Statusstressiä?

Viime aikoina olen parissakin yhteydessä törmännyt nettikeskusteluihin, joissa on ripitetty elämäntapahifistelijöitä, jotka pilaavat ympäristönsä elämisen ja olemisen tekemällä vapaa-ajastakin suorittamista ja kilpavarustelua - kolmen ruokalajin illallisista pikku piilopirttien sisustamiseen, eksoottisista matkakokemuksista virkistäviin kolmenkymmenen kilometrin juoksulenkkeihin ja niin edelleen. Omassakin tuttavapiirissäni on näitä ihmisiä, jotka joskus jopa huomattavan usein jakavat ympäristölleen tietoa tekemisistään ja olemisistaan, pyynnöstä ja ilman - ja tämä on siis hyvinkin suuri potentiaalisen stressin lähde.

Mieleen tuli kaksi asiaa. Ensinnäkin minusta on paljon pienempi paha jos ihmiset vaikka kerskailevat tekemisillään, kuin että vielä sosiaalisessa mediassakin ryhdymme harrastamaan enemmän perinteistä vaikenemisen taitoa (on tosin todettava, etteivät nettikeskustelut koskeneet pelkästään somen kautta aiheutettua stressiä - mutta uudet kanavat ovat tietenkin lisänneet tämän kilpavarustelun ja julkisen hehkuttamisen mahdollisuuksia huimasti). Jos jonkun sanomiset tai muut jakamiset oikein ottavat päähän, voi aina siivota feediään tai ystävälistaansa - mutta ainakin minulle nämä hehkutukset kyllä useammin aiheuttavat inspiraatiota kuin inhoa.

Toiseksi, ja toisaalta, jäin miettimään omaa käyttäytymistäni. OK, joskus tulee kehuttua jotakin punaviiniä ehkä hienommin määrein kuin mihin osaamiseni oikeastaan antaisi luvan, ja mitä taas kevyen musiikin kehumiseen tulee, olen ainakin ajoittain vähän snobi (kahdesta artistista kehun mieluummin sitä vähemmän tunnettua) - mutta kummassakin tapauksessa haluan ainakin kuvitella sen tapahtuvan enemmän suosittelemisen ja jakamisen halusta kuin siitä, että haluaisin brändätä itseni vähän keskivertoa paremmaksi. Siten voin myös hyvillä mielin antaa itselleni synninpäätöksen ja luvan jatkaa niinkuin ennenkin.