Maa kutsuu

Olen sillä tavalla tosi hankala työntekijä tällaiselle suurelle ja monikansalliselle korporaatiolle, että sisälläni asuvat sulassa sovussa sekä pieni hippi, anarkisti että vasemmistolainen. Olen varmaankin juuri se punavihreä feministi, josta isäsi sinua varoitti. Pidän kapitalismia perkeleenä (vaikka toki olen itsekin yksi tyytyväinen hammas koneiston rattaassa) enkä ikinä pysty nielemään mukisematta asioita, joita täällä tulee vastaan. Sitten kun ääneen kyseenalaistan asioita, niin saan vastaukseksi vain oudoksuvia katseita ja muminaa, että niin on aina tehty. Enkä varsinkaan ymmärrä sitä, että hyvä voitto osakkeiden omistajille tuntuu nykyisin olevan yrityksen päätuote, eikä se itse tuuba mitä täältä ulos pusketaan. (Tuloksen mittaaminen "pääluvulla" on perseintä koskaan. Totta kai tulos per nuppi on parempi, mitä vähemmän jengiä on töissä, mutta millä hinnalla?) Tärkeintä tuntuu yleensä olevan se, että numerot näyttävät hyvältä, ihan sama mitä niiden takana on. Ja niiden takana yleensä on ihmisiä. Mutta viis niistä!

Aiemmin täällä firmassa toitotettiin kaiken maailman arvoista, joilla minun mielestäni olisi voinut pyyhkiä vaikka persettä. Oli kaikkea hienoa sanahelinää missioista, visioista, arvoista ja vastuusta, joihin työntekijän olisi tietysti pitänyt sitoutua. Minun teki mieleni kehottaa herra isoherroja menemään paskalle ja miettimään, miten paljon firma on itse sitoutunut työntekijöihinsä. Ei sitten pätkääkään. Vaikka itsekin olen uurastanut täällä vuosia ja olen ihan vitun hyvä työntekijä, niin rahapalkan lisäksi harvemmin olen saanut mitään muuta kuin heipparallaa ja nähdään ehkä taas ensi kesänä. (Katkerana huomautuksena voin sanoa, että jos olisin insinööri, niin mulla olisi täällä jo vakipesti rakennettuna. Eipä sillä, että tänne haluaisin jäädäkään.)

No, missioista ja visioista on nyt luovuttu, koska on tullut uutta ajateltavaa. Nyt siistitään ja karsitaan! Kaikki turha pitää hävittää! Tämä projekti työllistää täysipäiväisesti ainakin neljä ihmistä, kun mietitään, miten ei käytettäisi aikaa mihinkään turhaan. (Olenko ainut joka huomaa ironian tässä asiassa?) Kohta täällä näyttää paikat niin kliinisen siisteiltä, vaikka sairaalasta ei todellakaan ole kyse, koska mitään ylimääräistä ei saa olla missään, jokaiselle tavaralle täytyy olla oma paikkansa, mielellään tarralla merkattu sellainen, eikä seinillä saa roikkua lippusia ja lappusia. Viherkasvitkin lienevät turhia. Paitsi tietysti, jos niille piirretään omat ruudut, joissa ne saavat kököttää, ja kylkeen liimataan tarra "rönsylilja".

Ehdottaisinkin nyt jonkinlaisen pienen katastrofin järjestämistä Brysseliin, niin niillä siellä olisi joskus jotain järkevääkin tekemistä. Siellä päin maailmaa tuntuu olevan ihmisillä aivan liikaa aikaa ajatella ja aivan liian vähän todellisuudentajua.

Won't you miss me like a hole in the head

Epäilen, ettei tämä nyt enää kiinnosta ketään, mutta jatkan kaiken uhalla. Koska olen ilmeisesti pakkomielteinen ja mitä kaikkea.

Olen edennyt nyt toimissani siihen pisteeseen, että olen jo kirjoittanut viestin ko. hemmolle, mutta en ole vielä saanut perusteltua itselleni riittävästi sen lähettämistä. Hankalaksi tämän tekee se, että minun on käytännössä pakko tehdä peliliikkeeni sähköpostilla (kirjekyyhkykin taitaisi tosin olla nopeampi kuin minun päätöskykyni). Naamatusten tämä olisi tuhat kertaa helpompaa, koska toiselta saisi ainakin välittömän palautteen. Sähköpostiin voi joutua odottamaan vastausta piinallisen monta tuntia tai pahimmassa tapauksessa jopa päiviä (tai sitten se ei vastaa ollenkaan!!!). Savumerkkien lähettäminenkin tuntuisi tehokkaammalta tavalta. Mutta olisi aika sattumaa, että törmäisin siihen jossain sellaisissa olosuhteissa, joissa voisin kunnolla tunnustella maaperää ilman sivullisten häiriötä. Eli se pitäisi ensin saada samaan tilaan kanssani, mieluummin muista eristetysti, joka taas vaatii sen kirjallisen lähestymisen (tai onnenpotkun).

Toisaalta, jos nyt pyydän sitä vaikka oluelle kanssani, niin en varsinaisesti näe mitään syytä miksi se kieltäytyisi. Koska ollaan ennenkin oltu (tosin ei ilman muuta possea) ja kyllähän se nyt selvästi tykkää minusta. Mutta millä tasolla, siitä ei ole aavistustakaan. Ja tämä seikka vasta pelottaakin, koska sitten jos se suostuu, niin minun täytyisi oikeasti olla ihana ja viehättävä enkä varmasti osaa enkä saa sanaa suustani, kun vaan jännitän. Ja sitten se koko homma tuntuu ehkä vähän väijytykseltä, kun sillä kilttinä ihmisenä ei ole mitään syytä kieltäytyä, koska en ole suoraan antanut minkäänlaista vihjettä siitä mitkä ovat perimmäiset aikomukseni. Se ei tiedä, että olen jo sovittanut etunimeäni sen sukunimen eteen (sopii täydellisesti), miettinyt miten söpöiltä lapsemme näyttäisivät (erittäin söpöiltä) ja keksinyt ensimmäiselle nimenkin (no vitsi!!!). Suorastaan huijaan sen suden suuhun. Rassukan.

Olen kyllä miettinyt niinkin, että parempi olisi vaikka vain yksikin kiihkeä ilta, kuin ei mitään koskaan ollenkaan. Voi tietysti olla, että jälkikäteen olisin eri mieltä.

Tyttö, joka leikki pilvilinnoilla

Lähitulevaisuus pelottaa niin paljon, että tekisi mieli tirauttaa itkut jo valmiiksi. Ihan vaan varmuuden varalta.

Juhannuksena rauhassa asioita miettiessäni olin hetken aikaa jo ihan varma, etten sittenkään tekisi mitään, mutta sitten tuli vastaan sunnuntai ja paluu arkeen ja se poika, jos nyt ei livenä niin virtuaalisesti kuitenkin. Ja olinkin taas varma, että teen jotain. Pakkohan se on. Ja pian. Jos ei se lopputulos olisikaan kovin hyvä, niin ei tämäkään olotila kovin palkitseva ole.

Itse asiassa tajusin, että minun olisi pitänyt tehdä muuvini jo tuossa muutama kuukausi sitten, kun ensimmäisen kerran ajattelin asiaa ihan tosissani. Muistan silloin ajatelleeni, että ne rukkaset sattuisi vähemmän kuin sen runopojan kohdalla. Nyt pelkään tilanteen kääntyneen jo ihan päälaelleen.

Minua hiukkasen jarruttelee tässä nyt se, että olen viimeisen viikon aikana kahteenkin kertaan vähän niin kuin rivien välistä viestittänyt sille, että "tykkään susta ihan sikana", mutta se ei ole tarttunut siihen syöttiin, jos nyt ei ole ollut erityisesti tarttumattakaan. Joka tapauksessa toimimattomuutta siltä puolelta voidaan pitää todisteena minua vastaan. Yritän nyt kuitenkin psyykata itseäni sillä, että tämä kaikki on sen itsensä syytä. Minä en tehnyt mitään. Se itse tuijotti tiensä sydämeeni. Ne hävyttömän kauniit silmät (tietysti sen maailman ihanimman persoonan lisäksi). Ne hypnotisoivat minut. Ihan varmasti.


Ps. Toimitus pahoittelee, että tämä blogin sosiaaliporno-osasto vähän jankkaa paikoillaan, mutta kirjoittaja on hiukan kauhusta jäykkänä.

Mummolaan kun pyöräilemme

Kauhean ankeata olla töissä, kun ulkona on noin hieno ilma ja pilvenhattaraa ei näy. Vielä viisi tuntia pitää istumani täällä vankilassa ja yrittää kestää loputonta tyhmyyttä ympärilläni. (On se vaan hienoa olla itse niin ylivertaisen älykäs ja osaava, että kesäduunarina joutuu tällaista kestämään sekä opettamaan muita tekemään hommansa.)

Siksipä mielentilani onkin mitä oivallisin avautumaan hiukan tämän maailman epäkohdista. Huomasin eilen televisiota katsellessani muutaman seikan, jotka minua ärsyttivät:

• Kun elokuvassa ihminen on juuri puraisemassa sanotaan nyt vaikkapa leipäänsä ja sitten se yhtäkkiä huomaa jotain, niin se jää suu auki tuijottamaan ja puraisu jää kesken. Puraisu ei koskaan jatku siitä tilanteesta, vaan syöminen sivuutetaan sen jälkeen täysin. En ole oikeassa elämässä koskaan nähnyt ihmisen jättävän puraisua kokonaan pois luvuista, vaikka jotain mielenkiintoista osuisikin okulaareihin. Sitä paitsi televisiossa ne ylipäänsäkin yleensä aina lappavat sitä ruokaa lautaselleen tai juomaa lasiinsa ihan turhaan, kun missään koskaan kukaan ei ikinä syö tai juo niitä loppuun! Aina ne lähtee jonnekin toisaalle koskematta edes koko mosoon!

• Elokuvissa ja televisiosarjoissa myöskin on jotenkin ihan kameleonttimaisen taitavia naamioitujia. Eilenkin katsoin viisi sekuntia Aliasta, niin siinä se muikkeli oli "piilossa" jossain seinässä olevassa kolosessa eivätkä ohitse kulkeeneet miehet yhtään huomanneet häntä. Kolonen ei tosiaan ollut edes mitenkään piilossa, vaan pelkästään pieni syvennys katon rajassa. Huomautan, että seinä oli valkoinen ja kameleonttinainen oli pukeutunut mustiin. Tai sitten kaikki vihulaiset ovat telkkarissa aina ihan puolisokeita. Oikeassa elämässä sitä ei mitenkään olisi voinut olla näkemättä!

• Leffoissa ja telkkarissa myöskin rakkaus on aina suoraan verrannollista kauneuteen. Paitsi tietysti jos leffan/sarjan idea on oikein varta vasten se, että ihminen on ruma (esim. Hal ja iso rakkaus sekä Ruma-Betty ja mitä näitä nyt on) ja silti siitä voi joku tykätä. Eilenkin jossain ohjelmassa, jonka nimeä en edes tiedä, mies ja nainen olivat vastatusten jossain ahtaassa tilassa, kun mies yhtäkkiä avautui siinä, että "olin unohtanut miten kaunis olet" ja sittenhän ne tietty ihan rakastui siinä ehkä uudestaan tai en tiedä mikä se historia oli, mutta ajatelkaapas nyt, jos se nainen ei olisikaan ollut niin kaunis! Ei paljon olisi mies korvaansa lopsauttanut. Ja sitten ihmetellään, miksi minä ja miljoonat muut onnettomat tapaukset voivottelevat, että "ei mua kukaan voi rakastaa, kun oon tällanen rumapeikko"!

Ei mulla sitten muuta.


Ai joo. Olen varmaan unohtanut mainita, että olen valmistunut luonnontieteiden kandiksi ihan hiljan. Kiitos kiitos. Sitten vaan gradua vääntämään.

Silti tai juuri siksi tunnen, että jokin kasvaa

Välillä on sellaisia tosi selkeitä hetkiä. Kun on saanut vaimennettua kaikki äänet päänsä sisältä. Kun tajuaa, että näillä mietteilläni ei taida olla mitään todellisuuspohjaa. Kun on lähes satavarma siitä, että on ylitulkinnut toisen eleitä. Kun uskoo, että jos se tykkäisi, niin kyllä se tekisi jotain sen eteen. Ja kun näkee itsensä peilistä ja muistaa, miten eri kaliiperia me ollaan.

Mutta älkää huoliko, siitä huolimatta teen jotain vielä joskus tämän jutun eteen. Nämä hetket ovat kirkkaita, mutta niin kovin lyhyitä. Se meteli korvieni välissä alkaa ihan kohta, kun muistan miten se katsoi minua. Tai miten se tuli seisomaan niin lähelle, että tunsin sen paljaan käsivarren omaa ihoani vasten. Tai miten... äh.

Toisaalta välillä on kyllä sellaisiakin kirkkaita hetkiä, että mietin miksi ihmeessä minun pitäisi pitää jonkinlaisena oletusarvona, että olen huonompi tai en jollain tapaa kelpaa. Että olisi noloa edes yrittää mitään, kun mää nyt vaan oon tällanen... Jos ei kelpaa, niin sitten ei kelpaa, mutta minä olen ihan hyvä näin. Piste.

Sitä paitsi ärsyttää aivan älyttömästi avautua täällä tästä asiasta jatkuvasti, mutta näköjään minulla on nykyisin ihan minimaalisen vähän sananvaltaa siihen, mitä tänne blogiin suolletaan.

***

Päässä soi CMX:n Elokuun Kruunu, vaikka juhannukseen nähden se ei nyt ole vielä laisinkaan ajankohtainen.

Kysymyksiä

Jos juuri nyt on onnellinen ilman hyvää syytä, niin onko mitään mieltä särkeä sitä olotilaa? Eikö voisi vaan jäädä tähän? Olla vaan kuvitelmissaan onnellinen. Onko sille pakko tehdä jotain? Tekemisestä voisi tietysti seurata erittäin hyvä syy olla onnellinen ja perhosia ja kukkasia ja rakkautta, mutta edelleen pidän todennäköisempänä, että siitä seuraa kyyneliä ja sirpalehaavoja.

Miksi pitää väkisin työntää itseään jyrkänteeltä alas? Miksen saa enää pysäytettyä tätä junaa? Missä on hätäjarru? Miksi tämä on niin helvetin pelottavaa?

Miksen voi lakata miettimästä tätä?

Etana etana näytä sarves...

Tehän tietysti kaikki muistatte, kun olen joskus kolme vuotta sitten avautunut kotilo-ongelmasta täällä työpaikan tienoilla. (Ainakin itse muistan legendaarisen etananpaistokeskustelun kesältä 2007. Voi niitä aikoja!) Luulin itse asiassa, että siitä on vähemmän aikaa, mutta en löytänyt asiasta merkintää kuin vanhan blogin puolelta. (Ei noin niin kuin muuten kannata kauheasti lueskella noita vanhoja juttuja, en minäkään lueskele). Moni asia on sen jälkeen muuttunut, mutta ei tämä kotiloasia. Tänäkin aamuna sain loikkia niiden ylitse ja kaivella maittavan etanapäivällisen kepillä kengänpohjista. Lueskelin tässä sitten Aamulehden nettisivuja ja kas, sieltähän löytyi oikein kartta noista kotiloista.


Yksi kuvassa olevista kotiloista sijaitsee muuten tismalleen työpaikkani päällä. Onneksi se tosin ei ole ihan noin jättiläiskotilo, tuollaisen ylitse kiipeäminen voisi olla jo aika haasteellista.
Ja ällöä.

Ramblings of a mute

Toisinaan nyppii hiukan kaikenlaiset elämän pienet epäkohdat. Kuten se, että huolestuttavan moni ihminen, joka ei tunne minua kovin hyvin, tuntuu luulevan, että menen rikki jotenkin tosi helposti. Tätä tapahtuu sekä oikeassa elämässä että virtuaalielämässä. Jos esimerkiksi töissä totean ihan kylmän viileästi tehneeni jonkun mokan, niin tietyt tyypit aina rupeavat hyssyttelemään, että sattuuhan näitä, kaikille, eihän se mitään. Ja sitten tulee sellainen olo kuin olisin juuri itkuun tirskahtamaisillani siinä, että yhyy kun mää en osaa ja kaikki muut osaa ja oon ihan huono ja paska. Vaikka asia ei todellakaan ole niin. Tiedostan kyllä oman rajallisuuteni ja pystyn myöntämään virheeni, jopa mainitsemaan asiasta ääneen, ilman sen suurempaa draamaa.

Tai jos jossain tilanteessa itselleni luonteenomaisesti esitän kysymyksiä, kyseenalaistan asioita tai organisoin esimerkiksi jotain ryhmätyötä, niin saan kuulla kommentteja, että hei kaikki järjestyy, älä stressaa. Ei helvetti. Ei se ole stressaamista, jos yrittää saada hommat hoidettua ja vähän potkittua myös muita eteenpäin. Enemmän minä siitä stressaan, jos en voi tai uskalla sanoa tyypeille, että nyt hiukan vituttaa tuo vätystelynne. Jos tarvii, niin otan ohjat käsiini aika helposti. Vähän liiankin helposti varmaan, mutta kun aika usein on helpompi tehdä asiat "ihan itte" kuin katkoa verisuonia päästä sen takia, että odottaa jonkun muun saavan jotain aikaiseksi.

Virtuaalimaailmassakin tuntuu toisinaan tapahtuvan tätä samaa. En nyt keksi mitään hyvää esimerkkiä. Ainakaan osoittelematta ketään kovin pahasti sormella. Ymmärrän kyllä, että nämä päätä silittelevät vastareaktiot tarkoittavat ihan pelkkää hyvää, mutta en voi niihin turhautumiselleni mitään. Jos joku virtuaali-ihminen sanoo tylysti, ja noteeraan sen ääneen, niin se ei tarkoita sitä että menisin siitä rikki. Yleensäkään en pysty pahoittamaan mieltäni kenenkään itselleni yhdentekevän ihmisen sanomisista, lähinnä vain ärsyynnyn tai vaihtoehtoisesti huvitun. Ja kun ärsyynnyn tai huvitun, niin minulla on oikeus kiroilla tai lällätellä rinkiä tanssien sen asian ympärillä ilman, että kenenkään tarvitsee tulla paijailemaan, että älä nyt, ei siitä tarvi välittää. Siis normaalit reaktiot on ihan ok, mutta holhoamista en kestä.

Mietin, että lähetänkö ihan oikeasti ihmisille sellaista signaalia, että olen jotenkin mimosan herkkä, tosi heikko ja epävarma stressipeikko? Että pillahdan itkuun, jos joku minulle vähän jotain jostain sanoo ja pyytelen anteeksi, ettei kukaan vaan suuttuisi? Mielestäni minulla on kuitenkin hyvin viileä ulkokuori enkä mitenkään ala täristä punaisena, kun jotain tapahtuu. Vai johtuuko se sitten siitä, että olen yleensä hyväntuulinen ja hymyilen. Eikös se huumori olekin oikeasti defenssi... Ja hoo vee.

Not to touch the earth

Jatkan tuosta edellisestä, kun olen nyt vähän käsitellyt tätä asiaa lisää pääni sisällä. Nyt on siis jo ihan hyvä päivä. Sitä paitsi sain siltä kaiken pahan alulta ja juurelta jo huomiota osakseni tänä aamuna, joten jalkani ovat taas turvallisesti irronneet maan kamaralta.

Minulla on vielä julkaisematta Se Suuri Pohdinta Sekä Ajatusten Järjestely, josta aiemmin jupisin, mutta julkaisen sen vasta "viimeisenä" (siis ennen kuin vaikenen täällä tästä tyypistä kunnes joku asia taas syöksee minut raiteiltaan), koska siinä puhutaan pelkästään kauniita ja hyviä asioita. Käsittelen tämän kuitenkin nyt tästä alta pois ensin.

En ollenkaan pystynyt ymmärtämään eilistä tunnereaktioni voimakkuutta suhteessa siihen mikä sen aiheutti. Tai no, normaalilta ihmiseltä se ei kai olisi vaatinut reaktiota ollenkaan. Pari sanaa, ei minulle kohdistettuja. Mutta siinä tilanteessa, joka paljastuu teille tuolla viimeisessä kappaleessa (uu, nyt olette koukussa!), olisi varmaan pelkän pöön sanominen riittänyt heittämään minut pois tolaltani.

Suurin ongelmahan tässä (minun pääni sisällä) on se, että pelkään eniten sen tapaavan jonkun tosi kivan tytön ja rakastuvan ikihyviksi ennen kuin itse ehdin tehdä minkäänlaista muuvia. Tämähän on asia, jolle en mitään voi ja jos niin käy, niin eihän se sitten ollutkaan minun juttuni. Mutta kun on niin kauhean vaikea tajuta, miten se voi olla sinkku. Se on niiiin täydellinen sekä ulkoisesti että sisäisesti. Tajuan toki oman puolueellisuuteni tässä asiassa sekä ruusunpunaiset linssit jne., mutta en tunne yhtään ihmistä, joka ei tykkäisi siitä. No en tietenkään tunne kaikkia ihmisiä, jotka sen tuntevat, mutta ihmettelen kovasti, jos joku ei tykkää. Itse asiassa hauska seikka on se, että se syksyinen nuori runopoika oli se, joka minulle sanoi miten huippu tyyppi tämä kitarapoika on. Ei se väärässä ollut. Tajuan myös kyllä sen, että ihmiset voivat olla yksikköjä (ei monikkoja) ihan omasta vapaasta tahdostaan eikä se hyville tyypeillekään välttämättä ole helppoa löytää omaa puoliskoaan. Voihan se olla, että se nyt vaan haluaa olla vapaa, kun on kuitenkin aika aktiivista sorttia. Enkä minä tokikaan halua miksikään palloksi kenenkään jalkaan ruveta.

No mutta se lopullinen selitys tuolle eiliselle mahalaskulleni löytyi kuitenkin todennäköisesti jostain ihan muualta. Tänään aamulla siinä tein aamutoimiani ja mietin samalla, että vatsassa tuntuu ikävältä. Tsekkasin kalenterin ja tajusin, että nyt on taas se aika kuunkiertoa. Ja sitten laskin 1 + 1... Inhoan selittää mielialavaihteluita hormoneilla, mutta pakko kai se on kohta hyväksyä. Olen ollut vuosia ja vuosia aivan tasainen ihminen. Parisen vuotta sitten lopetin e-pillereiden syömisen ja kas, minusta tuli hormonihirviö.

Että se siitä ja loput kirjeessä.

Cause I'm just a teenage dirtbag baby

Miten tässä nyt taas kävi näin? Viime joulukuussa vannoin, että en enää lähde näihin tunnebisneksiin mukaan ja... Tässä sitä taas ollaan. Minua ei vaan ole luotu tähän. En kestä tällaista vuoristoratailua tunteissa. Ensin kaikki on ihan älyttömän hyvin ja sitten seuraavana hetkenä ahdistaa jonkun ihan älyttömän pikku jutun takia, mikä ei oikeasti liity yhtään mihinkään. Tai miksi ylipäänsä vuoristoratailen näin älyttömästi? Miten kaikki muut selviävät tykkäysasioista hengissä? Miksi tarvii aina tuntea niin voimakkaasti joko yhtä tai toista?

Haluaisin, että joku nyt hetipaikalla rakastuisi minuun ja minä rakastuisin takaisin ja asiat olisivat selviä elämän loppuun asti, tai sitten haluaisin lopettaa tämän touhun kokonaan. Jos joskus vanhana olen pitkässä ja tylsässä parisuhteessa ja kaipaan jännitystä elämääni, niin pliis muistuttakaa tästä! Epävarmuus ja epätietoisuus syö naista, ja sitten tietysti lopulta tulee se kuolettava isku. Joo joo, vääristyneet ajatusmallit, blaa blaa... Ihan sama. Niin mulle aina käy. Miksei joskus voisi käydä niin kuin elokuvissa?

Pitäisi tykätä vaan sellaisista pojista, jotka painivat samassa sarjassa itseni kanssa.

Hm. No joo. Ei ole mitään hätää. Tänne avautuminen vaan oikeasti helpottaa tätä sekamelskaa, jota ajatuksiksenikin kutsutaan. Ja varsinkin se, jos joku sitten sanoo niihin jotain viisasta tai kivaa.

Tekisi mieli turvautua hätävarasyliin, mutta ei sekään ole täällä nyt.

Huomenna varmaan jo hävettää ja kaduttaa ja tekisi mieli poistaa tämä koko kirjoitus. Ainakin toivon niin. Huomenna taidan kirjoittaa Ikeasta. Raportoin mitä huikaisevan jännittävää ostin.

No, jos tästä jotain positiivista (?) pitää hakemalla hakea, niin postaustahti varmaan ainakin kiihtyy, kun meitsi kyntää taas naama edellä pohjamudissa.

Nyt soi: Wheatus - Teenage Dirtbag.

Foxy lady

Tuhannet kiitokset sille anonyymille, joka vinkkasi ja linkkasi tuonne yhden taannoisen kirjoituksen kommenttilaatikkon tästä Firefox portablesta.

Se toimii! Minua ei enää kukaan pakota käyttämään Internet Exploreria! Ihana Firefox! Olen jälleen oman itseni valtias! Ne eivät pääse jäljilleni! Suunnitelma on auko

Kaislikossa suhisee

Otsikko kuvaa jotenkin osuvasti meikäläisen pääkopan sisältöä tällä hetkellä. Kihisee ja kuhisee ja tekisi mieli sanoa vaikka mitä, mutta en löydä sanoja. Ehkä pakko kuitenkin jossain vaiheessa virtuaalioksentaa tänne, koska se on jollain tapaa tehokas keino jäsennellä ja järjestellä ajatuksiani. Kun en oikein itsekään tiedä miten ne laittaisin tällä hetkellä. Eikä mitään sellaista ole tapahtunut. Mutta jotain kuitenkin, niin etteivät jalkani ole juuri koskettaneet maata useampaan päivään. (Siihen ei tietenkään paljoa tarvita sopivan henkilön ollessa kyseessä).

Mietin tänään, että pitäisi olla joku sellainen sanelukoneen tapainen vekotin, jolle tosin ei tarvisi sanella mitään, vaan se poimisi sen punaisen langan tuolta ajatuksistani. Tai ei edes punaista lankaa, vaan ne ajatukset. Sanat. Kun istun vaikka bussissa tai vessassa, niin aivoni tuottavat koko ajan materiaalia. Mutta sitten kun istun tähän kirjoittamaan, niin kaikki vähänkään järkevät ajatukset tämän asian tiimoilta tuntuu katoavan tomuna ilmaan. Siksi tästä sillisalaatista on kovin vaikea saada mitään ilmoille.

Toinen rajoittava tekijä on se, että en tiedä miten avoimesti voin kirjoittaa täällä, ilman että tulen tunnistetuksi. Tai ennen kaikkea ilman, että joku toinen tulee tunnistetuksi. Todennäköistä kai on, ettei tätä lue kukaan sellainen, joka tietäisi ko. henkilöitä ja jolle en olisi jo live-elämässä vyöryttänyt silmät ja korvat täyteen tätä mouruamistani. Mutta toisaalta, eipä sitä koskaan voi tietää. Ja sitten on taas tosi ärsyttävää kirjoittaa silleen vihjaillen, ettei siitä sitten loppujen lopuksi ymmärrä kukaan muu kuin muutama paras ystäväni. (Siitä varmaan hyvänä esimerkkinä tämä kirjoitus).

Antakaa anteeksi, mutta tämä nainen on nyt vähän sekaisin.

Ps. Minusta nuo Andre Jordanin Ordinary Love Stories ovat aivan ihania!

En kestä

Hurja uutismaanantai:

• Matin ja Tepon keikalla joukkotappelu. Ei lisättävää.
  
  
• Ville Valo on lopettanut tupakoinnin. Mitä iloja Villen elämässä kohta enää on, kun se elää niin nuhteetonta elämää nykyisin: selibaatteja, ei juo alkoholiakaan ja nyt sitten vielä tupakkakin... Ilmestyyköhän HIMiltä taas uusi levy vai takkuaako keikkamyynti?
  
  
• Vesa Keskinen on löytänyt uuden tyttöystävän Ghanasta jonkun liikemiehen avulla. (Missään ei mainittu mikä tämän liikemiehen bisnes on, mutta ensimmäisenä mieleen tulee tyttöystävien postimyynti). Yhteyttä on pidetty vasta puhelimitse ja sähköpostilla. Nyt tytsä saapuu Suomeen äitinsä kanssa. Vesa rakastaa yhä brasilialaista eksäänsä, mutta tämä ghanalaistyttö on nyt hänen uusi rakkaansa. "Se on siinä", kommentoi Vesa tapahtunutta.

Kaiken huippu oli viikonloppuna molempien iltapäivälehtien lööpit:

Voi rikas tyttörukka! Hääonni varjostuu ja vauvahaaveet uhkaantuu. Elämä potkii päähän prinsessaa oikein kunnolla. Tosi kurjaa.

Jotenkin tuntuu kornilta edes ajatella jonkun prinsessan elämän kurjuutta ja vaikeutta. Victorian ei varmasti ole tarvinut koskaan miettiä, mistä tiristää rahaa sen verran, että saa ruokaa vielä kuun lopussakin tai millä maksaa seuraavan vuokransa tai saako hoitoa mahdollisiin (fyysisiin tai mielen-)terveydellisiin ongelmiinsa. Niin, mutta eihän se raha tuo kuitenkaan onnea. Enkä nyt väitä, että olisi helppoa olla prinsessa, kun osaansa ei saa valita, mutta hei kamoon. (En tosin hetkeäkään usko, että Victoria olisi itse ruikuttanut kurjaa osaansa).


***

Tarttis varmaan keskittyä vaan töiden tekemiseen eikä lukea mitään iltapäivälehtien nettisivuja.

#tag:Otsikko#

#tag:Kuva#

#tag:Teksti#
Aina naurattaa, kun toiset kämmää.

Ps. Saatteko te muut klikattua tuon kuvan isommaksi, vai onko se vaan IE joka sukkaa? Nonni, nyt sen pitäisi isontua.

Imitation of life

Tässä joku aika sitten katselin jotain ohjelmaa televisiosta, todennäköisesti jotain Late Night with Jimmy Fallonia. (Muisti pätkii jo tässä iässä). Ohjelmassa oli joku standup-koomikko, joka puhui kauhuelokuvien ja tosielämän eroista. Että kun kauhuelokuvissa kaikista pelottavinta on se, mitä ei näe, niin tosielämässä asia on aivan päin vastoin. Kauhuleffoissa itse kummajaisen näkeminen ei ole niin pelottavaa yleensä. Oikeassa elämässä taas jos jostain kuuluu jotain epämääräisiä ääniä, mutta mitään ei näy, niin ihminen selittää asian itselleen miten tahansa. Mutta jos makuuhuoneessa näkyy joku kummajainen, niin se se on pelottavaa.

Omituisen aasinsillan kautta päädyin jalostamaan (tai vesittämään) tätä asiaa muuallekin tv- ja irl-elämän eroihin. Oikeassa elämässä yleensä tykkään niistä kilteistä ja mukavista tyypeistä, kun taas tv-sarjoissa tai elokuvissa lemppareitani ovatkin ne toisia säälimättömät pahikset. Esimerkiksi Sons of Anarchyssa suosikkini on Tig, joka on tosi viileä ja kova jätkä. No joo, paitsi tuossa viimeisessä jaksossa sekin taisi vähän pehmistellä, mutta annettakoon se anteeksi.

Toinen hyvä esimerkki on sitten tuo True Blood. Tykkään siitä sarjasta, mutta en käsitä, miksi sen ns. päähenkilöt (ne Sookie ja vampyyri-Bill) ovat niin vässyköitä ja ihan järkyttävän tylsiä hahmoja. Joko se vika on hahmoissa tai sitten ne näyttelijät eivät vain ole kovin karismaattisia. Tai molempia. Sen sijaan ehdoton lempityyppini sarjassa on vampyyri-Eric, joka ei paljoa sääli ihmisiä eikä ketään muutakaan. Ja sitten Eric on niin älyttömän pienessä roolissa siinä (ainakin vielä) ja tämä harmaanaamainen Bill on kuvassa koko ajan, mikä käy nyppimään. Imdb:n mukaan Bill ja Sookie esiintyvät 36 jaksossa, kun Eric taas esiintyy vain 25 jaksossa. Why, oh why? Eilisen True Blood -jakson lopussa vähän tirskututti kyllä, kun Eric tuli paikalle foliot päässä kesken hiustensa tyvivärjäyksen.

Mutta olisihan se kauhean tylsää, jos televisio imitoisi tavallista elämää. Elokuvien ja telkkarisarjojen katselu varmaankin vapauttaa meistä sellaisia puolia, joita tosielämässä taas ei ole soveliasta päästää valloille. Tai joita ei tosielämässä edes haluaisi päästää valloille. Luontoäidille kiitos mielikuvituksesta!

Enimmäkseen älytön

Hattupäinen Aino innoitti minut katsomaan pitkästä aikaa hakusanoja, joilla tänne blogiin tullaan. Tässäpä vähän faktatietoa aiheesta.

Hakusanoista pitkällä aikavälillä yksi suosituimpia on Brandon Boyd. Enkä ihmettele. Siksipä tässä tytöille, ja miksei pojillekin, vähän silmäkarkkia.

Noin, olkaa hyvä! (Mielettömät viikset tossa alimmassa kuvassa, hahahaa...)

Ja sitten muita viime aikojen hakusanoja:

• kas kuusen latvassa (oksien alla on peesä pienoinen oo-ooravalla)
• tissien hieronta (tähän en osaa antaa mitään ohjeita)
• rinnat paljaana (ah, rinnat, nuo ikiaikainen kiinnostuksen kohde)
• juonipaljastuksia 2009 (no se vuosi meni jo, joten mehän kaikki tiedetään mitä tapahtui)
• misterjukka (tuota... en tunne)
• mummoseksi (tääkin on aika klassikko hakusanaksi)
• mistä johtuu heikottava olo (no siihenhän voi olla monia syitä, kuten vaikka alhainen verenpaine tai on unohtunut syödä tai sitten oot vaan kipeä)
• mieshieroja (olin joskus mieshierojalla ja se piti epäilyttävää maiskutusta)
• pitkä mustelma peniksessä (auts)
• tarja thurman (en tunne tätäkään)
• miesten hiuspanta (köh... mähän rakastan pantapäisiä miehiä...)
• oven sijasta verhot (toimii varmaan muualla paitsi ulko-ovessa, tai vessan ovessa)
• banaani kärpäsloukku (en lähtis ainakaan syöttämään sille banaania)

Sellasta settiä. Tosi fantsua.

Ps. Onpa ärsyttävää kun tuo blogin seuraajat -kilke sahaa edestakaisin tuossa 60 lukijan molemmin puolin. 58 - 59 - 58 - 59 - 60 - 59 - 60 - 61 -60... Koittakaa nyt päättää! Kuka ensin klikkaa sitä "lue tätä blogia" ja sitten hetken päästä peruu sen? Onko se jotain jaloilla äänestämistä, kun juttujen taso ei miellytä. Mur!

Silkkaa jazzia

Valokuvatorstain 169. haaste.

In the heat of the night

Mä tahdon halvan naisen
tahdon lutkan suurimman
huiputtavan flirttiperseen
naisen korskean

(Zen Café - Tahdon halvan naisen)

Voi että kun elämä on taas vaikeaa. Sekavaa. Hämmentävää. Ja sitten taas kuitenkin niin älyttömän helppoa...

Olen ollut nyt tämän viikon töissä ja se on käynyt jopa yllättävän kivuttomasti. Yhtenäkään aamuna ei ole vituttanut toiseen kahvikupilliseen saakka, kuten ennen. Niin paljon kuin etukäteen ottikin päähän sinne meneminen, niin töissä onkin ollut pelkästään kivaa. Mietin, olenko itse muuttunut jollain tapaa vai mitä on tapahtunut. Olen ollut töissä fiksu ja näppärä ja iloinen ja hurmaava. Olen tykännyt kaikista ja ne vakkarit flirttityypitkin on löytyneet.

Yhden entisen työpaikkasutinan kanssa kierretään kuin kissat kuumaa puuroa (jos sallitte kliseiden käytön). Se on samaan aikaan kivaa ja tuo omanlaisensa jännitteen työpäivään, mutta toisaalta taas se jossain määrin ahdistaa. Vanhasta muistista poden asiasta huonoa omaatuntoa, vaikka olemme nykyisin kumpikin tahoillamme aivan vapaita. En todellakaan halua sen tyypin kanssa mitään sen enempää ja uskon, että vastapuoli on samalla aaltopituudella kanssani. Onhan se imartelevaa, kun saa jonkun suorastaan syömään kädestään. Mutta sitten taas...

Työpäivän jälkeen kun sitä palaa hyvillä mielin kotiin, pieni kutkutus vatsanpohjassa, käynnistää tietokoneen ja avaa Facebookin, niin siinä se sitten taas on silmieni edessä. Sen yhden pojan nimi ja nassu. Sen, joka taatusti olisi minulle täydellinen poikaystävä, jos se vaan itsekin tajuaisi sen. Siinä se on niin nättinä ja muistuttaa maailmasta, joka on jotain ihan muuta kuin sen entisen työpaikkasutinan kanssa. Ja sitten alkaa ahdistaa. Ja tuntuu, että aivot varmaan räjähtää, kun niitä vedetään kahteen eri suuntaan.

Ja sitten mietin, että pitäisikö kuitenkin ottaa ne mahdolliset rukkaset siltä maailman suloisimmalta kitarapojalta. Vai pitäisikö heittäytyä sattuman (tai kohtalon, miksikä sitä nyt haluaakaan kutsua) käsivarsille ja uskoa, että jos jotain on kesällä tapahtuakseen, niin se tapahtuu. Vai odottaisiko kuitenkin syksyyn ja katsoisi mitä silloin tulee eteen. Kauhean mielelläni en kuitenkaan haluaisi polttaa tätä siltaa.

Ja kuinka sitä voi olla niin älyttömän voimakas fyysinen vetovoima jonkun tyypin kanssa vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen ja samaan aikaan tuntea etovaa tunnetta vatsanpohjassaan, kun edes antaa ymmärtää...

Taidan olla ihan oikeasti sellainen halpa nainen.

Stars are blind

Posti kiikutti kotiini eilen Stockmannilta jos jonkinlaista kanta-asiakaslehtykäistä. Yhden noista lehtykäisistä kannessa luki "Kauneuden kesä". Tottahan sitä piti ottaa selvää mitä kuuluu kauneuden kesään.

Lehti on kuvituksesta päätellen selkeästi naisille suunnattu. Naiset saavat siis nauttia kauneuden kesästä. Ei kun siis hetkinen...

Lehti sisältää mm. seuraavia tuotteita (ja tämä ei ole vitsi, vaan totisinta totta):

• miljoona erilaista hiustenkuivaajaa
• pari tuhatta kiharrinta
• yhtä paljon suoristimia
• suoristimia ja kihartimia samassa laitteessa
• bikinitrimmeri
• ihokarvanpoistaja
• epilaattori
• multistyler (koskee ilmeisesti lähinnä vain hiuksia)
• hiusten tuuheuttaja
• muotoilija
• ladyshaver
• monitoimitrimmeri (tällä voi trimmata ilmeisesti kaiken päälaesta varpaanväleihin)
• kynsien kuviointivekotin
• rakennekynsien tekovekotin
• jalkojenhoitaja
• ultraäänikuorija
• kasvoharja (konkretisoi sanonnan "kampaan naamani")
• kasvojen kiinteyttäjä
• kaulan kiinteyttäjä
• rintojen kiinteyttäjä
• syvähieroja
• lämpöshortsit (pienentää perseen kokoa 48 tunniksi)
• lämpövyö (pienentää vyötäröä 48 tunniksi)
• hampaiden valkaisulaite
• matkamanikyyrisetti
• jalkakylpy
• jalkahieroja
• bikinitrimmeri
• ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä Sqoom-laite, joka vähentää ikääntymisen merkkejä iholla(si) jo muutamassa viikossa, kun sillä suristellaan menemään pitkin kasvoja päivittäin

Kyllä se vaan on helppoa olla kaunis nainen.

Ps. Otsikon kappale. Kuunnelkaa ihmeessä!