Luettua: Dekkarimaraton 2014

Jokakesäiseen tapaani olen lukenut dekkareita hieman enemmänkin - yrittänyt hieman purkaa sitä sumaa, joka syntyy kun hankkii vanhojen suosikkiensa teoksia sitä mukaa kun ne tulevat eteen, mutta ei ehdi lukea niitä saman tien. Nyt sattui sumaan kolme suurimmista kotimaisista nimistä:

Reijo Mäki nosti mielestäni hieman profiiliaan toissavuotisella Sheriffillä, ja nyt luin sitä seuranneen Intiaanin. Sekin on ehkä kunnianhimoisempi kuin jotkut aikaisemmat Varekset, mutta ei ihan yllä edeltäjänsä tasolle. Piti miettiä mikä tässä häiritsi, ja ehkä yksi juttu on se, että vaikka Mäki on luonut jopa tavanomaista monipuolisemman henkilögallerian, on niin rikkaan kuin köyhä, rosvon kuin poliisinkin puheenparsi aika samankuuloista. Toisaalta monet muut asiat, kuten tiheät ja tapahtumarikkaat käynnit Uudessa Apteekissa, toimivat niinkuin ennenkin - ja ehkäpä on niin, että Vares hahmona tosiaan on kypsynyt jonkin verran? Nyt jään vain odottamaan seuraavan kirjan, uuden Cowboyn, ilmestymistä kirjapinoon.

Suomen tämän hetken ykkösdekkaristi minun kirjoissani, Markku Ropponen, kirjoitti pari vuotta sitten Kuhala-sarjansa lomassa "erillisteoksen" Pimento, jonka sitten nautin seuraavaksi. Ja tämähän on taattua Ropposta - jopa niin taattua, etten oikein ymmärrä pointtia kirjoittaa tällaista tarinaa siten, että päähenkilönä on joku muu kuin Kuhala, varsinkin kun tiedän Ropposen sinänsä hallitsevan myös muunlaiset tarinat. Sinänsä myös Marlon Turmanen on mainio yksityisetsivä vikoineen kaikkineen, tarinassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja henkilögalleria on jopa Mäen vastaavia monipuolisempi. Ropposen kuvaus teollisen tuotannon hylkäämästa Suomesta on tietyllä tapaa jopa hyytävä, niin todelta se maistuu vaikka sanailu ja tapahtumat välillä koukkaavat absurdin puolelle. Hyvä kirja silti, vaikka en täysin hahmota sen olemassaolon syytä.

Ja ilokseni löysin pitkän tauon jälkeen uuden kirjan Risto Juhanilta - ja huomasin, että tätä toissavuonna ilmestynyttä Ei tikkua ristiin-nimistä teosta edeltävä Juhanin kirja on mennyt minulta ohi. Onneksi ne voi lukea ihan hyvin myös satunnaisessa järjestyksessä. Tämä(kin) oli tietyllä tapaa hienoinen pettymys - ehkä koska odotukseni olivat niin korkealla. Risto Juhani edustaa juuri sitä humanistista "feelgoodia", joka jaksaa viihdyttää ja antaa ajattelemisen aihetta viemättä yöunia, ja hänen tapansa esitellä niin poliisit kuin rosvotkin luovat kokonaisuuden jossa on helppoa tuntea jonkinlaista sympatiaa kaikkia kohtaan vuoron perään. Paavo Iisakki Pesonen taitaa loppujen lopuksi olla dekkarihistoriamme paras poliisityyppi - ja muutenkin etenkin ikääntyvät miespuoliset henkilöt on esitetty hyvinkin mieleenpainuvalla tavalla. Mikä sitten mätti? Tarina ja sen eteneminen ei kuulunut terävimpään kärkeen - jotenkin odotin tietyiltä juonenkäänteiltä enemmän.

Eli kolme kelpo kirjaa, oikein luettavia joskaan eivät tekijöidensä kaikkein parhaimpia aikaansaannoksia. Jollakin tasolla ne kertovat pitkien dekkarisarjojen hyvistä ja huonoista puolista - hyvää on se, että hyvien hahmojen parissa voi viihtyä vaikka kokonaisuus ei kuulukaan niihin parhaimpiin - mutta vaarana on tietysti, että varsinkin suositut hahmot taas pitemmän päälle rajoittavat kirjailijan mahdollisuuksia kehitellä erilaisia tapahtumaketjuja.

Seuraavaksi on sitten vuorossa naisdekkaristeja, minulle entuudestaan tuntemattomia nimiä joilta odotan paljonkin. Palaamme siis asiaan...

Luettua: Markku Ropponen ja dekkarinautinnon salat

Kesään kuuluvat dekkarit, ja kaikkein parhaimmassa tapauksessa dekkarimaratonit - koska en aina osta jokaisen suosikkini uusinta teosta heti tuoreeltaan, on minulla parhaassa tapauksessa kolme tai neljäkin saman sarjan teosta kasassa "putkilukua" varten jos siltä tuntuu. Niinpä luin juuri Markku Ropposen mainiosta Kuhala-sarjasta osan nimeltä Kuhala ja kevään ensi ruumis, ja sarjan seuraava osa odottaa jo yöpöydällä. Sen lisäksi niiden jälkeen on ilmestynyt vielä kaksi uudempaakin teosta - ellei peräti kolme. 

No, tämänkertainen teos oli niin hyvä että pitänee käydä kirjakaupassa - tällä hetkellä Ropponen on noussut suosikkidekkaristiksini ainakin kotimaan tasolla. Hän on aina osannut kehitellä riemastuttavia tarinoita, joissa etenkin laitapuolen kulkijat esitellään hykerryttävällä tavalla, ja kaiken huippuna on tietenkin Otto Kuhala, jonka maallinen vaellus on saamassa jo juhanipeltosmaisia piirteitä. Niinkuin tuo suuri satiirikkoesikuvani, myös Markku Ropponen omaa sellaisen empatian taidon, joka naurunhörähdysten ja jännityksen lomassa ajoittain jopa liikuttaa lukijaa. Ja jos sanoisin hänen olevan keski-ikäisen suomalaismiehen sielunelämän varteenotettavimpia tulkkeja, en varmaankaan ole kovin väärässä. Jos vielä lisätään tähän se, että rikostarina on toimiva, teknisissä yksityiskohdissa ei vellota, ja vauhtia ja vaarallisia tilanteitä riittää, lienee aika ilmeistä, että tämä sepustus on suositus.

Ylipäätään Markku Ropposen kirjat saavuttavat jotain sellaista, jota minä yhä enemmän dekkareissani kaipaan (ja miksei muissakin kirjoissani); tarina voi sisältää hyvinkin ikäviä ja traagisia piirteitä, mutta niiden yksityiskohdissa ei ryvetä, ja kaiken alla on kuitenkin jonkinlainen hyvän voittamisen pohjaväre. Maailma on ajoittain ikävä paikka, eivätkä esimerkiksi poliisit - tai rosvot - aina ehkä näe sen hyviä puolia, mutta parhaimmat dekkaristit osaavat tuoda ne esiin vihjaamalla pikemmin kuin osoittelemalla, ja sellaiset tarina kelpaavat minulle hyvin.

Luettua: Dekkarimaraton

Lukutottumuksiini kuuluu aina silloin tällöin, ja ainakin kesäisin, vetäistä kunnon dekkarimaraton - lukea putkeen pino hyllyyn kertyneitä jännityskertomuksia. Koska en seuraa "reaaliaikaisesti" kuin joitain yksittäisiä suursuosikkeja, voi hyllyyn joskus kertyä jopa saman kirjailijan teoksia sarjaksi asti. Liika on yleensä liikaa, mutta kaksi tai kolme peräkkäistä teosta on minusta hyvä tapa paeta arkea ja uppoutua jonkun sankarin maailmaan.

Tänä kesänä ensimmäisenä joutui kehään Markku Ropponen ja hänen Otto Kuhalansa, joka vain lisää vauhtiaan - Kuoleman hipaisu sekä Hautausmaan risteys olivat oikein viihdyttäviä kokonaisuuksia; hyllyssä odottaa vielä Vanginvartijan mandoliini, mutta koska välistä puuttuu yksi osa sarjaa, se saa odottaa. Ropposen teksti soljuu, tarinat ovat jotenkin "ihmisen kokoisia" ja Kuhala on mainio antisankari, joskin hänen yksityiselämänsä käänteet puhuvat jonkinlaisesta keski-iän kriisistä. Hyllyssä odottaa myös Ropposen uusin teos, Pimento - ilmeisesti uuden sarjan avaus, mutta sekin on vielä lukematta.

Seuraavana käsittelyssä oli Harri Nykänen - sekä yhdessä Jarkko Sipilän kanssa kirjoitetun Crime Time-kustantamon Paha paha tyttö-debyyttiteoksen  että viimeisimmän Raidin, Susirajan, muodossa. Etenkin viimemainittu herätti odotuksia, koska Raidit ovat ihan omanlaisensa sarja suomalaisessa rikoskirjallisuudessa - mutta se oli mielestäni aika "juosten päästetty" tekele; jännityksestä ei ollut pahemmin tietoa, Raid vain tuli ja tappoi. Ilmassa oli jonkinlaista eläköitymisen makua, ja edellisestä Raidista oli aikaa; aivan kuin tämä olisi tehty koska deadline lähestyy eikä muutakaan tullut mieleen.

Herrojen yhteisessä teoksessa oli sentään vähän ainesta, päähenkilön omatoimisuus piristävää, ja periaatteessa kahden tuotannon yhdistelmät ovat aina mielenkiintoisia, mutta mieleen juolahti kyllä että se oli kyhätty enemmän kustantamon markkinoimiseksi kuin varsinaisesta kertomisen tarpeesta. Vaikka minusta on paikallaan, että kirjailijat saavat kunnon korvauksen, hiipii vain mieleen pelko, että omassa kustantamossa julkaisukynnys madaltuu...

Toistaiseksi viimeisin osuus tätä maratonia oli sitten Reijo Mäen käsittääkseni toistaiseksi toiseksi uusin Vares, Sheriffi, joka olikin aika inspiroitunut kertomus - jossakin vaiheessa Mäen tuotantoon tuli mielestäni hieman liukuhihnan makua, ja itse asiassa pari tätä edeltävää kirjaa on vielä hankkimatta - mutta kylä nekin täytyy tsekata. Vaikka peruskuvio oli pitkälti sama kuin aina, on Varekseen kaikkine vikoineen helpompi uskoa kuin kaiken maailman supertappajiin, ja vaikka Turun alamaailma Mäen käsittelyssä vähitellen alkaa turvota kuin pullataikina, tämä viimeisin lisäys oli aika viihdyttävä sekin. Ja loppuratkaisukin osoitti, että hahmossa ja tuotannossa on särmää vielä kolmannellakin vuosikymmenellä.

Lisää namia on tiedossa - Nykäseltä kolmas Ariel Kafka-dekkari, Sipilältä tähän mennessä lukemattoman Takamäki-sarjan ensimmäinen kolmen kirjan omnibus, ja vähän muitakin kirjoittajia, mutta välillä täytyy lukea jotain muutakin. Loma onneksi jatkuu vielä.