Sleep with one eye open

Näin unta, että kirjoitin blogiin, joten... Kai se on jotain tänne raapustettava. Harmillisesti en enää muista aihetta, josta kirjoitin, niin en voi hyödyntää sitä myös täällä reaalielämässä.

Näin myös painajaista juuri ennen heräämistäni. Uni oli jotenkin todella kamala. Herättyäni olin melkein huolestunut siitä, miten sairas alitajunta minulla mahtaa ollakaan. Sitten muistin, että katselin eilen illalla ennen nukkumaanmenoa viime viikon Docventuresin ja sen leffan, Tales of the Grim Sleeperin, josta uneni selvästi suoraan johtui. Helpotuin. Ehkä vähäsen.

Siinä vaiheessa asiat on kyllä todella huonolla tolalla, kun bloggaa omista unistaan, joskin tässä tapauksessa myös unessa blogattiin. Joten vuoroin vieraissa jne. Mutta vitsit, kun ei ole mitään kirjoitettavaa.

Mistä te haluaisitte, että kirjoitan?

Talvi unineen aamuun harmaaseen

Miten tämä kirjoittaminen onkin niin kausiluontoista, että välillä on monta päivää putkeen sanottavaa ties mistä, joskus jopa useamman kerran päivässä, ja välillä sitten taas ei ole mitään sanottavaa eikä mielipiteitä mistään. Tai jos onkin jotain mieltä jostain, niin sitä ei jaksa pusertaa blogiin, koska plääh.

Tässä yhtenä iltana, siinä unen ja valveen rajamailla, keksin jonkun aivan älyttömän loistavan ajatuksen, josta päätin kirjoittaa heti seuraavana päivänä blogiin. Arvatkaa muuten muistinko enää seuraavana päivänä mikä se aihe oli? No en muistanut, enkä muista yhäkään, mutta varmasti se oli jotain todella kaunista ja syvällistä.

Olen tänään nukkunut osissa. Menin yöllä nukkumaan, kuten lähes joka yö (paitsi sunnuntain ja maanantaina välisenä yönä, sillä pidin yhden hengen Oscar-valvojaiset^(*). Asetin herätyskellon herättämään minut aamulla, koska piti raahustaa laboratorioon verikokeisiin. Verikokeista raahustin takaisin kotiin ja jatkoin nukkumista muutaman tunnin. Join aamukahvin ja söin aamupalan sitten vasta tuossa yhden aikaan iltapäivällä. Nyt makaan tässä sohvalla vieläkin jonkinlaisessa koomassa. Kohta joudun nostamaan ahterini tästä, sillä olen tänään vastuussa kissan ruokinnasta sekä yleisestä viihtymisestä.

Kilpirauhasarvoni ovat siis seurannan alla. Kävin tammikuun alussa verikokeissa, jolloin tulokset näyttivät melko selvää vajaatoimintaa, mutta lääkäri ei syistä a ja b halunnut aloittaa heti lääkitystä. Nyt syy a on hoitunut pois päiväjärjestyksestä, mutta katsotaan viikon päästä mitä mieltä lääkäri on tuloksista ja syystä b. Itse kyllä kokeilisin mielelläni lääkitystä. Kilpirauhasen vajaatoiminta selittäisi niin monta asiaa ja mikä parasta, niistä asioista saattaisi päästä eroon nappaamalla nappia joka aamu.

Treenit ei oikein kulje (tai siis... en vaan jaksa mennä) ja ruokavalio on retuperällä. Voisin käydä kevätunille. Herättäkää minut sitten, kun lumet on sulaneet, kiitos!


*) Ajattelin ensin kirjoittaa Oscar-valvojaisaiheisen bloggauksen silloin yöllä, mutta en sitten siihenkään jaksanut vaivautua. Olen niin huono. Seurasin kyllä Twitterissä gaalan kommentointia koko yön ja se teki kaikesta niin paljon hauskempaa. Järkyttävintä yössä olivat ehkä väkivaltainen tissiasu ja Nelosen kommentaattorit. Ihmettelin myös mitä on tapahtunut Renee Zellwegerin silmille ja miksi Kristen Stewart on kuin väkisin lavalle pakotettu emopunkkari, joka vetää crackia? Ja miten on mahdollista, että Barbra Streisand on jo 70-vuotias?!!

Hey now don't make a sound

Kävin tänään yhdessä tentissä. Kouluun talsiessani siinä ovien edessä seisoi pari minulle tuntematonta poikaa tupakalla. Juuri, kun kävelin siitä ohitse, toinen poika sanoi kovaan ääneen, että "mun elämäni menee pilalle, jos mä en pääse siitä läpi". Se oli niin lohdullista kuulla, että melkein halasin sitä poikaa. En olekaan ainut, jolla on melkoiset ranteet auki -fiilikset opintojen suhteen tällä hetkellä.

Ei mulla muuta.

You can't stand me now

Hdcanis antoi minulle joulumieltä. Vuolaat kiittelyt ja ihastelut, aina nuo lämmittää mieltä niin kovin. Sääntöjen mukaan tietysti pitäisi jakaa tuota eteenpäin, mutta kun teitä on niin paljon ja aivokapasiteettiani rajallisesti, tiedättehän, ja haluaisin antaa joulumieltä jokaiselle. Siksipä minun täytynee olla tylsä ja olla nimeämättä ketään. Jos kuitenkin koet tarvitsevasi ekstrajoulumieltä, niin täältä pesee!

Minä itse totisesti tarvin lisää joulumieltä ja rutkasti tällä hetkellä. Ihan rehellisesti sanottuna voisin jättää tämän joulun väliin kokonaan. Mietin tänään päivällä, että voisin olla joulun ihan yksin kotona, niin ei tarvisi feikata kenellekään iloista ja että kaikki on hyvin. Mutta enhän sitä tietenkään oikeasti voi tehdä, vaan vedän aattoaamuna sen kestohymyn kasvoille ja sinnittelen seuraavaan iltaan. Hyväähän tässä joulu(kuu)ssa ovat olleet lukuisat pikkujoulut, joissa minulla on ollut ihan oikeasti kivaa. Kuten eilenkin. Ne seuraavat päivät vaan eivät ole olleet niin kivoja. Alkoholi vähentää serotoniinin määrää aivoissa ja blaa blaa...

Ajattelin, että ehkä jätän miehet kokonaan. Mitä niillä tekee, kun minulla on kuitenkin musiikki? Musiikista saa paljon iloa ja nautintoa eikä se koskaan jätä tai petä, miehistä taas seuraa vain loputonta surua ja ikävää.





Tämäkin kappale saa minut hyvälle tuulelle. Hymy.

Lyhyesti

En ole jaksanut blogata enkä jaksanut laittaa lisää kuviakaan, kun ei noihin edellisiinkään kukaan kommentoinut. Tehän tiedätte minut, pidän sitä heti merkkinä siitä, että ei kiinnosta. Olen silleen kieroutunut. Viikonloppu on mennyt miettiessä, tehdessä ja vältellessä yhtä koulun harkkatyötä. Nyt se alkaa näyttää jopa jotensakin positiiviselta. Noin muuten koko elämä tuntuu olevan levällään kuin Jokisen eväät. Miksi ne Jokisen eväät on levällään, sitä en tiedä. Sanonnat on hauskoja. Pääni sisällä on jonkinlainen kaaos. Ei tiedä mihin suuntaan lähteä pyristelemään.

Ei tässä muuta. Elossa ollaan.

***

Sunnuntaiklassikoksi voisin laittaa kaikkien klassikoiden liskokuninkaan.

The Doors - Hello I love you
Uploaded by Shakki

Uuh. Tuo mies. Nam.

Ei otsikkoa tällä kertaa

Tampereella on tuo Santalahti, joka järjestää mm. Sauna Open Airin ja paljon muita keikkoja. Sehän on loistavaa, että joku jaksaa raahata ulkomaisia bändejä tänne Tampereellekin, mutta on siinä sitten huonot puolensakin...

Ennen vanhaan (eli vaikkapa joskus viisi vuotta sitten) kun käytiin kotimaisten bändien keikoilla, niin mentiin joko Klubille tai Yo-talolle. Nämä ovat ehdottomasti suosikkejani Tampereen mestoista, joissa voi käydä eläviä bändejä kuuntelemassa. Nykyisin kun haluaa mennä kuuntelemaan jotain bändiä, niin tilaisuus on lähes poikkeuksetta Santalahden järjestämä ja Pakkahuoneella. Ja joka kerta pääsee kirosana, kun sen keikkapaikan kuulee. Pakkahuone ei ole mikään maailman viihtyisin paikka. Sinne ei mennä istuskelemaan iltaa, hörppimään siideriä ja kuuntelemaan musiikkia. Sinne mennään kuuntelemaan musiikkia seisoen ja musiikin loputtua sieltä rynnistetään mahdollisimman nopeasti ulos. Kaiken lisäksi siellä on melko suppeat juomavalikoimat, koska se ei ole ravintola. Siellä on erikseen aidattu anniskelualue, koska keikoille saa tulla alaikäisetkin. Mikä on tietysti heidän mielestään varmasti loistava juttu. Paikalla olevien alaikäisten vuoksi ovella on myöskin laukkutarkistus, ja kalliiden pääsylippujen lisäksi narikastakin joutuu maksamaan vielä 2 euroa siihen päälle. Ja kaiken huipuksi viimeksi siinä anniskelualueen portilla joku hädin tuskin itse 18-vuotiaan näköinen portsari kysyi meiltä paperit. Naurettiin melkein vatsamme kipeiksi, mutta portsarilla ei näkynyt edes hymynhäivähdystä kasvoilla. Oh joy.

Pakkahuoneella ei ole penkin penkkiä sillä puolella, missä saa juotavaa. Jos on Pakkahuoneella käynyt, niin tietää, että siellä on se yksi pieni katsomo eikä mitään muuta istumatilaa. Tämän lisäksi näillä Santalahden keikoilla on joku yli-innokas järjestysmies mustine nahkahanskoineen. (Ihan oikeasti se pitää sellasia kuristushanskan näköisiä käsissään koko ajan). Kiirastorstaina kun olimme Pakkahuoneella kuuntelemassa Kotiteollisuutta, niin siellä soitti kaksi muutakin bändiä. Jalkani olivat jossain vaiheessa ihan poikki ja istuimme lattialle, niin eikö se järkkäri sännännyt siihen että oitis ylös, ei lattialla saa istua! Olin ihan että no voi vittu, missäs sitten??? No ei vissiin missään sitten. Eikä siinä vielä kaikki. Samaisena päivänä siellä esiintyi joku FM2000, jonka musiikki oli ehkä sen illan raskainta antia. Kyseessä oli illan ensimmäinen esiintyjä eikä lavan edessä ollut vielä paljon ketään. Kolme poikaa siinä hiukan innostui pomppimaan ylös ja alas ja toisiaan vasten, eikä ketään ulkopuolista ollut lähimainkaan, niin se yli-innokas järkkäri oli koko ajan lähtökuopissaan siinä ja kerran kävi käskemässäkin niitä poikia, ettei saa silleen riehua. Hevikeikalla. Paikoillaan on seistävä.

Viime perjantaina oltiin kuuntelemassa Maj Karmaa samaisessa mestassa. Maj Karma alkoi soittaa jo ysiltä, (ilmeisesti siksi) koska Klubin puolella oli jotain muita bändejä samana iltana. En ole ikinä ollut niin tyhjällä Pakkahuoneella. Se oli hirveän sääli, koska Maj Karma on hyvä bändi ja olisi varmasti vetänyt Klubin tai Yo-talon täyteen. Pakkahuoneelle kun oli se ikäraja 15 ja korjatkaa jos olen väärässä, mutta luulen Maj Karman yleisön olevan lähinnä täysi-ikäistä sakkia. Ja täysi-ikäiset taas menevät mieluummin muualle kuin Pakkahuoneelle...

En nyt tarkoita olla kauhea negatiivinen vinettäjä ja epäkiitollinen paskiainen, ihan hyviä ne keikat aina on ja tosi kiva, että joku järjestää ja blaa blaa. Kun vaan olisi vähän viihtyisämpi ympäristö, parempaa juotavaa ja penkki jolle pehvansa laskea...


Ps. Kuva ei liity aiheeseen mitenkään. Siinä on vaan tytöille vähän jotain pientä ja kivaa näin maanantain kunniaksi.

Pyh ja pah

Nyt on sellainen tilanne, että ystävämme Bärtil (kuvassa yllä) taitaa tehdä kuolemaa. En ehtinyt laittaa sitä vielä edes talvilevolle, kun se rupesi yksi kerrallaan tappamaan noita loukkujaan. Leikkasin siitä viime viikolla kaikki kuolleet loukut pois, jos se olisi pelastanut nuo vielä terveet ja tuoreet loukut, mutta ei. En tiedä viitsinkö laittaa sitä talvehtimaan lainkaan, jos se nyt kupsahtaa ihan itselläänkin. Onko täällä kärpäsloukku-eksperttejä? Onko tämä nyt Bärtilin loppu?

Minulla oli tänään vapaa töistä. Tai no, "vapaa"... Jouduin olemaan koulussa ja otti päähän tosi rankasti, koska tänään tosiaan olisi ollut töitä. Nyt jouduin tuon typerän kouluhomman takia pitämään palkattoman vapaan. Ja vielä enemmän ottaa päähän se, että en nyt sitten taaskaan tiedä onko minulla huomenna tai perjantainakaan töitä. Minulla on sellainen fiilis, että jos näissä hommissa joutuu jäämään päiväksikin pois, niin sitten putoaa kelkasta tosi helposti. Minua korvaamaan otettiin tänään tyyppi ja minulla on sellainen kovin ikävä tunne, että kyseinen tyyppi on tänään onnistunut luikertelemaan tilalleni lopuksi viikkoa. Okei, kuulostan hiukan paranoidiselta, ja toivottavasti se onkin vain sitä. Odottelen, että pomo soittaisi. Olen odotellut jo ties kuinka monta tuntia. Olenko koskaan maininnut, että vihaan odottamista?

Hassua, että otan näin kauheasti stressiä siitä, että pääsenkö huomenna töihin vai en. Ja kyllähän sen toisaalta tuntipalkkalaisena ymmärtääkin, koska päivän palkka on iso raha ja kahden päivän vielä isompi. Tahtoisihan sitä silloin takoa kun on mahdollista. Vaikka tuo itse työ ei olekaan niin kummoista ja päivät on pitkiä, niin silti tykkään lähteä. Siellä on kivaa hengata parikymppisten poikien kanssa. Yhtenäkään aamuna ei ole tullut sellaista blääh-tunnetta, että kunpa ei tarvisi lähteä. Eilen kyllä toimin namutätinä koko päivän ja yritin lahjoa poikia kovasti karkeilla, jotta tykkäisivät minusta ja ottaisivat sitten taas huomenna mukaan. Joo, kauhean mielenkiintoista, mutta höpisen tässä vain aikaa tappaakseni. Jospa se puhelin vaikka kohta jo soisi. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin epätietoisuus. Paitsi odottaminen!

Harmittelen myös joka ilta sitä, että aloin julkaista tuota joulutarinaa, koska minulla ei ole harmaintakaan haisua ikinä siitä miten se jatkuu tai tulee päättymään. Kyllä se sitten aina jotenkin jatkuu, mutta pitipä liemeen itseni tunkea.

Kaikki on nyt taas ihan blaah.


Lisäys klo 20.03: Koskahan opin sen, että kun soittaa itse niin ei tarvitse odotella. Huomenna töihin, jee. =)

Sad but true

En meinannut saada viime yönä unta, joten rupesin lukemaan kirjaa Nirvana: The True Story. Kirjan on kirjoittanut kirjan nimen mukaisesti Everett True, joka on joku brittiläinen rockjournalisti tjsp. Minua alkoi jotenkin nyppiä se kirja heti ensimmäisillä riveillä. Johdanto oli niin pitkä ja sekava, että meinasin nukahtaa, mikä tietysti olisi ollut ihan hyvä asia, koska unettomuuden vuoksi aloin lukea sitä. Sekavuuden lisäksi minua ärsytti jotenkin se tapa, jolla teksti on kirjoitettu, tosin se saattaa olla suomentajan vika. Pitäisi varmaan aina lukea alkuperäiskielellä kaikki kirjat. Tuollaisissa elämäkerta- tai bändikirjoissa minua aina ärsyttää yleensäkin se, jos kirjan kirjoittaja nostaa itsensä liian näkyvälle paikalle tekstissä. Minua kiinnostaa se bändi, ei jonkun minulle täysin tuntemattoman ihmisen omat näkemykset asioista. Sitä paitsi jo johdannossa True kirjoitti jotain minun mielestäni melko anteeksiantamatonta^*): "Vain veteen piirretty viiva erottaa keskinkertaiset suurista, The Vinesin White Stripesista, Coldplayn Oasisista, grunge-poseeraajat (Offspring, Muse, Alice In Chains) Nirvanasta." Okei, en väitä että AIC olisi Nirvanaa "suurempi", mutta että grunge-poseeraaja? Whatever, dude... Tuo kirja on vieläpä niin jumalattoman paksu (783 sivua hakemistoineen) ja painava, verrattuna siihen että Nirvana oli melko lyhytikäinen yhtye, että sen lukeminen makuuasennossa on todella vaikeata. Varmasti sitä olisi voinut tiivistää ja kiteyttää aika paljon. Mutta toivottavasti se paranee, kunhan pääsee kunnolla vauhtiin.

Kävin tänään Alkossa ostamassa pari pulloa Fresitaa. Molemmat ovat erityisiin juhlatilaisuuksiin, en suinkaan aio niitä yksikseni tissutella kotona. Olen ollut tänään pahoinvoiva enkä jaksanut liikenteeseen lähtiessä meikata tai mitään. Mutta tapahtui jotain todella hämmästyttävää! Minulta ei kysytty papereita Alkossa! Ilmeisesti Fresita ei ole teinien suosimaa ilolientä.

Jotenkin toivoisi, että tulisi sitten kunnon flunssa jos on tullakseen, eikä tämmöinen semitauti. Olo on ihan blaah, mutta ei kuitenkaan silleen oikeasti kipeä, että voisi hyvällä omallatunnolla painua vällyjen väliin.

Olenko muuten ainoa, jonka mielestä merirosvoista tulee ensimmäisenä mieleen aina jotkut taruolennot?


^*) Saattoi sisältää ripauksen sarkasmia.

Tosi väskä

Olen onnistunut kehittämään itselleni jonkun köhän alun ja olen ihan vetelä letku. Toivottavasti tästä ei muodostu mitään kunnon flunssaa. Huomenna kirjoitan kuvakertomuksen siitä mitä tänään olen tehnyt, nyt ei jaksa.

Kauniita unia!


Ps. Tänään joku oli googlannut tänne blogiin hakusanoilla "ens kerral mä oon äiti". Sehän on siitä mainoksesta, minkä postasinkin tänne joku aika sitten. Googlaaja löysi perille kyseiseen postaukseen ja sen jälkeen kommentoi siihen, että "TODELLA ärsyttävä mainos!" No, ajanvietteensä kullakin. :D

It's just another manic Monday

Tänään oli koko päivä yhtä aateekoota ja iiteetä ja iiseeteetä sekä muita tietokoneisiin liittyviä kirjainlyhenteitä. Kävin päivällä ensin ehjäämässä yhden ystävä-äidin nettiyhteyden. Noista hommista saa palkaksi aina (rahallisen korvauksen ja/tai ruokinnan lisäksi) itselleenkin hyvän mielen, kun onnistuu korjaamaan jotain ja tuntee itsensä vähintään guruksi, vaikka kyseessä olisi ihan pikku juttu minun näkövinkkelistäni. Tosin tänään homma meni ihan vahingossa silleen veikkaamalla ja voittamalla, mutta pääasia että alkoi toimia kuitenkin. Jei minä!

Iltapäivällä olin sitten Tampere-talossa jossain ICT Pirkanmaa 2008 -rekryjutskassa. Sen tarkoitus oli varmaan olla kannustava tapahtuma, joka ohjaa ja innostaa opiskelijoita hakemaan töitä, mutta minä kyllä vain ahdistuin ja lannistuin. Jotenkin tuli sellainen tunne, että ei ole työkokemusta, ei ole mitään erityisosaamista tai harrastuneisuutta, koko cv on ihan tilkkutäkki, eikä minulla ole oikeasti mitään miksi minut kukaan haluaisi palkata. Ei ole edes niitä suhteita eikä mitään verkostoitumista (joo mä tiedän, pitää vaan ite blaa blaa). Ahdistusta lisäsi vielä se, että yksi entinen opiskelukaveri oli siellä yrityksen edustajana ja itse en ole edennyt minnekään. Gnaaaaaaaaaa... Mutta bussimatkalla kotiin, kun kuuntelin musiikkia mp3-soittimestani, sain neronleimauksen! Nimittäin vähänkö olisi unelmajobi sellainen, jossa pystyisi yhdistämään tämän it-alan koulutuksen ja intohimoni musiikkiin! Mikähän se työ sitten voisi olla, ei pienintäkään käsitystä. Löytäkää minut!!!

No se siitä. Opinnoista ja työjutuista puhuminen on tosi tylsää. Mutta tuo sarjakuva varmaan kertoikin jo olennaisen tästä päivästä.