Se tunne kun saa hoidettua asioita!

Olen ihminen, joka on tuudittautunut mottoon: Älä tee tänään mitään, minkä voit tehdä myös huomenna. Huonoina päivinä poden suurensuurta puhelinkammoa ja virallisten asioiden hoitaminen ei vain suju. Mutta sitten taas kun on draivi päällä, pitää ottaa siitä kaikki ilo irti ja antaa palaa. Kuten pari edellistä päivää.

Eilen otin itseäni niskasta kiinni ja hoidin viisumia varten kaiken valmiiksi. Huomenna suuntaan kulkuni Helsinkiin ja käyn hoitamassa asian loppuun.
Tänään teetin vihdoin ja viimein ekaluokkalaiselle kotiavaimen.
Tänään myös imuroin.
Soitin ja varmistin tilat kolmen viikon päästä alkavaa venäjän kurssia varten. Miksi ihmeessä sitäkin on pitänyt lykätä aina vain eteenpäin?
Soitin ja varasin itselleni silmälääkärin, vihdoin ja viimein! Pakko käydä jo kerran vuodessa kun näkö vain tuntuu heikkenevän...

Nyt pojille välipalaa ja kohti ekaluokkalaisen silmälääkäriä.

Eilen istuttiin vanhempainillassa.
Ukkokulta ekaluokkalaisen ja minä kolmosen. Ukkokulta vapautui omastaan puolisen tuntia ennen minua kun meillä keskustelu jatkui leirikoulun tiimoilta. Tiedän, että leirikoulu on varmasti tosi upea juttu lapsille ja niin edespäin, mutta ehkä näin levottomana sieluna en välttämättä näe meitä näillä kulmilla enää kolmen vuoden päästä. Joten tuntuu turhauttavalta paahtaa kolme vuotta yhden ainoan leirikoulun vuoksi. Ehkä se tästä vielä selkenee ja saan loistavan ahaa-elämyksen asian tiimoilta.
Saa kivittää, olen valmis siihen ;)

Ongelma numero kaksi vanhempainilloissa on se, että tunnen joka kerta itseni niin junioriksi muiden vanhempien joukossa. Kun ikäeroa muihin on valehtelematta se kymmenen vuotta...tuntuu, että otsassani lukee isolla teiniäiti (vaikka esikoinen syntyikin kypsässä 21 vuoden iässä), vaikka luultavimmin ongelma on vain oman pääni sisällä. Luultavimmin kukaan ei edes kiinnitä huomiota minuun tai ikääni...

Eilen tuli omalta opettajaltani sähköpostia koskien ensimmäistä kouluviikkoa. Meillä aineopiskelijoilla ensimmäinen koulupäivä maanantaina kestää mukavasti klo 16 saakka, mikä tarkoittaa sitä, että olen kotona hieman ennen klo 17 haettuani kuopuksen päiväkodista ennen sitä. Siis, minun ekaluokkalaiseni joutuu tulemaan kotiin, jossa ei ole ketään silloin paikalla. Tuo joutuu olemaan kotona yksin tunnin verran ennenkuin esikoinen tulee kotiin. Ja sitten nuo joutuvat olemaan kotona ilman äitiä vielä kolmisen tuntia. Tänään aamusta pohjustin poikia jo tulevaan ja ekaluokkalainen totesi vain että ok. Luultavimmin ongelma on taas vain oman pääni sisällä.

Joku kysyy miksei ekaluokkalainen ole iltapäiväkerhossa. Vastaus on: Siksi, että yleisesti ottaen olen koulussa vain 2-3 päivänä viikossa ja silloinkin mahdollisesti kotona heti puolen päivän jälkeen. Olen siis  useimmiten kotona poikien kotiutuessa. Ja muutama pidempi päivä menee pojilla varmasti itsenäisyydestä nauttien. Ja onhan pojilla aina toisensa.

Ja taas teen sitä. Puolustelen omia ratkaisujamme. Pitäisi vain kirjoittaa, että meillä tämä tulee toimimaan loistavasti näin!

Iltapäivällä olisi ekaluokkalaisen silmälääkäri. Jäi seulaan (Miksi seulasta tulee ensimmäisenä mieleen huumeet?) kouluuntulotarkastuksessa, joten nyt mennään silmälääkärille katsomaan näkeekö tuolla oikealla silmällä tarpeeksi hyvin vai onko siinä oikeasti vikaa. Näki vasemmalla silmällä alimmankin rivin, kummallakin silmällä yhdessä samoin, mutta oikealla ei nähnyt keskiriviä pienempää. Kuulostaa liian tutulta. Oma vasen silmäni ei toimi ilman oikeaa silmää...

Nyt aion muuttaa yhden jos -lausekkeen kun -lausekkeeksi. Aion tarttua imuriin ja siivota! Napit korviin, musiikki soimaan ja menoksi..

Lautasella oli tänään broileria, ituja, tomaattia ja kesäkurpitsaa.

Kesäkurpitsa ei meillä ole kuulunut lempiaineksiin, mutta keksin keinon, jolla sen saa maistumaan. Kas näin. Loraus oliiviöljyä pannulle. Kuutioidut kesäkurpitsat paahtumaan, myllystä suolaa ja pippuria. Ja tarpeeksi paahduttuaan lisäke on valmis. Ja maistuvaa.

Eilen hikoilin tunnin kuntojumpassa ja kyllä teki hyvää. Luultavasti viimeistään huomenna erinäiset lihakset ilmoittavat olemassaolostaan, mutta se ei haittaa. Jumpan jälkeen olo oli mahtava (jokseenkin kaikkensa antanut...) ja saunan maittavat löylyt rentouttivat lihakset ja uni tuli silmään nopeasti.

Tänään olen hoitanut käytännön asioita. Viisumia varten kävin vakuutusyhtiössä hakemassa todistuksen matkavakuutuksestani, sen jälkeen suuntasin valokuvausliikkeeseen otattamaan passikuvat viisumihakemusta varten. Kuvat saatuani mietin, miten ihmeessä sitä osaakin näyttää joka kerta niin hassulta. Pelästyneeltä. Yritin ajatella näyttäväni vain siltä kuin minulla olisi jokin kutkuttava salaisuus, jota en kerro muille, mutta kallistuin kuitenkin tuon pelästyneen puolelle.

Kolmen viikon päästä alkaa taas venäjän tunnit ja tänään istahdin alas, kaivoin materiaalit esiin ja aloin vähitellen työstämään materiaalia kurssia varten. On mukava taas laiskan kesän jälkeen saada ohjelmaa arkeen.

Pitäisi taas vaihteeksi poimia omenoita, joita tuo puu tuntuu tuottavan aina vain lisää. Sosetta en itse asiassa ole siitä vielä tehnyt, joten se voisi olla ohjelmassa seuraavana. Toisaalta ostin tänään myös vanilijajätskiä kaupasta, joten illalla voitaisiin kyllä ukkokullan kanssa herkutella kaura-omena -paistoksella. Nam!

Olen yrittänyt aloittaa hieman terveempää elämää. Ei mitään tiukkoja dieettejä vaan ihan normaalia ruokaa, mutta ehkä yritän hieman katsoa laatua. Joskus hieman keventää kuten eilen. Runsas salaatti ja broileria. Muuten meillä syödään normaalin lapsiperheen tapaan; perunaa, pastaa ja kaikkia sen eri variaatioita. Kasviksia olen yrittänyt lisätä ja vähitellen se onnistuu. Jopa lasten lautasille.

Liikunnasta en halua itselleni pakkopullaa. Haluan vain nauttia siitä. En halua liikkua tai syödä kevyemmin sen vuoksi että laihtuisin (vaikka kaksi tai kolme kiloa kyllä saisi kadotakin...) vaan siksi, että oloni olisi parempi. Jotain kokonaisvaltaista hyvinvointia, mikä kuulostaakin kiitettävän mahtipontiselta tähän asiayhteyteen...

Kuva on Kauhajoelta. Sitä katsoessa tulee hieman ikävä kesää...

Tänään sain käsikirjoituksen ensimmäisen version valmiiksi. Viimeisen pisteen painaessani olo oli helpottunut, vaikka ei se työ tähän vielä loppunut. Lähetin sen muutamalle luottolukijalleni kysymyslistan kerta ja näiden pohjalta alan työstämään sitten toista versiota. Siihen saakka kummastelen tätä olotilaa kun ei ole mitään tekemistä. Tai olisihan sitä, mutta...

Sen sijaan luen (ja hoidan kaikkia tylsiä käytännön asioita, kuten uuteen viisumiin tarvittavien papereiden hankkimista ja sen sellaista...). Kotiuduttiin juuri kirjastoautolta ja kassiin tuli vakaista päätöksistä huolimatta ihan liikaa lainattuja kirjoja. Muutama kesken oleva (ainakin neljä tai viisi) löytyy vielä kotoakin. Nyt pitäisi vain päättää mitä lukisin ensimmäisenä. Andreï Makine: Vera, joka takakannen mukaan on ehdottoman rakkauden ylistys. Tai Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, jota olen kuullu kehuttavan hyvin paljon. Ja sitten en vain voinut vastustaa kun löysin L.M. Montgomeryn ennen suomentamattomat kirjat: Vanhan kartanon Pat sekä Pat, vanhan kartanon valtiatar.

Nyt ruokaa laittamaan ja sen valmistusta odottaessani voisin vaikka...ripustaa pyykit lukea...

Jos ja kun

Huomasin olevani jos -ihminen.

...jos harrastettaisiin enemmän lasten kanssa liikuntaa.
...jos kirjoittaisin tehokkaamin niin saisin enemmän tekstiä aikaan.
...jos saisin aikaiseksi siivota.
...jos olisin käynyt kesällä pyörälenkeillä aamuisin, olisin paremmassa kunnossa nyt.
...jos olisin opiskellut venäjää ahkerammin kaikki nämä vuodet, olisi minulla nyt parempi kielitaito.

Ja näitä riittäisi loputtomiin.

Ja onhan se kuitenkin myös totta.
Jos olisin pitänyt tehokkaammin kielitaitoani yllä, puhuisin huomattavasti sujuvammin venäjää kuin nyt. Mutta kun en päntännyt. Jos olisin käynyt kesäaamuisin pyörälenkillä kuten suunnittelin, olisin paremmassa kunnossa kuin nyt. Mutta kun en käynyt. (Vaan nukuin pitkään. Nautin hitaista aamuista lasten kanssa. Ei paha sekään. Ei todellakaan!)

Turha kai jossitella näin jälkikäteen. Olisin tehnyt asiat silloin niin ei tarvitsisi jossitella jälkeenpäin.

Toisaalta nuo jos -lausekkeet on mahdollista muttaa myös kun -lausekkeiksi.

...kun harrastetaan lasten kanssa enemmän liikuntaa tästä eteenpäin.
...kun kirjoitan tehokkaammin, niin saan enenmmän tekstiä aikaan.
...kun siivoan, täällä on siistimpää.
...kun aloitan uudestaan venäjän kielen ylläpidon, saan kielitaitoani takaisin. Puheeni sujuvammaksi. Ei se ole sen kummempaa!

Kun päätän tehdä jotain, voin myös saavuttaa sen. Joten kun nyt aloitan kirjoittamaan, saan todellakin enenmmän tekstiä aikaan kuin sillä, että jossittelen tuossa muutaman tunnin päästä, että jos olisin...

Liikuntapäiväkirja vko 34:

Maanantai: Kävely koululle ja takaisin x2. Yhteensä n. 2 km
Tiistai: Kävely koululle ja takaisin x2. Yhteensä n. 2 km
Keskiviikko: Pyöräily 12,5 km
Torstai: -
Perjantai: -
Lauantai: Pyöräily 20 km
Sunnuntai: Juoksu/kävely 3,5 km

Ihan ok viikko liikunnan suhteen ja tämä viikonloppu pelasti sen aika pitkälti  ;) Ja se, ettei autoa saanut käyttää keskiviikkona...

No, nyt alkaa jumppaseuran syksykin rullaamaan, joten viikkoon pitäisi tulla muutamia ryhmäliikuntatuntejakin vähän on kiikarissa ainakin soololattarit (tanssia, jee!), kuntojumppaa ja tehomuokkausta. Ja kun lenkille saisi lähdettyä myös...

Mutta eiköhän se tästä! Näyttää ainakin paremmalta kuin edellinen viikko...

Kerrankin ehdin juoda aamulla teeni rauhassa heti herättyäni. Esikoinen meni kouluun kahdeksaksi ja ekaluokkalainen yhdeksäksi. Esikoisen aamupalan laiton jälkeen oli hyvä aika istahtaa sohvan nurkkaan ja herätä rauhassa. Karibian aurinko taisi olle tee nimeltään ja tähän mennessä päivää sitä on juotuna kaksi mukillista. Vielä ehtii..

Eilen ekaluokkalainen kulki koulumatkat isoveljen kanssa, tänään sitten yksin. Vaikka pääsi itku kuitenkin ovella. Sinne se kuitenkin lähti ja niin olisi tehnyt mieli hiipiä perässä ja varmistaa, että tuo pääsee koululle asti. Mietti jos ei enää muistakaan reittiä (jota ollaan kuljettu viimeiset kaksi viikkoa) tai...tai..

Niin iso, mutta silti niin pieni!

Takapihan omenapuu tuottaa hurjan sadon. Meillä pakastin on jo täynnä omenoita. Muutama viikko sitten vein siskolleni ämpärillisen ja tänään sinne lähtee isäni matkassa kolme ämpärillistä. Ja puussa riittää omenoita edelleen. Mutta on ihana säilöä kesää pakastimeen ja talven pimeydessä niitä sieltä käyttää. 

Tänään ajattelin kirjoittaa ja shoppailla!

Ja linkkivinkki tähän loppuu. Autolla Nepaliin...

Lukupäiväkirjaan

Hanna Tuuri; Orapihlajapiiri

Elämälleen uutta suuntaa etsivä Kirsi päättää jättää tutut ympyrät ja muuttaa vastaanhangoittelevan murrosikäisen tyttärensä Annin kanssa Kuopiosta Irlannin maaseudulle, Knockamurran yhteisöön.

Kirjastoauton suppeammasta valikoimasta tämä kirja sai puhuttua itsensä matkaani. Muutostarinathan ovat aina kiehtovia ja ulkomaille muuttokin kiehtoo, ja Irlanti. Esimmäisten sivujen kohdalla en ollut varma jatkanko, mutta eteenpäin lukeminen kannatti.

Kirsi aloittaa työn kehitysvsmmaisista asukkaistaan huolehtivassa yhteisössä ja tutustuu paitsi muihin Knockamurralaisiin myös sympaattiseen Antoniin.

Pakollinen viittaus romantiikkaan, kyllä vain. Mutta se on onneksi täysin sivuseikka...

Mutta kumpi lopulta sopeutuu uuteen elämään helpommin, elämänmuutosta kaivannut Kirsi vai muuttoa kiivaasti vastustanut Anni?

Kirjan tapahtumat kerrottiin vuorotellen Kirsin ja Annin, äidin ja tyttären, näkökulmasta. Se toimi ja kirjailija oli onnistunut myös teini-ikäisen tytön kielen kanssa, teksti oli uskottavaa ja luontevaa kun siihen ei sen kummemmin kiinnittänyt huomiota.

Jostain lehdestä olen lukenut Tuurin kolumneja ja tiesin taustoista ja asumisesta Irlannissa, joten kirja ei sinänsä tuonut yllätystä mukanaan. Orapihlajapiirissä Tuuri  maalaa hyvin realistisen mutta myös kiehtovan kuvan Irlannista. Sen nummille kun pääsisi itsekin kävelemään...

Pienen miinuksen annan kirjan lopusta. Se olisi voinut loppua toisin...

 

Elämän pieniä iloja.

Ekaluokkalainen ei halunnut äitiä enää saattelemaan koulumatkalle.
Appiukko vaihtoi auton jarrupalat jo eilen, joten tänään ei tarvinnut pyöräillä vesisateessa.
Kirjoitin juuri 5 liuskaa ja olen jopa ihan tyytyväinen tekstiini.
Ulkona sataa ja minä olen sisällä!

Pakkoliikuntaa.
Autosta meni oikean takarenkaan jarrupalat, joten autoa ei jostain kumman syystä saa juuri nyt käyttää. Appiukko tulee huomenna laittamaan uudet, joten hätä ei ole sen suurempi.
Mutta saanpahan liikuntaa!
Saattelin pojat (ekaluokkalainen kaipaa vielä äitiä koulumatkalle...) ja puolessa välissä matkaa ilmoitin ekaluokkalaiselle, että nyt saavat mennä kaksin loppumatkan. Taivas näytti sen verran harmaalta etten halunnut ottaa sen suurempaa riskiä kastumiselle.
Nuorimmainen sitten päiväkotiin. Päiväkodilta ruokakauppaan ja kaksi reppua täyteen tavaraa. Reput selässä ja lastenistuimessa ja takaisin kotiin. Melkein 6,5 km liikuntaa ja iltapäivällä melkein saman verran. Ehkä tällä kahden päivän pakkoliikuntakuurilla löydän uudestaan sen innon liikkumiseen...

Nyt on hautumassa iso mukillinen teetä. Tee näytti olevan nimeltään Sadepäivän ilo, mutta toivon ettei se olisi enteellinen tätä päivää ajatellen. Sateinen sää yhdistettynä pakkoliikuntaan ei ole sopivin yhtälö. Ei sitten todellakaan.

Yhdeltä ekaluokkalaista vastaan.
Ilmoitin, että perjantaina kulkee jo yksin (vaikkakin aamut isoveljen kanssa) ja se kirvoitti vaimean vastalauseen. Tuolle meidän ekaluokkalaiselle on tuntunut olevan tosi iso juttu tämä koulumatkailu. Koulussa olosta nauttii, odottaa läksyjä kuin kuuta nousevaa ja kaikki koulussa on kivaa. Mutta koulumatkat yksin. Ei. "Mutta sähän äiti olet kotona vielä ensi viikon, miksi mun pitää kulkea yksin?" oli kysymys.
No siksi.

Ajattelin käyttää hiljaisen talon hyödykseni ja kirjoittaa. Eilen ei kulkenut sitten yhtään. Väkisin kirjoitettuja sanoja. Mutta siitä se ehkä taas lähtee kunhan alkukankeudesta päästään.

Iltapäivästä onkin sitten aika siivota yksi keittiön kaapeista. Se, jonka syövereihin kaikki kuiva-aineet katoavat salaperäisesti epämääräiseen kaaokseen...

Liikuntapäiväkirja vko 33:

Maanantai: Lasten kanssa seikkailupuisto Huimalassa. Ainakin tunnin verran mekin kiipeiltiin ja ryömittiin siellä lasten kanssa. Ja hiki virtasi...
Tiistai: Kävely koululle ja takaisin x2. Yhteensä n. 2 km
Keskiviikko: Kävely koululle ja takaisin x2. Yhteensä n. 2 km
Torstai: -
Perjantai: Kävely koululle ja takaisin x2. Yhteensä n. 2 km
Lauantai: -
Sunnuntai: -

Edeltäneestä viikosta liikunnan osalta voisin sanoa vain...että säälittävää. Ukkokulta oli kuluneen viikon kotona ja vietettiin enemmän aikaa shoppaillen ja yhdessä lounastaen kuin liikuntaa harrastaen. Joskus niinkin. Nyt kropassa alkaa vähitellen tuntua siltä että liikunta ei olisi pahitteeksi...

Lukupäiväkirjaan...

David Nicholls; Sinä päivänä

Emma ja Dexter tapaavat Edinburghissa 15.7. 1988. Missä  he ovat kaksikymmentä vuotta myöhemmin - ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut matkalla sinne?

Jokunen aika sitten eräässä blogissa kehuttiin tätä kirjaa, mutta en silloin innostunut siitä sen kummemmin. Kirjastossa se sitten seisoi siellä palautettujen kirjojen hyllyssä ja päätin sitten lainata sen, muistinhan sitä kehuttaneen aikaisemminkin. Ja idea kirjalla oli loistava, joten mielenkiinto heräsi samoin tein.

Dexter, 23, haluaa elää elämänsä täysillä, mutta ilman mitään sotkuja ja hankaluuksia. Niin, että jos joku vain sattuisi ottamaan valokuvan, se olisi tyylikäs valokuva.

 Kirja kattaa 20 vuotta Emman ja Dexterin elämästä. Se kertoo aina saman päivän tapahtumista joka vuodelta. Pyhän Swithinin päivä, 15.7. Aluksi mietin tekeekö se kirjasta jotenkin hankalan luettavan, tarinasta jotenkin irrallisen, mutta näin ei todellakaan käynyt. Niinhän sitä sanotaan runouden kohdalla, että tauot ja hiljaisuus puhuvat joskus jopa enemmän, näin voi olla myös proosan kohdalla. Kuvasta tuli ehjä vaikka vuoden muut 364 päivää jäivätkin käsittelemättä.

Emma, 22, vakuuttaa itselleen, että jutun juju on olla rohkea ja peloton ja tehdä jotain tärkeää. Ei nyt välttämättä muuttaa koko maailmaa, mutta ainakin jotain pientä.

 Kaksi erilaista ihmistä, kaksi erilaista elämää. Loistavasti punottu tarina, joka pitää otteessaan. Se on vain pakko lukea...

Koulun aloitus on iso juttu.
Kun kasvaa yhtäkkiä niin isoksi. Ja on kuitenkin vielä aika pieni.
On halunnut vielä saattelua koululle asti. Ja vastaan koulupäivän päätteeksi myös.
On ollut vähän ikävä.
Mutta koulussa on myös ollut niin hauskaa.
Eikä niitä läksyjä ole tullut yhtään. Mikä pettymys!

Esikoinen sujahti uuteen luokkaan kuin...hmmm...kuuma veitsi voihin tai hansikas käteen. Kavereita on tullut, välitunneilla riittää seuraa ja fudiskavereita ja kotiin tulee iloinen poika. Joka tuntuu olevan myös yleisesti ottaen innoissaan koulusta. Enkun lisääntyminen (täällä alkoi enkku jo kakkosella) on mieleistä ja matikka tietenkin. Eikä lisääntynyt tuntimääräkään tuntunut häiritsevän. Ukkokulta sanoi että äitinsä lapsia...


Kuopus on pitänyt huutokonsertin aamuisin. Hoitoon haluaa kyllä, mutta olisi halunnut mekon. Eikä ainakaan huivia päähän. Eikä lippistä. Ja kengät olivat väärät. Ja toisetkin. Isi on tyhmä ja äiti kai vielä tyhmempi.
Ja kotiin haettaessa vastassa on neiti aurinkoinen. On hankalaa olla neljävee.

Itselläni on vielä kaksi viikkoa lomaa ennen koulun alkua. Näin saan myös lempeän laskun ekaluokkalaisen elämään ja onneksi opinnot sisältävät enemmän omatoimista opiskelua kuin läsnäoloa, joten lempeä arki saa jatkua tästäkin eteenpäin.

Seuraavat kaksi viikkoa kirjoitan.
Nautin hiljaisesta kodista muutaman tunnin ja kirjoitan!

Päätinpä kokeilla sitten listata tänne viikon liikunnat. Ehkä se motivoi liikkumaan hieman enemmän, sillä en kehtaa julkaista liian tyhjää viikkoa ;) Saas nähdä miten käy...

Liikuntapäiväkirja vko 32:

Maanantai: -
Tiistai: -
Keskiviikko: 3,9 km juoksulenkki
Torstai: n. 4 km kävelylenkki siskon ja lasten kanssa, 60 min afrotanssia dvd:n opastuksella
Perjantai: n. 3 km kävelylenkki siskon ja lasten kanssa
Lauantai: -
Sunnuntai: n. 2,5 km kävelylenkki

Ei ihan huono ja erittäin tyytyväinen olen tuohon tanssiosuuteen. Kyllä meillä oli siskon kanssa hauskaa kun yritettiin pysyä tahdissa mukana. Sitäkin hauskempaa taisi olla jälkikasvullamme...

Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin...

Kouluun viepi askeleet...

Koululaisten reput on pakattuna, kuten myös päiväkotiin suuntaajankin.
Isoimpien repuista löytyy uudenuutukaiset kynäpenaalit sisältöineen vaikkei niitä taida koulussa edes tarvita. Koko päivän pojat ovat väittäneet ettei jännitä. Äsken keskimmäinen tuli vielä sängystään ja totesi että ehkä sittenkin jännittää.

Ja ehkä jännittää äitiäkin.
Minun pikkuiseni menee oikeasti kouluun!
Ja ekaluokkalaisen lisäksi mietin miten kolmosluokkalainen kotiutuu uuteen kouluun ja luokkaan.
Luultavasti kumpikin kotiutuu loistavasti ja minä murehdin turhia.
Mutta niin ne äidit kai yleensä...

Mies on tämän viikon lomalla.
Saatetaan vielä siis viettää hieman kahdenkeskistä aikaa. Käydä vaikkapa lounaalla tai shoppailemassa...

Lukupäiväkirjaan

Riina Katajavuori; Lahjat

Kirja löytyi kirjastosta juuri palautettujen hyllystä ja lainasin sen aihepiirin vuoksi. Kirja kertaa kolmikymppisestä Tuuliasta, joka on kahden lapsen kotiäiti, hoitovapaalla tutkijan työstään.

Tuulia on saanut kehityspsykologisen herätyksen: lapsen on hyvä olla kotihoidossa 3-vuotiaaksi asti. Mutta millaisen äidin hoidossa? Millainen äiti Tuulia on? Se selviää vain kokeilemalla, ja ottamalla oppia naapuruston viisaista naisista.

 Tuulia on ehkä epävarma omasta äitiydestään ja naapurusto on täynnä stereotypioita erilaisista äideistä. Katajavuori tuo hienosti esiin erilaiset tyylit olla äiti, tuomitsematta yhtä tai nostamatta toista ylitse muiden. Silti nämä stereotypiat myös naurattavat, tunnistanhan sieltä itsekin monta tapaamani äitiä...ja ehkä myös itsenikin.

Lasten puhe ja kysymykset täyttävät päivät ja vaimenevat vasta myöhään illalla, kuin etääntyvät moottoriveneen prutkutus hiljaisella järvellä.

 Kirja on realistinen kuva äitiydestä. Ei siloiteltua kiiltokuvaa siitä millaista perhe-elämän tulisi olla, millainen äiti tulisi olla. Kirjassa tuodaan esiin äitien väsyminen, parisuhteiden paukkuminen, lapsille hermostuminen, oman ajan kaipuu ja niin edespäin. Mutta silti kirja tuo esiin myös sen, että se juuri on elämää. Se on äitiyttä ja vanhemmuttta ja päälimmäiseksi muistoksi noista vuosista jää ne mukavat muistot. Yhteiset puuhat, hymyt ja naurut.

Kyllä kulki tänään juoksu tahmeasti. Hyvin tahmeasti. Hyvä kun jalat nousivat maasta, mutta sellaista se kai on. Välillä kulkee kevyemmin välillä vähemmän kevyesti. Mutta lenkin vedin kuitenkin. Yritän saada vähitellen myös lisättyä lenkille pituutta, tänään mittariin tuli 3,9 km, joka meni intervalliharjoitteluna (kuulostaa kyllä hienolta!) eli yrityksenä oli juosta enemmän, mutta tasaisin väliajoin kävelin hetken matkaa..

Lenkillä mietin kuinka helppoa elämä tällä hetkellä oikeastaan on.
Voin lähteä lenkille ja jättää kolmikon päinsä kotiin siksi aikaa. Voin luottaa että nuo pärjäävät hetken ilman äitiä ja useimmiten eivät edes muista minun olleen pois.
Eilen olimme naapurikaupungin leikkipuistossa ja katsoin äitejä pienten lastensa kanssa. Omani menivät omia menojaan, ei tarvinnut päivystää liukumäen vieressä tai auttaa kiipeämään. Siinä ajattelin että onneksi omani ovat jo niin isoja. Etten enää jaksaisi uutta periodia ihan pienen lapsen kanssa.
Tämä kesä lasten kanssa kotona ja elämä leikkipuistoista toiseen on ollut...no, tylsää, anteeksi vain.

Ajattelin, kuinka nautin näennäisestä vapaudestani. Siitä, että viikon päästä pojat menevät kouluun ja kuopus päiväkotiin. Minulla on taas aikaa lenkkeillä enemmän. Kirjoittaa ilman häiriötekijöitä. Keskittyä siihen mitä itse haluan tehdä. Ja sitten taas alkavatkin opiskelut. Työn- ja kirjoittamisentäyteinen syksy. Oma elämä. Ehkä se on itsekästä, mene ja tiedä. Mutta huomaan olevani parempi äiti lapsilleni kun minulla on myös jotain omaa elämää kodin ulkopuolella..

Niih. Olen puhunut.

Nyt pitäisi kai jatkaa pakkaamista. Lasten vaatteet ovat jo kasassa, mutta omani vielä visusti kaapissa. Lähden lasten kanssa siskoni luokse neljäksi päiväksi viimeisten lomapäivien kunniaksi..

Takaisin kotona..

Kotiuduttu on.
Eilinen meni järkyttävän väsymyksen ja päänsäryn kourissa vaikka reissussa tuli nukuttua paljon ja hyvin, keskeytyksettömiä yöunia.
Syötiin maittava aamiainen hotellissa ja nautittiin siitä että tarvitsi huolehtia vain itsestään. Nautittiin myös hotellihuoneestamme. Meille oli buukattu hieman parempi huone kuin mitä oltiin varattu. Respan tyttökin sanoi että not bad! 
Käytiin muutamassa ihanassa suklaakaupassa ja syötiin niitä sängyssä maaten ja tuotiin vielä kotiinkin.
Käveltiin lukemattomia kilometrejä päivän aikana, illalla jaloissa tuntui että olisi tehnyt jotain.
Syötiin ravintolassa ja piipahdettiin myös kuuluisassa Tivolissa. Ilta-aikaan se oli kauniisti valaistu ja me vain kuljeskelimme alueella, laitteisiin minua ei olisi saanut kirveelläkään sen verran hurjia olivat.
Niin ja käytiinhän me valokuvanäyttelyssäkin! Mies yllätti kyllä täysin suostuessaan mukaan sinne ja tykkäsi todella paljon. Kaksi tuntia saatiin kulutettua siellä aikaa eikä tuokaan valittanut kertaakaan, päinvastoin!

Kööpenhamina oli viihtyisä kaupunki. Voisin kuvitella asuvani siellä, pyöräileväni lapset pyörän etulaatikossa ja ehkä joskus uskaltautuisin liikenteen sekaan pyörälläkin, hullusta liikenteestä huolimatta. Vietettäisiin aikaa kaupungin viihtyisissä puistoissa missä paikallisetkin tuntuivat varsinkin viikonloppuna viettävän aikaa ystävien ja perheen kanssa.

Laitan kuviakin jossain vaiheessa, kunhan saataisiin aikaiseksi siirtää kuvat koneelle. Niitä on sitten taas mukava katsoa ja muistella onnistunutta reissua. Seuraavaksi suunniteltiin Pariisia kahdenkeskiseksi matkaksi. Lasten toiveissa olisi päästä Japaniin ja Tokioon. Ei paha toive sekään...

...

Tänään ilmoitin vastaanottavani opiskelupaikan ja syyskuun alusta jatkan sitten kirjoittamisen aineopintoihin. Mielenkiintoinen opiskeluvuosi tulossa siis.

Perjantaina viikonloppulomalle Kööpenhaminaan! Melkein kolme päivää aikaa kävellä pitkin kaupunkia, ihailla arkkitehtuuria, nauttia suurkaupungin tunnelmasta, syödä hyvin ravintolassa, nukkua viihtyisässä hotellissa. Ja ihan kahdestaan.

Tämä reissu tulee niin oikeaan aikaan. Meistä kumpikin on niin sen tarpeessa.

Joskus sitä tarvitsee aikaa olla vain kahdestaan. Nyt on sen aika.

Kööpenhaminassahan piipahdettiin kesälomareissulla ja silloin kumpikin meistä sanoi, että tänne uudestaan. Sitten kun kuukausi sitten keksittiin, että nyt karataan hetkeksi aikaa irti arjesta oli hyvä sauma lähteä tutustumaan kaupunkiin paremmin. Luultavasti kävellään paljon. Hyvin paljon. Istutaan kahviloissa ja katsellaan kaupungin vilinää.

Ollaan vaan. Siinä se tärkein!

Huomenna riittää vielä tekemistä. Pakata lasten tavarat ja keksiä vielä omatkin mukaanotettavat. Onneksi lähdetään reput selässä vain niin ei tulee kovin suurta pakaasia täytettyä. Eikä sitä muutamaksi päiväksi niin paljoa oikeasti tarvitse..

Ja pitäisi leipoa sitten juustosarviakin. Huomasin juuri että jääkaapissa on kaksi kermaviilipurkkia joiden päiväys tietenkin on huomenna..

Nyt on hyvä fiilistellä kesäkuun kuvilla. Kohta kameran muistikortti täyttyy taas uusista kuvista...

Edit: Luvattoman paljon hölmöjä lauseita tässä postauksessa, joita en jaksa nyt lähteä muokkaamaan. Ei selkeästikään pitäisi kirjoitella tänne enää iltaisin..johan sen olen kyllä todennutkin, että kirjottajana olen enemmän aamuihmisiä..

Lukupäiväkirjaan...

Lina Ben Mhenni; Tunisialainen tyttö


En ehkä olisi koskaan kiinnittänyt huomiota koko kirjaan, mutta luettuani vähän aikaa sitten Korpiolan ja Nikkasen Arabikevään mielenkiinto heräsi.

Arabikevään aikana Lina Ben Mhenni matkusti ympäri Tunisiaa dokumentoimassa vallankumouksen vaikutuksia tavallisiin kansalaisiin. Kirja on raportti hänen kokemuksistaan: siitä, mitä virallinen media ei uskaltanut tai voinut kertoa. Teos käsittelee muun muassa naisten oikeuksia, mielipidevaikuttamista ja median vapautta.

 Kuten jo Arabikeväässä tässäkin kirjassa nostetaan esille sosiaalisen median voimaa kun sitä osaa käyttää oikein. Ja mitä ovia se avaa kun hallituksen sensuuri ei pysty enää ulottumaan kaikkialle.

Kirja oli nopeasti luettu. Sen 64 sivua pitivät sisällään kyllä paljon faktatietoa, mutta se ei ollut kovinkaan teoreettinen teos vaan keskittyi enemmän juuri kirjoittajansa persoonaan. Ei sen puoleen, en kiellä bloggaamisen, twiittaamisen tai facebookin voimaa. Niiden avulla saa paljon aikaan, sen taisi opettaa arabikevät viime vuonna.

Kiinnostavaa on että Ben Mhenni oli vuonna 2011 ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi, on saanut muutaman muun palkinnon tai kunniamaininnan, kuten Bob Award -blogipalkinnon.