta ja turvalliseltakin.
Poislähtiessäni tuntui kuin takanani olisi seurannut lämmin valo, sellainen suojeleva.
* * *
Hautajaiset sujuivat varmaan niin hyvin kuin kyseiset tilaisuudet voivat sujua. Pystyin jopa lukemaan värssyn, jonka olin kukkalaitteeseemme valinnut. Aamu oli aurinkoinen, mutta pakkasta aika paljon. Siunausta ennen kävimme vielä viimeisen kerran äitiä katsomassa lähisukulaisten kanssa. Siitä jäi hyvä mieli, silitin viimeisen kerran äidin poskea tässä elämässä... Nyt tiesin että oikea vainaja on arkussa. Kummallisista asioista sitä ihminen saa rauhaa ja turvaa mieleensä tuolloin.
Kirkkoon mennessä kaikki muut olivat jo odottamassa meitä kappelissa kävijöitä. Lapset pitivät huolen siitä, että ajatukset oli vain pakko pitää jotenkin kasassa. Laskimme kukat heti tilaisuuden alussa. Se oli helpompaa niin, ja oikeastaan aika kaunistakin. Kukkalaitteista leijui tuoksu eturiveille astikin (kertoi veljeni!) Alkupuolella siunausta huomasin Aatoksen tekevän kakat, vaippoja ei ollut mukana kirkossa, joten tungin sitten pari nessua antamaan lisäturvaa bodyn sisään.. Voi, mun pientä miestä. Tilanne oli jotenkin tragikoominen, että taisin jopa hymyillä. Niin ne lapset pitävät kiinni tässä elämässä... Ja tilaisuuden kestäessä iski pikku-ukolle tietenkin nälkä ja Mimmikin oli levoton, joten Juho käveli lasten kanssa sitten pitkin kirkon käytäviä... Pappi puhui kauniisti äidistä ja äidin elämästä ja siunasi sitten äidin viimeiselle matkalle. Siitä sitten saimme käskyn pukea ulkovaatteet päälle ja mä nappasin kiireisesti vauvan ja menin hetkeksi (noin 5min) imettämään tuota rintalastani. Tiesin että sillä on nälkä ja uniaikakin ja paraimmassa tapauksessa Aatos nukahtaisi pian rattaisiin... Yritin toimia mahdollisimman nopeasti, minulta jäi näkemättä se kun äidin arkku vietiin alttarilta pois, mutta onneksi meitä odotettiin, että sain vauvan puettua ja laitettua rattaisiin. Siitä sitten lähdimme saattamaan äidin arkkua hautapaikalle.
Se sää oli juuri sitä mitä olin pyytänytkin. Aurinko paistoi niin kauniisti ja luminen hanki kimmelsi pieninä timantteina valoaan, tuullut ei laisinkaan. Sää itsessään tuntui niin lohduttavalle. Aatos nukahti matkalla lammastaljan alle ja nukkui reilusti yli tunnin, vielä muistotilaisuudessakin. Arkun laskemisen pelkäsin olevan se pahin osuus, mutta onneksi sain voimaa. Lapset heittivät pienet vaaleanpunaiset kimppunsa hautaan ja mummokin valkoisista neilikoista tehdyn kimpun. ♥
Sitten laskettiin kukat ja veisattiin virsi.
Juhlapaikalla meitä odotti herkullinen ruoka. Karjalanpaistia, perunoita, lihapullia, salaattia, porkkanaraaste + ananassalaattia, graavilohta, lämminsavulohta, ja jälkiruuaksi äidin lempiruokaa eli karpalokiisseliä kermavaahdolla. Mä olin vienyt meiltä 3 litraa karpaloita ja niistä se kiisseli tehtiin. Karpalot olivat poimittu samoilta karpalonkeräysmailta, mistä äitikin niitä aina keräili.
Ruuan jälkeen esitin äidin viimeisestä kahdeksasta kuukaudesta tekemäni kuvakoosteen... ja sen jälkeen näytin isän ja veljeni minulle skannaamia valokuvia äidin elämästä. Adressit luettiin, niitä oli paljon. Myös virsiä laulettiin. Tilaisuuden päätteeksi juotiin vielä kahvit ja sen kanssa syötiin banaani-mansikka täytekakkua.
Illan vietimme isän luona veljeni perheen kanssa sekä tätini porukkakin tuli sinne muutamaksi tunniksi.
Mä oli jaksanut niin hyvin kaiken,
että seuraavana aamuna musta oikeesti tuntui siltä etten jaksa nousta sängystä lainkaan... Onneksi sain nukkua sitten niin pitkään kuin halusin... Eli 9:40 päätin että nyt on noustava!
Kyllähän tää elämä on just nyt oikeesti aika rankkaa,
mutta siitä huolimatta täytyy vaan mennä eteenpäin.
Ja mä niin odotan niitä helpompia aikoja ja jotain lomaaaaaa!
Onneksi meillä alustavia lomasuunnitelmia on jo olemassakin!
