Tyttö, joka leikki pilvilinnoilla

Lähitulevaisuus pelottaa niin paljon, että tekisi mieli tirauttaa itkut jo valmiiksi. Ihan vaan varmuuden varalta.

Juhannuksena rauhassa asioita miettiessäni olin hetken aikaa jo ihan varma, etten sittenkään tekisi mitään, mutta sitten tuli vastaan sunnuntai ja paluu arkeen ja se poika, jos nyt ei livenä niin virtuaalisesti kuitenkin. Ja olinkin taas varma, että teen jotain. Pakkohan se on. Ja pian. Jos ei se lopputulos olisikaan kovin hyvä, niin ei tämäkään olotila kovin palkitseva ole.

Itse asiassa tajusin, että minun olisi pitänyt tehdä muuvini jo tuossa muutama kuukausi sitten, kun ensimmäisen kerran ajattelin asiaa ihan tosissani. Muistan silloin ajatelleeni, että ne rukkaset sattuisi vähemmän kuin sen runopojan kohdalla. Nyt pelkään tilanteen kääntyneen jo ihan päälaelleen.

Minua hiukkasen jarruttelee tässä nyt se, että olen viimeisen viikon aikana kahteenkin kertaan vähän niin kuin rivien välistä viestittänyt sille, että "tykkään susta ihan sikana", mutta se ei ole tarttunut siihen syöttiin, jos nyt ei ole ollut erityisesti tarttumattakaan. Joka tapauksessa toimimattomuutta siltä puolelta voidaan pitää todisteena minua vastaan. Yritän nyt kuitenkin psyykata itseäni sillä, että tämä kaikki on sen itsensä syytä. Minä en tehnyt mitään. Se itse tuijotti tiensä sydämeeni. Ne hävyttömän kauniit silmät (tietysti sen maailman ihanimman persoonan lisäksi). Ne hypnotisoivat minut. Ihan varmasti.


Ps. Toimitus pahoittelee, että tämä blogin sosiaaliporno-osasto vähän jankkaa paikoillaan, mutta kirjoittaja on hiukan kauhusta jäykkänä.