Lukupäiväkirjaan.

Andreï Makine; Ranskalainen testamentti

Makinen tuotannon läpi lukeminen jatkuu selkeästikin, sillä nyt voin kirjata luetuksi myös Makinen läpimurtoteoksen, Ranskalaisen testamentin, joka on voittanut mm. Goncourt-palkinnon, lukiolaisten Goncourt-palkinnon ja Médicis-palkinnon.

Kesälomallaan pieni poika istuu ranskalaisen isoäitinsä parvekkeella helteisen aron laidalla Siperiassa ja kuulee mielikuvistusta kiihottavia kertomuksia entisiltä ajoilta. Ajoilta jolloin tsaari ja tsaaritar kävivät Pariisissa, kertomuksia tapahtumista ja paikoista jotka taikovat oven auki neuvostotodellisuuden arjesta ihmemaailmaan.

Aikuinen mies muistelee lapsuuttaan, elämäänsä Neuvostoliitossa, mutta sitäkin tärkeämpään rooliin romaanissa nousee pojan ranskalaisperäinen isoäiti, joka kertoo lapsenlapsilleen tarinoita lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Pieni poika omaa uskomattoman eläytymiskyvyn, joka meinaa myös koitua hänen kohtalokseen. Muistot risteilevät, aikuinen muistelija kyseenalaistaa niitä, mutta silti sadunhohtoiset kuvat piirtyvä pojan mieleen pysyvästi, halusi hän tai ei.

Parveke leijuu aron yllä, ja poika näkee edessään Pariisin suuren tulvan, kaupungin talorykelmät, katedraalien huiput, lyhtypylväät. Isoäidin säilyttämät kellastuneet sanomalehtileikkeet ja vanhat valokuvat lumoavat pojan. Isoäidiltä hän myös perii rakkauden ranskan kieleen ja kirjallisuuteen.

Romaanin pohjana ovat Makinen omat elämänvaihee. Se on koskettava ja välillä raankin todellinen kertomus elämästä, pienen pojan kasvamisesta aikuiseksi. Kuitenkin tätäkin suurempaan rooliin nousee isoäiti Charlotte ja hänen elämänsä, ehkä ennen kaikkea hänen menneisyytensä, jonka lumoihin pieni poika joutuu ja jota kohti hän kurkottaa jollain tavalla koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Ranskalainen testamentti tuntuu olevan ennen kaikkea kunnian osoitus edesmenneelle isoäidille, se on kauniisti kerrottu tarina isoäidin elämästä, mutta myös sen heijastuksesta seuraaville sukupolville.

Isoäiti Charolotten kertomuksissa ja todellisessa elämässä ovat vastakkain erikoisella ja groteskillakin tavalla toisaalta venäläinen suljettu yhteiskunta ja kansan kärsimykset, toisaalta keskieurooppalainen elämästä nauttiminen, joka tuntuu pojasta uskomattomalta, kuin sadulta. Myöhemmin pojan koko elämää leimaa tasapainottelu hänen venäläisyytensä ja ranskalaisten juuriensa välillä. Kun hän aikuisena muuttaa Ranskaan maa on hänelle tavallaan tuttu mutta myös täysin vieras.

Ajankuvaus sotien jälkeisestä Neuvostoliitosta on koskettava. Se piirtää lukijan silmien eteen realistisen kuvan todellisuudesta, kansan elämästä pommitusten jälkeen, sen jälkeen kun hengissä selvinneet palaavat rintamalta kotiin, jos sellaista enää on olemassa ja se kertoo myös elämästä, joka oli pitkään suurta kamppailua pysyäkseen hengissä. Kuitenkin Makine piirtää eteeni myös omalla tavalla kauniin kuvan venäläisestä pikkukylästä Siperian perukoilla, kylästä, joka elää oma elämäänsä ja jossa ihmiset selviävät, ainakin seuraavaan päivään.

Välillä romaania oli raskas lukea. Joskus pääsin eteenpäin vain muutaman sivun kun oli jo pakko pitää taukoa tai jättää lukeminen siltä erää. Ehkä sen teki aihe raskaudellaan, mutta ennen kaikkea ehkä sen tietynlainen sekavuus, joka aiheutti sen ettein aina meinannut pysyä mukana. Mutta se ei himmentänyt lukukokemustani. Vaikka rehellisesti sanoen kirjan luettuani ajattelin sen olleen ihan hyvä, mutta ei sen enempää, mutta kirjoittaessani ylös ajatuksiani kirjasta huomaan sen olleen kuitenkin enemmän kuin ihan hyvä. Ehkä se on kirja, joka pitäisi lukea uudestaan, hitaasti ja sille aikaa antaen. Mutta vaikutti se näinkin, vaikutti sitten kuitenkin.