Kun toinen ei suojele itseään

Ruokapöydässä Mona kolauttaa hänen lautasensa voimalla pöytään. "Minä suutuin, koska minulla on ollut sinua niin ikävä. Odotin niin kauheasti että tulisit kotiin. Ja sitten onkin tällaista. Ihan kuin et olisi oppinut yhtikäs mitään. Vähemmästäkin voi tulla hulluksi. Eniten minua tietysti suututtaa, koska sinulle itsellesi tuli niin paha olo. Minun olisi pitänyt lähteä mukaan, mutta miltä se olisi näyttänyt, kahden kuukauden ikäisen vauvan kanssa? Silloin olisi ollut minun syyni, jos et olisi saanut nukutuksi! Ja kai sinun tuossa iässä pitäisi jo pystyä pitämään huoli itsestäsi!"
Hän on nyt pääsemässä uudestaan vauhtiin, ja Sanna istuu tuolillaan pelosta kankeana. Mutta sitten hän lopettaa sättimisen, käy istumaan ja puhkeaa itkuun, eikä Petter enää ole epäonnistunut sielunhoitaja vaan vertaansa vaikka oleva sielunhoitaja, joka lopulta osaa käyttää synnyinlahjaksi saamaansa kaunista ääntä ja parransänkeä jonka voi painaa poskea vasten. Lämmin rinta, tehtävänsä taitavat hyvät kädet. 

Luin Ulla-Lena Lundbergin Jään. Sen hahmoista minua kosketti vahvimmin papinrouva Mona, joka muuttaa ulkosaaristoon, kun miehensä saa sieltä seurakunnan kaitseakseen. Mona puolestaan kaitsee miestään. Ja toisaalta ei: kerta toisensa jälkeen hän tukahduttaa halunsa eikä kaitse. Petterin pitäisi pystyä pitämään huoli itsestään, joten Mona koettaa uskoa ja luottaa. Mies on kuitenkin kaikessa hurmaavuudessaan juuri sillä tavalla rajaton, ettei osaa suojella itseään.

Asetelma lienee itse kullekin tuttu. Toisiinsa kiinnittyneistä kahdesta ihmisestä toinen ottaa asiaa ajattelematta, ehkä tajuamattaan, riskejä, jotka toinen ilman muuta välttäisi. Jos kuvio on kovin kärjistynyt, suhde uhkaa muuttua kuin aikuisen ja lapsen väliseksi. Petterin kyvyttömyys onkin samankaltaista kuin lapsella, ajattelematonta ajautumista. Monessa muussa asiassa hän on kuitenkin aikuinen, eikä Mona voi eikä tahdo ryhtyä miehensä huoltajaksi.

Joskus tämän blogini aiempina vuosina olisin yksinkertaisesti todennut Monan tekevän virheen aina kun hän ryhtyy kaitsemaan lapsenkaltaiseksi hairahtuvaa puolisoaan. Mona on kirjallisuudessa harvinainen henkilöhahmo, sillä hän olisi tuomiosta epäilemättä samaa mieltä – hän tahtoo luottaa miehensä kykyyn huolehtia itsestään, koska hän ei tahdo muuttaa heidän suhteensa valtatasapainoa sellaiseksi, jossa kumpikaan on huolehdittavan asemassa.

En kuitenkaan ole enää entisen itseni kanssa kaikin puolin samaa mieltä. Ottaessaan ajattelemattomia riskejä Petter riskeeraa paitsi itsensä myös kaiken sen, mitä heillä on Monan kanssa. Mona tietää tämän. Antamalla miehen ajautua vaaroihin hän hyväksyy tietoisesti ne riskit, jotka Petter ottaa harkitsematta asiaa. Hänen on siis punnittava kumman kurjuuden hän on valmis valitsemaan: ryhtyäkö pirttihirmuksi ja siten latistaa heidän suhteensa – vai hyväksyäkö ne vaarat, jotka Petterin ajattelemattomuuden tähden uhkaavat heitä alati. Voin kuvitella tilanteen, jossa ensimmäinen vaihtoehto on pienempi paha.

Onnellisuuskisa

Menestyvän ihmisen tunnistaakin opiskelijoiden mielestä siitä, että hän on tyytyväinen ja tasapainoinen. "Hän näyttää tyytyväiseltä elämäänsä."
Menestynyt ihminen on yksinkertaisesti onnellinen.
Kun menestystä tarkastellaan objektiivisesta ja subjektiivisesta näkökulmasta, pidetään objektiivisen menestyksen mittareina esimerkiksi palkkaa, ylennyksiä ja tehtävätasoa. Subjektiivisia määreitä taas ovat vaikkapa työn ja muun elämän tasapaino, työnilo ja työstä saatava tyydytys ja täyttymys. Lisäksi menestyksen määrittämiseen vaikuttavat henkilökohtaisten päämäärien saavuttaminen sekä oman urakehityksen vertaaminen muiden urakehitykseen.
Opiskelijat tarkastelivat uralla menestymistä pääosin juuri subjektiivisten määreiden kautta. Yleiskuvaksi työurallaan menestyjästä piirtyi onnellinen ihminen.

Kahlasin vastikään läpi lähinnä kai markkinointitarkoituksiin laaditun läystäkkeen nimeltään Dialogi – Uusi työ on täällä – Terveisin Y – Haastekirja (en saa selville, minkä noista on tarkoitus olla teoksen varsinainen nimi, joten mainitaan nyt sitten koko rimpsu). Päädyin sen pariin yrittäessäni saada jotain selkoa Y- ja Z-sukupolvista. Olen syntynyt noin vuotta ennen sitä rajaa, jonka yleensä ajatellaan erottavan X:n Y:stä ja tunnen tietysti paljon Y-sukupolven ihmisiä, mutta samastun X:ään. Havaitsen itseäni nuoremmissa ajattelutapoja ja luontumuksia, jotka yhdistävät heitä toisiinsa ja erottavat minusta. Z:sta tiedän hädin tuskin mitään, mutta lähivuosina heitä alkaa ilmaantua opiskelijoiden joukkoon. Odotan uteliaana.

Vanhimmat Y:t aikuistuivat jo sen verran kauan sitten, että voisi olettaa Suomestakin jo löytyvän runsaasti heidän sukupolveaan käsittelevää tutkimusta ja kirjallisuutta. Myös Z-sukupolvesta toivoin saavani jotain tietooni. Kaskasteen tavoin jouduin kuitenkin toteamaan tällaisen tutkimuksen ja kirjallisuuden löytämisen yllättävän hankalaksi. (Esimerkiksi Juha Siltalan teos Nuoriso – mainettaan parempi osoittautui juuri niin hataraksi hutuksi kuin Kaskaste kirjoituksessaan toteaa. Satoja sivuja sinne tänne harhailevaa tekstiä, joka näyttää nopean selailun perusteella käsittelevän kiinnostavia teemoja, mutta josta ei tarkemmin lukemalla ota mitään tokkkua. Usein on esimerkiksi mahdoton saada selville milloin Siltala referoi muiden kantoja ja milloin esittää omia näkemyksiään. Tämä johtaa siihen, ettei esitettyjen näkemysten välisiä ristiriitoja käsitellä lainkaan. Lisäksi teksti on kohtuuttoman monin paikoin käsittämätöntä. Esimerkiksi seuraava virke on ilman lisätietoja melko mahdoton ymmärtää, eikä lisätietoja anneta: "Susan Rosen kertoo uraäidistä, joka – horribile dictu! – todellakin sovelsi tasapainotettua pistekorttia perheeseensä tavoitellen hienoista etumatkaa päätoimisen lastenvahdin antamaan aikaan." Päivittelyä olisi hauskempi lukea jos ymmärtäisi mitä päivitellään.)

Siltalaan pettyneenä ajauduin pamflettien pariin. Yllä siteeraamani läystäkkeen lukeminen oli epämiellytttävää, sillä olin selvästi sille täysin väärä lukija. Sitä ei ole kirjoitettu ihmiselle, joka haluaa tietoa Y-sukupolven suhteesta työhön, vaan se on kaikesta päätellen kirjoitettu lähinnä yhteistyöyritysten markkinointimateriaaliksi. On tietysti lukuisia sellaisia asiatekstilajeja, joilla ei ole tarkoitus sanoa sitä, mitä kirjoitetaan, vaan huolellisesti, suunnitelmallisesti ja kyseisen genren sääntöjä seuraten viestiä lukijalle jotain muuta. Valitettavasti tällaisista tekstilajeista luen suhteellisen sujuvasti ainoastaan apurahahakemuksia ja tutkimussuunnitelmia. Niinpä olin väärä henkilö lukemaan yllämainittua läystäkettä; se sai minut lähinnä ärsyyntymään. Löysin siitä kuitenkin siteeraamani katkelman, ja kun käsillä ei kerran ole mitään tuon tolkullisempaakaan, lienee soveliasta ryhtyä spekuloimaan.

Oletetaan, että sitaatissa esitetty näkemys todella on Y-sukupolven parissa yleinen: Menestynyt ihminen on onnellinen, ja menestyksen voi päätellä siitä, että ihminen näyttää onnelliselta. Toisin sanoen onnellisen näköinen ihminen tulkitaan menestyneeksi, ja menestys johtaa onnellisuuteen. Lyhyesti, menestynyt = onnellinen = menestynyt. Tämä poikkeaa siitä, miten X-sukupolvi oman kokemukseni mukaan ymmärtää menestyksen ja onnellisuuden välisen suhteen. X:lle menestys ja onnellisuus ovat toistensa vaihtoehtoja. Menestynyt ihminen uhraa yksityiselämänsä, suhde läheisiin ohenee, työ (tai muu vastaava toiminta) nielee kaiken ajan ja tarmon. Onnellinen X puolestaan on luopunut menestyksen tavoittelemisesta. Onnellisuus kumpuaa yksityiselämästä, ja jos keskittyy siihen, ei voi eikä halua tavoitella menestystä.

Annan kaksi esimerkkiä. Tässä vuosien takaisessa keskustelussa tulee mielestäni esiin jotain olennaista X-sukupolven suhteesta menestyksentavoitteluun. Tässä taas yksi Suomen menestyneimmistä muotibloggaajista – vankasti Y-sukupolvea – esittää ajatuksen onnellisuudesta.

Jos onnellisuus on yksityisasia, kuten väitän X-sukupolven ajattelevan, onnellisuus ei näytä miltään tietyltä. Muiden on vaikea tunnistaa onnellinen ihminen, sillä onnellisuus ei ole pelinappula statuskilpailussa eikä X-sukupolvi siis ole kehittänyt vakiintuneita tapoja esitellä onnellisuuttaan muille. Jos sen sijaan onnellisuus = menestys, käy niin, että menestyksen esitteleminen on sama asia kuin onnellisuuden esitteleminen. Jotta onnellisuuden esitteleminen onnistuisi, se täytyy voida tunnistaa. Onnellisuus alkaa siis näyttää joltain tietyltä, tunnistettavalta.

Spekulaatiostani seuraa, että menestystä tavoittelevalta X:ltä on herkästi esimerkiksi oman terveyden vaaliminen hakusessa. Hän ei ole valinnut onnellisuutta vaan menestyksen, joten hänen tarmonsa suuntautuu menestymiseen, ei tolkullisiin nukkumaanmenoaikoihin tai selkäkivun välttämiseen, ainakaan niin kauan kuin työnteko ei vaarannu. Toisaalta X voi olla onnellinen paljon kummallisemmilla tavoilla kuin Y.

Onnellisuutta eli menestystä tavoitteleva Y puolestaan huolehtii työnsä lisäksi kodistaan, ystävistään, terveydestään ja perheestään ja elää siis tasapainoisempaa elämää kuin kollegansa X. Toisaalta Y asettaa onnellisuutensa näyteikkunaan muiden katseltavaksi, ja pimppaa sen oikean näköiseksi. Menestyskisa on onnellisuuskisa. Onnellinen täytyy tunnistaa onnelliseksi, joten Y:llä on tarjolla paljon vähemmän tapoja olla onnellinen kuin X:llä.

Sosiaalisesta esteettömyydestä

Sain luvan julkaista seuraavan tekstin ja kirjoittaa sen kirvoittamista ajatuksista.

Olen viime aikoina oireillut mielenterveysongelmieni kanssa tavallista pahemmin sekä kärsinyt yksinäisyydestä. Ratkaisuna yksinäisyyteeni avohoitopaikkani hoitohenkilökunta yrittää saada minut tutustumaan vartavasten mielenterveysongelmaisille luotuihin ajanviettopaikkoihin. Minusta ajatus tällaisista mielenterveysongelmaisille luoduista sosiaalisista ympäristöistä on ahdistava. Ajatus tällaisten sosiaalisten ympäristöjen perustamisen takana tuntuu olevan se, että kun mielenterveysongelmaiset eivät kelpaa sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden kanssa, laitetaan sitten heidät kanssakäymiseen keskenään. Tunnetasolla koen, että tällaiseen jämäryhmään joutuminen korostaa omaa huonouttani.

Koen ahdistavana sen, että sosiaalisia ympyröitäni yritetään rakentaa sen varaan, että olen mielenterveysongelmainen. Mielenterveysongelmien lisäksi koen olevani paljon muutakin, ja koen ahdistavana sen, että sosiaalinen viiteryhmäni valitaan, vieläpä ulkoapäin, suurimman vikani mukaan eikä jonkun vahvuuksistani.

Kun mietin persoonaani, tärkeintä minulle on, että olen matematiikasta ja filosofiasta kiinnostunut. Toissijaisesti olen tietokoneohjelmointitaitoinen, scififriikki ja puujalkavitsien keksijä. Piirteideni joukossa skitsofrenia tulee tärkeysjärjestyksessä vasta näiden jälkeen. Olen suhtautunut sairauteeni samoin kuin henkilö, jolta jalka on amputoitu, suhtautuisi puuttuvaan jalkaansa. Tuskin hänkään rakentaisi koko elämäänsä sen varaan, että toinen jalka puuttuu. Kun olen ajatellut skitsofreniaani näin, sen hyväksyminen tunnetasolla on ollut vaivatonta. Nyt, kun sosiaalinen viiteryhmäni yritetään ulkoapäin sanella skitsofreniani perusteella, koen, että minut yritetään määritellä niin, että sairauteni nostetaan kaikkein merkittävimmäksi piirteekseni. Tämä ajatus on äärimmäisen ahdistava, koska itse pidän skitsofreniaani vain yhtenä piirteenä monien joukossa.

Tämän syksyn aikana, samoin kuin aiemmin mielisairaalassa ollessani, on minusta tuntunut, että hoitohenkilökunta on mieltänyt koko persoonani sairauteni kautta. Tällaisen koen ahdistavana, sillä en millään tahtoisi rakentaa koko identiteettiäni yksinomaan skitsofrenian varaan.

Luettuani tämän jäin miettimään sitä, miten erilaiset sairaudet ohentavat sosiaalisia verkostoja.

Kävin taannoin tapaamassa iäkästä tätiäni, joka asuu hoitokodissa. Moni paikan asukkaista on jo ainakin minun kommunikointikykyjeni ulottumattomissa, useilla lienee pitkälle edennyt Alzheimerin tauti. Tätini sen sijaan on lukuisista omintakeisisuuksistaan huolimatta varsin skarppi, mutta ulos hän ei selviä ilman muiden apua. Hänen sosiaalinen viiteryhmänsä koostuu paikan muista asukkaista, hoitajista ja satunnaisista vieraista, joiden tuloon tai tulematta jättämiseen hän ei voi suuremmin vaikuttaa. Me sukulaiset asumme kaikki kaukana. Hoitajat kertoivat hänen odottaneen vierailua aamusta alkaen. Oli hänen syntymäpäivänsä.

Luin Tuomas Tuuren bloggauksen Hippi syrjii vammaista. Esteettömyyttä ei vaadita, jotta pyörätuolilla pääsisi joka paikkaan, vaan jotta sillä pääsisi joka seuraan.

Olen seurannut vierestä muutaman ihmisen sairastumista ja sairauden pahenemista tai kroonistumista. Riippumatta siitä, onko sairaus tai vaiva mielen vai ruumiin, näyttää siltä, että kun jokin kynnys on ylitetty, vaiva harventaa yhteyksiä muihin. Sosiaaliset riennot vaativat kykyä rientää, eivätkä vaatimukset yleensä muutu vaikka kyvyt vähenisivät. Eihän kukaan yleensä edes lausu näitä vaatimuksia ääneen; ne tulevat näkyviin vasta kun ihminen joudutaan kantamaan muutamaa askelmaa ylemmäs tai kun keskustelu vaimenee kaikkien odottaessa, että yksi mukanaolijoista saisi sanottua. Tai oikeammin, vaatimukset eivät tule kunnolla näkyviin silloinkaan, vaan heijastuvat toisaalle: Nyt tuo vaatii, että häntä kannetaan. Nyt tuo vaatii, että kaikki muut odottavat. Nyt tuo vaatii, että kaikki järjestelyt pannaan uusiksi koska tuossa on pari hassua rappusta. Nyt tuo vaatii, etten yhtään ärsyynny, vaikka hän käyttäytyy noin. Tunnistan kiusallisen hyvin kuinka se käy, sillä olen kärsimätön sielu. Muutaman kerran olen myös ihan aidosti suojellut itseäni etääntyessäni jostakusta. Moni sairaskin tunnistaa oman vaikeutensa, ja ainakin suomalainen sairas välttää hankalaksi heittäytymistä kaikin keinoin, vaikkapa jäämällä kotiin. Sairas jää helposti yksin.

Alun tekstissä kuvataan tilannetta, jossa ongelmiin keskittynyt hoitohenkilökunta tarkoittaa arvatenkin hyvää, mutta tarjoaa yksinäisyyteen kelvotonta ratkaisua: mielenterveysongelmaista kehotetaan hakeutumaan muiden mielenterveysongelmaisten seuraan. Heillä on ainakin eri vaatimukset kuin terveillä. Vertaisryhmätoiminta saattaa tietysti olla lievittävä lääke ulospäinsuuntautuneen, puheliaan ja suuressa seurassa viihtyvän yksinäisyyteen. Jos kuitenkaan ei satu olemaan sitä ihmistyyppiä, joka nauttii kerhoista ja järjestötoiminnasta ja askartelukursseista silkan seurassaolon ja pulinan tähden, ei mielenterveysongelmaisille luotu ajanviettopaikka houkuttele. Toisin sanoen mikään mielenterveysongelmaisten kerho ei tietenkään ole ratkaisu mielenterveysongelmaisten yksinäisyyteen, vaan lähinnä kärsimättömien terveiden huonoon omaantuntoon.

Pyörätuoliramppien ja tarpeeksi isojen hissien rakentaminen on varsin helppoa sosiaalisten esteiden poistamista. On vaikeampaa poistaa sosiaalisia esteitä, jotka vaikeuttavat mielenterveysongelmaisen solmiutumista sellaisiin sosiaalisiin verkostoihin, joissa vaikkapa matematiikasta ja filosofiasta kiinnostunut, tietokoneohjelmointitaitoinen puujalkavitsien keksijä voisi olla ystäviensä parissa. Se on kuitenkin selvää, ettei avohoidon kerho ole mielenterveysongelmaiselle sen parempi paikka kuin vaivaistalo jalattomalle.

Karmiva usko kadotukseen

Innanzi tutto, mi chiede se il Dio dei cristiani perdona chi non crede e non cerca la fede. Premesso che - ed è la cosa fondamentale - la misericordia di Dio non ha limiti se ci si rivolge a lui con cuore sincero e contrito, la questione per chi non crede in Dio sta nell'obbedire alla propria coscienza. Il peccato, anche per chi non ha la fede, c'è quando si va contro la coscienza. Ascoltare e obbedire ad essa significa, infatti, decidersi di fronte a ciò che viene percepito come bene o come male. E su questa decisione si gioca la bontà o la malvagità del nostro agire.

Paavi Franciscus ilmoitti neljäntenä syyskuuta 2013, että Jumalan armo riittää heillekin, jotka eivät usko Jumalaan – kunhan he seuraavat omantuntonsa ääntä. Esimerkiksi The Independent otsikoi asian ikään kuin Paavin viesti olisi tarkoitettu ateisteille. Hassu ajatus. Ateistithan eivät usko, että mitään jumalaa on, joten ateisteille on samantekevää mitä kuvitteellisen olennon edustajana itseään pitävä kalottipää ilmoittaa tämän kuvitteellisen olennon armon ulottumisista. Viesti on tietysti tarkoitettu hartaille katolilaisille. Harvassapa nykyään ovat ainakaan länsimaissa ne katolilaiset, joiden läheisissä ei ole ainuttakaan ateistia. Jos ateistit joutuvat helvettiin, myös kaikki katolilaisille rakkaat ateistit joutuvat helvettiin. Kärsivät siellä sitten ikuisesti samalla kun hurskaiden kristittyjen oletetaan nauttivan taivaan iloista. Tämä on ongelma.

Olen aina pitänyt ateistien ja vääräoppisten kadotusta kristinuskon karseimpana piirteenä. En osaa kuvitella, että usko taivaaseen voisi tuntua miltään muulta kuin suunnattoman ahdistavalta jos samalla uskoisin, että suuri osa minulle rakkaista ihmisistä joutuu helvettiin. Itse asiassa minun on hyvin vaikea ymmärtää miten kristityt pystyvät elämään tämän ajatuksen kanssa. Sama miete on ehkä juolahtanut myös nykyisen paavin mieleen. Ilmoituksellaan hän mahtoi huojentaa hyvin monen katolilaisen mieltä.

Katolilaisia on sentään paljon. Erityisen vaikea minun on ymmärtää sellaisiin pieniin lahkoihin kuuluvien ihmisten ajatuksenjuoksua, joissa ajatellaan kaikkien lahkoon kuulumattomien joutuvan helvettiin. Miten kukaan voi saada lohtua ajatuksesta, että pelastuu itse, jos samalla uskoo useimpien tuttujen olevan kadotukseen tuomittuja? Ymmärrän miksi jyrkimpiin lahkoihin kuuluvat eristäytyvät muista. Lienee hyvä suojella itseään ajatukselta, että tuo ja tuo ja tuokin hyvä, vilpitön, ystävällinen ihminen joutuu helvettiin.

Draamailusta

"'Drama' is just 'people being upset,' when someone says they're always surrounded by drama and they just ignore it, it starts to make sense that their strategy might be backfiring," lukee xkcd:n stripin lisätekstissä (lisäteksti ilmestyy näkyviin kun vie kursorin kuvan päälle). Nauroin heleästi kun näin tämän ensi kertaa. Mahtavaa, juuri noin. Olen tehnyt tuota itse.

Joskus ihmiset tietysti pahoittavat mielensä kohtuuttomasti, ja joskus on viisasta yksinkertaisesti kävellä pois. Silti ylläkuvattu on totta. Olen viime vuosina alkanut suhtautua yhä epäileväisemmin siihen, että yleispäteviksi tarkoitetuista ohjeista tai järjestelmistä olisi juurikaan hyötyä kun ajattelen suhtautumista toisiin ihmisiin. Haluan käyttätyä ihmisiksi muita kohtaan, ja melkein kaikki sosiaalisuutta ja etiikkaa jäsentävät suuret teoriat tai systeemit – tai edes yleispäteviksi katsotut säännöt, kuten "vältä draamaa" – johtavat käytäntöön sovellettuina jossain tilanteessa siihen, että tulee käyttäydyttyä kaikkea muuta kuin ihmisiksi. Minusta on tullut entistä pragmaattisempi. Pidän muutoksia ja lisäyksiä eettisessä ajattelussani oletusarvoisesti merkkeinä siitä, että olen tullut oppineeksi jotain, joten ne ovat toivottavia. Systeemin rakentamisen ja kattavan yleiskuvan luomisen sijasta keräilen toimivaksi havaittuja peukalosääntöjä ja koetan saada niistä tolkkua.

Lupiini kirjoitti vähän aikaa sitten hienosti havainnosta, jonka olen tehnyt itsekin: "jos joudun terapoimaan toista, menetän automaattisesti haluni jakaa mitään omia huoliani tai murheitani toiselle. Roolit loksahtavat uskomattoman nopeasti terapeutti-terapoitava -positioon eikä niitä saa siitä auki oikein millään ilveellä. Ja seuraavaksi sitten minulle pahastutaankin siitä, että en jaa tarpeeksi, olen sulkeutunut ja etäinen." Näin käy tosiaan helposti, ja tämä on tehokas tapa laimentaa ystävyyssuhteita olemattomiin. Asia jäsentyy mielestäni ymmärrettävästi dynaamisten valtasuhteiden idean avulla: Tilanne, jossa yksi ihminen on voimakkaan tunnekuohun vallassa ja toinen ei, luo valtaepätasapainon. Ottaessani ystävällisen ja toista tukevan terapoijan roolin otan samalla hyvin vankan, mutta lempeän ylästatuksen suhteessa terapoitavaksi asettuvaan. Lempeä ylästatus sopii pikkulapsen vanhemmille tai opettajalle hyvin; opettajan tai vanhemman ei kuulu jakaa huoliaan oppilaalle tai lapselle. Ystävien välille se taas sopii huonosti, ja siihen päätyminen onkin ikävä ansa, sillä kuten murrosiästä havaitsemme ja olemme Nietzscheltä saaneet oppia, sen purkaminen saattaa vaatia aggressiivisia mullistuksia. Lisäksi purkutyö ei oikein onnistu ilman, että siihen ryhtyy juuri se, joka on päätynyt ottamaan alastatusta. Aikuiset ihmiset harvoin kuitenkaan viitsivät ryhtyä murrosikäisen kapinaan ystäväänsä vastaan (tai ainakaan minulle näin ei tuppaa käymään; viimeinen Lupiinilta siteeraamani virke antaa ymmärtää, että toisten ihmisten ystävyyssuhteissa se saattaa olla yleisempää). Niinpä jos ystävysten välille pääsee kehkeytymään näin epäsymmetrinen valta-asetelma, suhde todennäköisesti haipuu jossain vaiheessa etäiseksi.

Avun antaminen ja lempeään ylästatukseen liukuminen käy vaarallisen helposti kun ystävän paha mieli kohdistuu muualle kuin minuun. Jos ystäväni sen sijaan on pahoittanut mielensä jostain minun tekemästäni, ei ylläkuvattua asetelmaa juuri koskaan pääse syntymään. Jos silloin pyrin asettumaan tilanteen yläpuolelle, päädytään pahimmillaan yllänähtävän sarjakuvastripin kuvaamaan tilanteeseen. (Haluaisinkin korjata sen lisätekstiä: draama merkitsee sitä, että joku on loukkaantunut juuri sille henkilölle, joka kutsuu loukkaantumista draamaksi. Hän ei välttämättä kutsu muihin kohdistuvaa pahaa mieltä draamaksi.) Ylästatuksen ottaminen suhteessa mielensä minulle pahoittaneeseen joko mitätöi hänen tunnereaktionsa tai vaikuttaa tyrmistyttävän alentuvalta. Ei ole hyvä jos pysyn tyynenä kun ystäväni on pahoittanut minulle mielensä. On ystävyyssuhteen jatkumisen kannalta huomattavasti parempi jos avoimesti järkytyn.

Pahoitan tietysti itsekin mieleni aika ajoin. Koetan varoa heittäytymästä kenenkään tuettavaksi, mutta yritän silti myös hyväksyä apua kun olen allapäin. On tietysti helpompaa jos olen pahoittanut mieleni jostain muusta kuin ystävieni teoista tai tekemättä jättämisistä, mutta sitäkin sattuu. Äsken niin hyödyllinen valtadynamiikkakehys ei silloin tunnu enää riittävän selventämään ollenkaan kaikkea, mikä minun on otettava huomioon. Kirjoitin joskus vaalimisesta, ja paljon myöhemmin luottamuksenosoituksista. Minun täytyy vielä joku päivä palata noihin aiheisiin.

Luutumisesta ja toistosta

Luin vastikään vaihteeksi hyvän romaanin, jonka nimen mainitsen sitten kun saan. Sen lopussa minäkertoja käy lyhyesti läpi muutaman henkilöhahmon myöhempiä vaiheita ja vertaa toisiinsa vaimoa ja hänen miestään ja sitä kuinka he vanhenevat. Minäkertoja tuntee sympatiaa kumpaakin kohtaan, mutta sanoo toisen heistä vanhenneen toista paremmin. Yhdestä tulee äksy, kun toinen taas pysyy avoimena muille ihmisille ja ajattelulle. Kumpikin on aina tehnyt paljon kiinnostavia asioita.

Joskus törmään vanhoihin tuttuihin, joita en ole nähnyt vuosiin. Alamme jutella kuten ennenkin, vaihdamme kuulumiset ja kerromme töistämme ja muista tekemisistämme, mutta niistä ei voi puhua pitkään, sillä emme ymmärrä toistemme aloja riittävästi, mutta lasissa on juomaa ja aikaa kerrankin on, ja niin puhe kääntyy ihmisenä olemiseen yleensä. Etiikkaan, ehkä. Johonkin kielifilosofian ja kielitieteen väliselle hämärälle alueelle kuuluvaan kysymykseen. Psykologisiin, tai joissain tapauksissa melkein metafyysisiin mietteisiin (jälkimmäisiä minä en niinkään kehrää, mutta kuuntelen toki sujuvasti). Miksei estetiikkaankin. Sitten huomaan kuuntelevani juttua, jonka olen kuullut viimeksi silloin kun edellisen kerran istuimme näin, eivätkä sanamuodotkaan ole muuttuneet. Kyseessä voi olla kysymys, idea, haave, suuri metafyysinen systeemi tai ehkä vain anekdootti ja siinä kiteytyvä näkemys. Se on täsmälleen sama kuin kymmenen vuotta aiemmin. Toisin sanoen se lepää koskemattomana mielen pöytälaatikossa, josta se otetaan esiin vain näinä harvoina hetkinä kun tulee asetuttua kerrankin toviksi puhumaan muusta kuin arjesta tai töistä.

Huomattakoon, että näiden ihmisten arki ja työt ovat usein erittäin kiinnostavia. Olisiko niin, etteivät he ehdi tai jaksa enää niiden lisäksi miettiä ihmisenä olemista? Ilmiö on minusta kuitenkin pelottava, enkä haluaisi itse huomata esimerkiksi eettisen ajatteluni pysähtyneen vuosiksi. Viime aikoina olen alkanut ymmärtää kuinka se käy; työt ja eräät arjenkin asiat ovat niin kiinnostavia ja niitä on niin paljon, että keskittymiseni virtaa niihin ja unohdan olla itsessäni läsnä. Minulla on onnea, sillä lemmikkini on sosiaalisesti minua paljon tarkkanäköisempi, ja hän osaa usein havahduttaa minut itseeni silloin kun se on tarpeen. Siitäkin lienee hyötyä, että itseni unohtaminen tuntuu pelottavalta: pelkään että se tekisi minusta pidemmän päälle epämiellyttävän, äksyn ihmisen. Ehkä osaan varoa. Yhtä kaikki, tänne ei ole ilmaantunut aikoihin juuri mitään. Aikaa ja tarmoa ei tunnu riittävän vapaahetkinä esiin pulpahtelevien ajatuksentynkien aukikirjoittamiseen, vaikka juuri siten saisin niistä selvää, eivätkä ne haipuisi jonnekin sanallistumattomiin, vaan muuttuisivat alkupisteiksi, josta voisin lähteä taas ehtiessäni eteenpäin kohti jotain uutta, hiljalleen jäsentyvää. Tänne kirjoittaminen on yksi niistä keinoista, joilla voin yrittää estää itseäni luutumasta. Jotta en kymmenen vuoden jälkeen toistaisi samaa ajatusta kuin nyt, vaan minulla olisi uusi ja elävä.

Onko siitä niin kauan?

Olin maanantai-illan lemmikkini kanssa mökillämme, jonka ikkunasta näkee talvisin Kulosaaren sillan valot. Nyt on siihen liian lehtevää. Saunan jälkeen luin loppuun Leena Krohnin Tainaronin, jota en nyt siteeraa koska kirja on mökillä ja minä olen kotonani. (Olen muuten mökin- sekä asunnonomistajaksi ryhtyessäni erikoistunut viiteentoista neliömetriin; sekä mökkimme että kotini ovat sen kokoisia. Jossain vaiheessa kirjoittanen viidentoista neliömetrin sisustamisesta ja siitä, kuinka vuoteen alle saa näppärästi vaikkapa vaatehuoneen.) No, Tainaronin päähenkilöhän kirjoittaa kirjeitä taakse jääneelle menneisyyteensä läheiselle, joka ei vastaa, ja se sai minut muistelemaan menneitä. Ja äsken tajusin, että ensimmäisestä säteilevästä kesästäni on yhdeksän vuotta. Toisestakin on jo kolme, kummallista.

Tarkoitan säteilevillä kesillä sellaisia kesiä, joina minä taisin säteillä onnellisuutta ja energiaa, ja jolloin juuri siksi minulle tapahtui valtavasti asioita ja tutustuin moniin ihmisiin. Kolme vuotta sitten tutustuin lemmikkiini, mikä on hyvä. Yhdeksän vuoden takaisistakin ihmisistä on joitain jäljellä – kaikkia tietenkään ei. Kieltämättä havaitsen, että yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon ja silloinen minä oli erilainen kuin nykyään olen, mutta silti äsken ällistyin kun kuuntelin ikkunasta kosteutta ja puiden liikkumattomia lehtiä ja tajusin, että siitä on niin kauan.

Yhdeksän vuotta sitten olin päättänyt, etten koko kesänä vastaisi kieltävästi yhteenkään ehdotukseen ilman, että minulla olisi kieltäytymiseen painava syy. Niinpä se saattoi hyvinkin olla heinäkuu, kun löysin itseni – silloinkin flunssasta toipuvana – Liken toimistolta, jossa järjestettiin erään salanimellä kirjoitetun kirjan (jota en koskaan lukenut enkä kirjoittajaakaan enää muista, vaikka tiesinkin silloin – kyllä siitä tosiaan on aikaa) nudistijulkaisubileet, joissa alastomalla kansalla oli juotavana sata litraa kiljua. Eräs hupaisa menninkäinen oli pyytänyt minut mukaansa koska hän halusi retostella tuomalla bileisiin avecinaan ei vain yhtä, vaan kaksi nuorta naista. Narikka oli hauska: jokaiselle jaettiin musta muovipussi, johon riisuttiin vaatteet ja teipattiin nimi päälle. Ikimuistoiseksi ilta muuttui kuitenkin vasta kun menninkäinen liukastui kiljulammikkoon, särki peilin kaatumalla sitä vasten ja nousi lattialta vuotaen vuolaasti verta kahdesta syvästä haavasta. Toisesta paistoi kyynärluu. En ollut juonut enkä pelkää verta, joten tehtäväkseni lankesi toimittaa menninkäinen ensiapuun. Sitten hän halusi takaisin bileisiin, mutta kun palasimme, menninkäinen tikkejä haavoissansa, oli juhlakansa jo poistunut ja paikalla harhaili enää yksi vaisu huumeidenetsijä. Alkoi niiden laskuhumala, jotka olivat juoneet, ja ilta päättyi siihen, että päätin olla huolehtimatta muista ihmisistä enää yhtään enempää ja juoksin kesken virkkeen kovaa kyytiä pois Sörnäisten rantatien varrella olevalta huoltoasemalta. Muistan edelleen elävästi kuinka olin päässyt kotiin ja tunsin syvää, aivan uutta ja riemastuttavaa tyytyväisyyttä siitä, että olin tarpeeksi saatuani vain lähtenyt pois. Siitä tosiaan on yhdeksän vuotta ja olin silloin paljon nuorempi kuin nyt.

Halutaan / ei haluta blogikeskustelua välittämisestä ja kasvusta

Kataisella olikin bloggaajille kaksi kysymystä, joihin hän toivoi vastauksia ja pohdintaa.
Ensinnäkin: Miten Suomessa voitaisiin vahvistaa välittämisen kulttuuria? Mikä ruokkisi välittämisen tunnetilaa? Kataisen mukaan Suomessa on osattu välittää, kun ihmiset ovat tunteneet toisensa. Entä jatkossa?
Toisekseen Katainen toivoi vastauksia siihen, mitkä ovat Suomen kasvun lähteet. Metsäteollisuus tai Nokia eivät enää ole entisenlaisia jättiläisiä, ja tilalle tarvitaan uusia yrityksiä. Missä Suomi olisi niin hyvä, että siitä poikisi vielä suurempaa hyvää jatkossa?

Tässä Helsingin Sanomain artikkelissa annetaan ymmärtää, että bloggaajien halutaan osallistuvan keskusteluun syksyllä 2013 annettavasta tulevaisuusselonteosta, jonka laatimisen "prosessi on vähintään yhtä tärkeä kuin lopputulos", ja jota "aiotaan siksi työstää myös verkossa". Tai sitten ei ihan toivotakaan, sillä "mukaan on valittu esimerkiksi bloggaajia". Vain valittujen bloggaajien toivotaan osallistuvan? No, ei aivan näinkään, sillä heitä ei olekaan vielä valittu. Täällä bloggaajalle annetaan ohjeita: "Ilmoita lomakkeella oma kiinnostuksesi. Kontaktoimme sinua elokuun alussa." (Kontaktoimme. Voi perse.) Sitten todetaan, että "kuka tahansa, jolla on olemassaoleva, eettisesti kestävällä pohjalla oleva blogi saa osallistua". (Eettisesti kestävällä pohjalla? Tämä on selvästi tärkeää, sillä lopuksi vielä painotetaan, että blogin tulee olla "hyvämaineinen" eikä se saa sisältää "eettisesti arveluttavaa tai moraalitonta sisältöä".)

En saanut selville toivotaanko minun bloggaavan mainituista aiheista milloin lystään vai ehkä syyskuussa (ja silloinkin vain siinä tapauksessa, että saan luvan) enkä ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, että keskustelu "syntyy pääasiassa aktiivisten blogaajien kirjoituksissa" mutta "alkaa syyskuun alussa tässä www.2030.fi -osoitteessa". Epäselväksi jää sekin mahtaako blogini olla tarkoitetulla tavalla eettisesti kestävällä pohjalla – ehkä en "saa osallistua".

No niin, piruilut sikseen. Bloggauskutsun kirjoittaja ei luultavimmin tiedä millaisia oikeat isot blogikeskustelut (esim.) ovat, eikä hänellä varmasti ole pienintäkään aavistusta siitä, miltä kutsu esimerkiksi minun silmissäni näyttää. Saarna: Jos haluatte blogikeskustelua jostain aiheesta, pyytäkää bloggaajia kirjoittamaan siitä. Pyytäkää heitä jättämään sivuillenne linkki siihen kirjoitukseen tai niihin kirjoituksiin, joissa he aihetta käsittelevät. Älkää sanoko, että vain jotkut tietyt teidän valitsemanne bloggaajat saavat kirjoittaa, se on naurettavaa kun puhuttelette ihmisiä, jotka hallitsevat omia julkaisualustojaan aivan teistä riippumatta. Älkää vaatiko bloggaajia täyttämään mitään epäselviä moraalisuusehtoja. Jos haluatte bloggaajien kirjoittavan syyskuussa, ilmoittakaa asiasta elokuun lopussa. Nyt kysymyksiä heitettiin julkisuuteen kesäkuussa, joten jos väki tarttuu täkyyn, blogikeskustelu on hyvinkin mahdollisesti syyskuussa jo ohi. Lisäksi, jos pyydätte bloggaajilta jotain, ja erityisesti jos vaaditte nimimerkkikirjoittajia kertomaan nimensä, olisi asiallista kertoa kuka pyytää. Ainoa bloggauskutsussa mainittu nimi on Jyri Häkämiehen, enkä usko hänen kirjoittaneen kutsua. Anonyymi monikon ensimmäisessä persoonassa esiintyvä kutsuja ei saa ainakaan minua kertomaan nimeäni. (Voisi myös olla hyvä huolehtia siitä, ettei kutsussa luvata "kontaktoida" tai sanota, että "blogaajan henkilöllisyys ja yhteystiedot pitää olla tiedossamme".)

Ei se mitään; vastaan silti, nyt ja nimellä Eufemia.

Suomen kasvun lähteiden pohdinnan jätän muille, mutta Helsingin Sanomissa julkaistu muotoilu Kataisen ensimmäisestä kysymyksestä herätti kiinnostukseni. "Miten Suomessa voitaisiin vahvistaa välittämisen kulttuuria? Mikä ruokkisi välittämisen tunnetilaa? Kataisen mukaan Suomessa on osattu välittää, kun ihmiset ovat tunteneet toisensa. Entä jatkossa?"

Aloitetaan Kataisen väitteestä, että "ennen Suomessa on osattu välittää, kun ihmiset ovat tunteneet toisensa". Minä kun en usko, että näin on. Tai pikemminkin tiedän melko varmasti, että näin ei ole. Esimerkiksi kansatieteen perusopintojen tenttikirjoista syntyvä kuva Suomen lähihistoriasta on niin kertakaikkisen lohduttomassa ristiriidassa tuon väitteen kanssa, etten voi kuin väittää vastaan. Sata vuotta sitten Suomessa romanien lapset jäätyivät kuoliaiksi kun talvella ei löytynyt taloa, jossa olisi annettu yösija. Punaorpojenkaan hengelle ei paljoa painoa pantu. Kehitysvammaiset kahlittiin piiloon muiden katseilta ja mielisairaasta huolehtiminen riippui paljolti siitä, kuinka ikävästi sairas käyttäytyi. Jos portto sairastui, harva auttoi. Olisko näin ollut jos pelkkä tuttuus olisi saanut ihmiset välittämään? Lukekaa Minna Canthia.

Tämä ei ole muuttunut miksikään. Otan elävän esimerkin, jota Pirkko Saisio käytti näytelmässä Odotus muutama vuosi sitten. Tiedättehän ainakin kaikki helsinkiläiset sen Suomen kantaväestöön kuuluvan, keski-iän ehkä jo ylittäneen naisen, joka on jo monta vuotta kerjännyt Aleksanterinkadulla hyvin vaativaan sävyyn? Hän tunnisti Saision ja tapasi huudella tälle kovaan ääneen, ja Saisio kehitti tästä näytelmään mehukkaan jutun. Kuinka monelle teistä on tullut mieleen koettaa oikeasti auttaa Aleksanterinkadun kerjääjänaista? Ei minulle ainakaan, mutta eräälle ystävälleni sen sijaan kyllä. Hän tutustui naiseen ja tapasi käydä tämän luona kylässä auttelemassa kaikenlaisissa pikkuaskareissa. Ällistyin kun hän kertoi siitä. Hylkiöiden auttaminen on aina ollut harvinaista ja on sitä edelleen; hyvinvointivaltion idea on siinä, että myös hyljeksityt pysyvät hengissä ja saavat katon pään päälle, eikä apu riipu ystäväni kaltaisista harvinaisista hahmoista.

Tästähän Katainen ei tietenkään puhunut. En usko hänen kuvitelleen, että suomalaiset olisivat joskus välittäneet hylkiöistään sen enempää kuin nykyäänkään. Hän epäilemättä tarkoitti, että suomalaiset olisivat joskus aiemmin välittäneet normaaleina pitämistään ihmisistä enemmän kuin nykyään. Tästäkään en ole varma, enkä oikein tiedä miten "välittämisen tunnetilaa" mitattaisiin. Itse asiassa epäilen suomalaisten keskimäärin välittävän muista, normaaleina pitämistään suomalaisista melko paljon. Sitä ei vain nykyään ilmaista aivan samalla tavalla kuin ennen.

Koska en tiedä mitä Katainen tarkoittaa "välittämisen kulttuurilla", arvaan. Oletan hänen tarkoittavan sitä, että kasvatetaan vähän muidenkin lapsia, keitetään kahvit naapurin yksinäiselle mummolle ja muuta sellaista. Tämä on käytöstä, ei tunnetila. Voi välittää syvästikin, mutta olla silti tekemättä mitään – ja vastaavasti edellämainittuja asioita voi tehdä jostain muustakin syystä kuin välittämisen vuoksi; esimerkiksi velvollisuudentunnosta. Sitä pidän ihan mahdollisena, että ylläkuvatun kaltaiset yhteisöllisen valvonnan positiiviset puolet ovat vähentyneet.

Leikitään, että a) suomalaiset välittävät suunnilleen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta b) välittäminen ei enää johda siihen, että kasvatettaisiin vähän muidenkin lapsia ja käytäisiin rupattelemassa mummojen kanssa. Mistä tällainen voisi johtua?

Osan vastausehdotuksestani annoin jo: yhteisöllinen valvonta on vähentynyt. Muiden lapsien kasvattaminen käy päinsä jos kasvatuksen päämäärästä vallitsee konsensus. Nykyään ei vallitse, ja muiden lasten kasvatusta yrittävä saattaa saada niskaansa lapsen vanhempien vihat. Yhteisöllisen valvonnan vähentyminen on positiivinen asia. Joitain vuosia sitten eräissä blogeissa käytettiin sanontaa "yhteisöllisyys eli kiusaaminen", ja siinä oli minusta vinha perä; kyttäämisen väheneminen suo tilaa hengittää.

Toisten lasten kasvattaminen tuskin kuitenkaan olisi kummoinenkaan tabu jos ei kulttuurimme mielikuvituksessa eläisi myös oletus tiiviistä, koskemattomasta ydinperheestä. Kasvatusratkaisujen katsotaan kuuluvan lasten vanhemmille, eikä tähän ole sopivaa puuttua kuin ääritapauksissa. (Selän takana kyllä jupistaan, eli välinpitämättömiä ihmiset eivät ole. Välittäminen vain voi johtaa paitsi auttamiseen, myös esimerkiksi päivittelyyn tai itsekseen hiljaa ahdistumiseen.) Jos siis koettaa kasvattaa toisten lapsia, mutta erehtyy kasvattamaan lapsen vanhempien mielestä väärin, voi saada niskaansa paitsi vanhempien vihat, myös muiden ihmisten toruja. Niinpä me vietämme unettomia öitä ennen kuin uskallamme puuttua, ja silloinkin puutumme tekemällä nimettömän ilmoituksen lastensuojeluun.

Jos olen oikeassa, ihmiset voisivat alkaa taas kasvattaa vähän muidenkin lapsia joko a) jos meillä vallitsisi taas konsensus kasvatuksen päämääristä ja konsensusta vastustavat vaiennettaisiin tai b) jos oletus tiiviistä ydinperheestä heikkenisi. Jälkimmäinen voisi olla hyvä juttu.

Mutta miksei naapurin yksinäisen mummon luona käydä? Tämä tuntuu vaikeammalta kysymykseltä, sillä mummon luona kylästelyä ei kukaan paheksuisi, päinvastoin. Joissain tapauksissa kyseessä tietysti on itseään ruokkiva kierre, eli yksinäiset vanhukset ihan tutkitustikin masentuvat ja masentunut ihminen saattaa – anteeksi nyt – käyttäytyä sen verran hankalasti, ettei kylästely juuri huvita. Yksinäisestä voi tulla hylkiö. Useammin kuitenkin kyse lienee niinkin yksinkertaisesta asiasta, ettei kukaan naapureista edes tiedä mummon kaipaavan seuraa. Tervehdin naapureitani kun kohtaamme rappukäytävässä ja saatan jäädä hetkeksi juttelemaankin, mutta silloin puhutaan yleensä siitä, että onpas hieno keli ja hissi näkyy olevan taas rikki. Olisi tunkeilevaa tehdä oletuksia toisten seurankaipuusta tuollaisten keskustelujen pohjalta.

Väitän ihmisten välittävän vanhusten yksinäisyydestä; harvasta asiasta ollaan Suomessa yhtä yksimielisiä kuin siitä, että vanhusten yksinäisyys on paha asia. Yksinäisiä vanhuksia on silti paljon, eli välittäminen ei tuo heille seuraa. Tarvittaisiin rakenteita, joiden avulla seuraksi tarjoutuminen olisi mahdollisimman helppoa eikä silti tuntuisi tunkeilevalta. Monet järjestöt tarjoavatkin mahdollisuuden monenlaiseen ystävätoimintaan, mutta totta kai näitä rakenteita voisi kehittää lisää. Samalla tulee muistaa, että ihmisillä on monenlaisia näkemyksiä hyvästä vanhuudesta.

En siis usko, että meidän tarvitsisi "ruokkia välittämisen tunnetilaa". Sen sijaan voisi olla hyvä tarjota ihmisille helppoja tilaisuuksia tehdä ystävällisyyksiä ilman, että se vaikuttaa tunkeilevalta toisten ihmisten asioihin puuttumiselta. Voitaisiin esimerkiksi panna pystyyn uudentyyppinen taksvärkkipäivä, jolloin ihmiset voisivat (täydellä palkalla tietysti) käyttää työpäivänsä jonkin yleishyödylliseksi, ystävälliseksi tai tarpeelliseksi katsomansa asian tekemiseen. Teoista raportoitaisiin julkisesti verkossa.

Minusta on hauskaa, että bloggaajia kutsutaan osallistumaan tulevaisuusselonteon valmistelukeskusteluun. Vaikka kutsusta löytyikin kaikenlaista huomautettavaa, mieleeni tulee heti monta bloggaajaa, joiden toivoisin osallistuvan, omilla ehdoillaan tietysti. Mites olisi, Hannu, Kaskaste, Matti, Panu, Tommi ja Veloena?

Epäonnistumisesta

Ihmisellä on elämässään kuitenkin monia asioita, jotka hän elää tarkentamatta niiden merkitystä määritetyin käsittein. Hän seuraa tällöin ainoastaan tottumusta. Kyse on kuitenkin siitä, onko tämä tottumus hyvä vai huono tapa. Epävarmuus tästä jokaisessa erityistapauksessa pakottaa ihmisen ennakkoluulottomasti tutkimaan elämän jokaisen tilanteen tarkasti - musertakoon tutkinnan tulos hänen itserakkautensa ja kuvitellun viisautensa tai todistakoon tavan mukaista vastaan niin kuin huonoa tapaa vastaan.

Luen Snellmanin kirjoitusta "Akateemisesta opiskelusta". Teksti vaikuttaa mainiolta, mutta sen ensimmäinen kappale sai minut mietteliääksi, sillä minusta siinä jää vähän liikaa olennaista sanomatta. Siteeraan siitä yllä suurimman osan. Tekstissä puhutaan vain sellaisesta harvinaisesta tilanteesta, jossa ihminen itse havaitsee jonkin tapansa epätyydyttäväksi, nöyrtyy ja ryhtyy toivon mukaan korjaamaan sitä. Kyllähän niinkin joskus käy, mutta uumoilen, että paljon useammin itserakkautta murjoo ulkoapäin tuleva paine. Se on huomattavasti epämiellyttävämpää kuin omaehtoinen kehityskohteen havaitseminen.

Torjuva palaute on usein epäsuoraa; torjuttu ei tule valituksi, hän jää syrjään. Monissa tilanteissa, etenkin töihin liittyvissä, pidän selväsanaisesta puutteiden osoittamisesta ja jopa suorasta teilauksesta enemmän kuin epäsuorasta sivuuttamisesta. Sääntö ei tietenkään päde aina: saattaa esimerkiksi olla mukavampaa jos joku etäisempi tuttu vain ottaa etäisyyttä, mikäli käytökseni jotenkin häiritsee häntä, eikä tilitä ärtymystään minulle. Toisaalta ystävien toivoisin kertovan mikäli joku luontumukseni vaikuttaa heistä epäviisaalta tai käytökseni rasittaa toistuvasti. Olen kipeästi oppinut, etten välttämättä havaitse sitä itse. Ajoissa ja avoimesti puhuminen on luottamuksenosoitus. Se voi pelastaa ystävyyden, vaikeneminen taas johtaa kovin todennäköisesti ystävyyden loppumiseen.

Työskentelen yliopiston laitoksella, jonka väen keskustelukulttuuri on työasioiden osalta harvinaisen tyly, ja pidän siitä kovasti. Monet tärkeimmistä oivalluksista työssäni ovat seurausta jostain todella ärhäkästä ja pikkuseikkoihin puuttuvasta ja samalla erittäin asiantuntevasta kritiikistä. Toisten huomautusten avulla olen kyennyt korjaamaan tekemiäni virheitä, joita en olisi välttämättä yksin koskaan havainnut, ja kehittämään taitoja, joiden tarpeellisuutta tuskin olisin itse älynnyt.

Kriittisen ryöpytyksen hyödyllisyys vaatii kuitenkin kriitikolta asiantuntemusta (aiheesta ohi ampuva kritiikki tapaa olla kovin hyödytöntä) ja kritisoitavalta puolestaan sekä kykyä suhtautua kritiikkiin kehitysmahdollisuutena että tarkkaa seulaa: ryöpytyskritiikissä saattaa hyvin olla yksi olennainen asia ja monta sinne tänne poukkoilevaa, lopultakin melko merkityksetöntä tai harhautunutta ajatuksentynkää. Lisäksi arvelen nykyään, että ryöpytyskritiikki toimii sitä huonommin mitä selvempiä henkilökohtaisia jännitteitä tai valta-asetelmakiistoja kriitikon ja kritisoitavan välillä on. Olen aikanaan tehnyt tässä virheitä; olettanut, että asiakritiikin voi esittää ikään kuin neutraalista positiosta, riippumatta kaikista kahdenkeskisistä kahnauksista. Näyttää kuitenkin siltä, että se harvoin onnistuu.

No, hairahduin kirjoittamaan pitkään siitä, miten suora kritiikki saattaa olla hyvästä. Aina se nimittäin ei lainkaan ole, ainakaan seurauksista päätellen. Se voi nimittään olla myös hyödyttömän murskaavaa, kuten voi myös epäsuora torjunta. "Itserakkauden musertuminen" on Snellmanilta kovin värittynyt tapa puhua monenlaisista tunteista, joita epäonnistumisen kokemukseen liittyy. Ja kuten sanottua, on vielä suhteellisen kivutonta todeta itsekseen kuinka sitä on tullut toimittua typerästi; toisten edessä häpeään joutuminen voi olla paljon kamalampaa, etenkin omasta asemastaan jollain tapaa epävarmalle ihmiselle. Ihmiset kehittävät mitä monimutkaisimpia strategioita välttääkseen pahoja epäonnistumisen kokemuksia tai tehdäkseen niiden murskaavan voiman ennalta tyhjäksi. Muistanpa muutaman tapauksen, jossa ärhäkkä kritiikki on saanut valmistautumattoman kritisoidun häpeänsekaisen kiukun valtaan – ja seuraukset ovat olleet surullisia. He luopuivat hankkeistaan, hylkäsivät aloittamansa harrastuksen, jättivät tekemättä, ja seuraavaan hankkeeseen ryhtyminen saattoi käydä hitaasti.

Epäonnistumisen kokemuksen pelkääminen voikin olla lamauttavaa, mikä on harmi. Maailmassahan kiinnostavia asioita tekevät ne ihmiset, jotka ryhtyvät tekemään ja tekevät iloisesti (tai hampaita kiristellen, miten kukakin) valmiiksi asti. Siis ne, jotka epäonnistuessaan eivät lamaannu ainakaan kovin pitkäksi aikaa ja jotka eivät edellytä itseltään välittömästi – tai koskaan – virheetöntä suoritusta. Sitaatissa yllä Snellman epäsuorasti vaatii kaikilta kykyä vähän väliä romahdella jopa lamaannukseen saakka ja silti nousta ja jatkaa. Minusta hän liioittelee, mutta ajatuksessa on yhtä kaikki myös järkeä. Epäonnistumiseen juuttuminen tai epäonnistumisen pelon vuoksi yrittämättä jättäminen on synkeää.

Susilaumat

Establishing what the data are, what the descriptive categories and their boundaries are, what counts as acceptable reasoning, which assumptions are legitimate and which not becomes a matter of social interactions as much as a matter of interaction with the material world. Because the assumptions that constitute the intellectual context of observation and reasoning are, by their nature, usually not explicit but tacit patterns of thought, the function of critical interaction is to make them visible as well as to examine their metaphysical, empirical, and normative implications. These discursive interactions are both constructive and justificatory. They can propel a group (whether lab group or subdisciplinary community) to the articulation of new accounts of a process it is trying to understand, and they are the processes by which a community persuades itself that an account is plausible, correct, worth adopting. Sociality does not come into play at the limit of or instead of the cognitive. Instead, these social processes are cognitive.

Minulle tärkein tutkijakoulutuksen oppi tähän mennessä on ollut yhteistyö. En tarkoita vain käytännön yhteistyötä fyysisesti lähellä sijaitsevien tutkijoiden kanssa, vaikka sekin on hyvin tärkeää, vaan osallistumista siihen sosiaaliseen prosessiin, joka tuottaa tutkimustietoa. Pidän kuvitelmaa yksinäisestä sankaritutkijasta paitsi harhaisena, myös haitallisena. Keskenään kommunikoiva tutkijayhteisö yksinkertaisesti tuottaa laadullisesti paljon parempia tuloksia kuin mihin yksittäiset tutkijat kykenevät. En varmaan aiemmin olisi ollut eri mieltä, mutta nyt tuntuu siltä, että olen alkanut ymmärtää mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

Johonkin oman alan tutkimustiedon tuottamisen sosiaaliseen prosessiin osallistuminen edellyttää tietysti sitä, että tunnistaa paraikaa käynnissä olevat prosessit ja valitsee mihin niistä syventyy. Tätä kutsutaan alan keskustelujen tuntemiseksi ja erikoistumiseksi. Joissain luonnontieteissä valinta saattaa tapahtua suhteellisen mutkattomasti ja varhaisessa vaiheessa, koska infrastruktuuri ohjaa nuoren tutkijan johonkin niistä tutkimusryhmistä, joiden hankkeisiin oman laitoksen kalliita välineitä käytetään. Minulla on sellainen kutina, että näillä aloilla väitellään keskimäärin nuorempana kuin esim. humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla.

Ylläoleva sitaatti on Helen E. Longinon teoksesta The Fate of Knowledge. Laboratoriotyöhön koulutetun tutkijan saattaa olla helpompi hyväksyä se järkevänä kuvauksena tutkimuksenteon todellisuudesta kuin vaikkapa historian, sosiologian tai filosofian tohtorikoulutettavan. Näillä aloilla kun työ on lähinnä lukemista ja kirjoittamista ja usein varsin yksinäistä. Kuitenkin minusta on olennaista ymmärtää, etteivät keskustelukumppanit ole vain tekstejä – teksti ei nimittäin vastaa. Toiset tutkijat voivat vastata, ja vastauksen todennäköisyys kasvaa huomattavasti jos oma puheenvuoro liittyy johonkin käynnissä jo olevaan keskusteluun. Vastausten ansiosta saa käyttöönsä oman luovuutensa ja kriittisen silmänsä lisäksi myös muiden ihmisten luovuuden ja kriittisen silmän, ja lopputulos on parempi kuin jos olisi suunnannut kykynsä sellaiseen suuntaan, jossa on vallitsee täysi hiljaisuus.

Uusiin suuntiin ei tieteessä kannata yrittää yksin vaan joukolla. Totta kai on olemassa kourallinen sankaritarinoista yksinäisistä susista, jotka ovat onnistuneet, mutta ylivoimaisesti suurin osa uusista ideoista syntyy kuitenkin keskustelussa eikä yksin. Monet tieteelliset oivalluksethan tehdään suunnilleen samaan aikaan useassa paikassa; keskustelu on avannut suotuisan tilan kyseiselle oivallukselle. Kannattaa siis osallistua keskusteluun, voi päästä keksimään jotain. Lisäksi ylivoimaisesti suurin osa yksin yrittäjistä jääkin yksin. Se on omiaan katkeroittamaan, joten uransa lisäksi tulee tärvelleeksi myös luonteensa.

Olen käynyt useammankin ihmisen kanssa keskustelua siitä, miksi tieteessä kuuluu asiaan tietää kuka on sanonut mitäkin. Miksei riitä, että tuntee jonkin tutkimustuloksen tai argumentin, miksi pitäisi tietää kenen työtä se on? Voi kuulostaa oudolta, mutta nähdäkseni tämä liittyy tutkimuksenteon sosiaaliseen luonteeseen. Tieteellistä keskustelua käydään seminaareissa, konferensseissa ja ennen kaikkea tieteellisissä julkaisuissa. Hyvin tunnettuihin nimiin viittaaminen tietysti kertoo lukijoille lähinnä sen, mihin keskusteluun puheenvuorolla osallistutaan. Vähemmän tunnettuihin viittaaminen taas on suoremmin keskustelua. Viittaus on vastaus sille, johon viitataan. Jos haluaa pelkästään kehittää omaa ajatteluaan, ei nimillä ole merkitystä. Jos sen sijaan haluaa osallistua tieteellistä tietoa tuottavaan sosiaaliseen prosessiin, muut osallistujat täytyy toki tuntea. Tutkimuksenteon sosiaalinen luonne ei merkitse yksilöiden sulautumista kadoksiin.

Tästä tulee näemmä jonkinlainen palopuhe, mutta tulkoon. Paatos johtuu siitä, että olen viime aikoina miettinyt oman alani ja etenkin oman kotilaitokseni kuppikuntakiistoja. Taustani on alallani epätyypillinen, sillä olen tehnyt loikkauksen koulukunnasta toiseen. Toisin sanoen tunnen melko paljon sellaista keskustelua, johon en enää juuri lainkaan osallistu, ja toisaalta lukeneisuuteni siinä keskustelussa, johon parhaani mukaan koetan osallistua, on rajallisempi kuin soisin, vaikka toki kasvava. Kaivoin juuri hyllystäni Susanna Lindbergin kirjan Filosofien ystävyys, josta olen eufemiattanut aiemminkin, vuosia sitten.

Filosofi ei kilpaile toisten filosofien kanssa ahneesti, toivoen, että totuus kuuluisi yksin hänelle (päinvastoin, hän suo mielellään, että muut jakavat hänen totuutensa), vaan epätoivoisesti, sillä hän tietää, että mahdollisuus rakastaa totuutta toisin tarkoittaa mahdollisuutta, että hänen oma totuudenrakkautensa on pelkkä itsekäs illuusio.

Kiinnitän nyt huomiota aivan eri asioihin Susannan tekstissä kuin aiemmin. Aiemmin mietin opetuslapseutta. Nyt taas pohdin onko ylläoleva kuvaus kuitenkin liikaa kiinni kuvassa filosofista yksinäisenä sutena, jonka kohtaaminen muiden kanssa on aina jotenkin ongelmallinen. Entä jos filosofiaa ajattelisikin aivan yhtä sosiaalisena älyllisenä toimintana kuin mitä muuta tutkimusta hyvänsä? Ja toisaalta tunnistan kuvauksen osuvuuden, sillä koulukuntarajat ovat hämmentävän, paikoin tosiaan jopa epätoivoisen jyrkkiä ja niihin liittyy yllättävän paljon kaunoja, vaikka monet myöntävätkin rajojen harmillisuuden. Paria eri keskustelua kokeilleena sanoisin, että niissä lähinnä vain esitetään aivan erilaisia kysymyksiä. Muistan miltä tuntui olla kiinnostunut toisenlaisesta kysymyskentästä kuin mihin huomioni on nyt kiinnittynyt. En osaa panna näitä kenttiä arvojärjestykseen kuin hyvin kontekstisidonnaisin perustein.

Kas, taas päädyin puhumaan muistamisesta.

Muisti ja lempeys

Giorgio de Chirico: L'énigme d'une journée, 1914.

Päädyin vastikään hassulle aikamatkalle muistoihini. Mieleeni palautui ennakkovaroituksitta hyvänkokoinen ryväs useamman vuoden takaisen itseni kokemuksia, joita en ollut tullut viime aikoina suuremmin muistelleeksi. Huomasin muistavani asiat samalla tavalla kuin ennenkin, mutta aika oli arvaamattani muuttanut sitä, miltä muistamani asiat tuntuivat ja mihin kiinnitin huomiota. Voisi sanoa, että en enää samastunut silloisen itseni tunteisiin ja kokemuksiin kovinkaan vahvasti, vaikka muistinkin ne mainiosti, ja tämän seurauksena saatoin tarkastella muistikuviani melkeinpä kuten mitä hyvänsä tarinaa. Kiinnitinkin huomiota aivan eri asioihin kuin silloin, kun muistossa päällimmäisenä olivat omat tunteeni, tarpeeni ja haluni. Se oli riemastuttavaa.

Voisi sanoa, että huomasin identifioituvani aiempaan itseeni vähemmän kuin ennen. Tiesin toki muuttuneeni viime vuosina useammallakin tavalla; ihmiset muuttuvat, ja muutamissa suhteissa olen jopa aktiivisesti pyrkinyt muuttumaan. Yhtä kaikki oli yllättävää huomata, että saatoin tarkastella aiempaa itseäni lempeästi, jopa nostalgisesti, mutta suuremmin samastumatta. Kysymykset, joiden auki jääminen vaivasi aikanaan, eivät tuntuneetkaan nyt enää henkilökohtaisesti tärkeiltä.

Matti kirjoitti tänään hienosti, ja vaikka hänen kirjoituksensa käsitteleekin epäilemättä hieman erityyppisiä muutoksia kuin mistä puhun tässä, siteeraan kappaleen:

Pidän kiinnostavana ilmiötä, jossa aika haalistaa asenteen, mutta sen ulkoinen ilmaus säilyy tavan ja toiston voimalla. Ehkä olemme joskus välittäneet syvästi tietystä asiasta. Vähitellen se menettää otteensa. Meillä on kuitenkin somaattinen muisto tuosta tunteen täyteydestä tai oikeassa olemisen tulisesta voimasta. Ilman on tyhjempää elää.

Voisi ehkä sanoa, että kun jotkut aikanaan minulle tärkeät kysymykset muuttuivat pikku hiljaa vähemmän tärkeiksi ja jopa epäolennaisiksi, asenteeni haalistui: muistikuvieni tapahtumat muuttuivat entistä etäisemmäksi kertomukseksi, aiemmin tärkeät kysymykset menettivät otteensa. Asenteeni ohjasi aiemmin vahvasti sitä, mitkä asiat näissä muistikuvissani kiinnittivät huomioni; niinpä kun asenteeni ote kirposi, huomasinkin menneissä asioissa sellaisia puolia, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota, ja pystyin tarkastelemaan niitä muultakin kannalta kuin aiemman asenteeni värittäminä. Muistamani tarina alkoi esimerkiksi viehättää minua esteettisesti selvästi aiempaa enemmän.

Vahvat kokemukset jättävät jälkiä ja "somaattinen muisto tunteen täyteydestä" voi tuntua kiinnipitämisen arvoiselta. Se että tulee jossain välissä huomaamattaan päästäneeksi irti voi kuitenkin avata aivan uudenlaisia näköaloja. Asenteen haaltumisen voi huomata ja sitä voi tervehtiä ilolla.

Aiemman asenteen lukitsemasta näkökulmasta irti päästäminen on ainakin minulle tähän mennessä aina tapahtunut jokseenkin vahingossa. Heräänpähän vain havaitsemaan, että näin on päässyt käymään, ja samalla tunnistan aiemman asenteeni paljon entistä kirkkaammin. Tähän mennessä se on aina ollut hauskaa. Näyttää siltä, että minun on helpointa irrottaa jonkin ammoisen asenteen luuduttamista kannoista juuri silloin kun en ole vähään aikaan tullut ajatelleeksikaan niitä. Toisaalta uskon, että irti päästämiseen tarvittava tila ei synny täysin itsekseen. Minun on haluttava välttää märehtimistä. Niinpä joku päivä unohdan märehtiä ja päädyn jonnekin uuteen, ja sitten kun märehdityttänyt asia palaa mieleeni, saatankin lopulta huomata vaikkapa, että olen antanut itselleni anteeksi, tai havaita, että en enää tarvitsekaan selityksiä tai kaipaa hyvitystä. Koen muuttuneeni sen verran, että aiemman itseni tekemät virheet eivät enää tunnu sellaisilta, joita minun pitäisi nykyään aktiivisesti varoa, tai aiemmin riivanneet asiat eivät enää tunnu sellaisilta, joiden ratkeaminen olisi nykyisen itsen kannalta mitenkään olennaista.

Minusta oli hauskaa huomata, etten enää tuntenut tarvetta identifioitua vahvasti aiempaan itseeni. En tietenkään tarkoita sitä, että vaikkapa kiistäisin vastuuni aiemmista teoistani; minähän ne tein, se on selvä. Sen sijaan tarkoitan, etten tunne tarvetta oikeuttaa – sen enempää kuin kyseenalaistaakaan – aiempia halujani, toiveitani ja tunteitani ja niiden värittämää näkökulmaa. En tunne tarvetta pitää kiinni siitä, että aiemman itseni näkökulma oli tai on kaikista mahdollisista olennaisin – ja samalla, nähdäkseni saman keveyden kääntöpuolena, muistelen aiempaa itseäni lempeästi.

Toisten ihmisten ongelmat

Britanniassa on viime aikoina käyty mielenkiintoista keskustelua siitä, missä määrin yhteiskuntaa on muovannut se, ettei hyväosaisin vähemmistö tajua, kuinka hyväosaista se on muuhun kansaan verrattuna. Toimittajat Polly Tonybee ja David Walker kertovat kirjassaan Unjust Rewards (2008), kuinka he kysyivät satumaisen rikkaan brittiläisen yläluokan edustajilta, mihin kohtaan yhteiskuntaa he mielestään sijoittuivat. Kyselyn kohteeksi joutui joukko lakimiehiä, joiden vuositulot vaihtelivat 500 000 punnasta 1 500 000 puntaan (mikä nostaa heidän Britanniassa suurituloisimpaan yhteen promilleen kansasta, ts. 999 brittiä tuhannesta ansaitsee heitä vähemmän) sekä pankkiireja, joiden tulot vaihtelivat 150 000 punnasta peräti 10 000 000 puntaan. Ilmeni, että haastatellut megarikkaat olivat täydellisen, absoluuttisen pihalla siitä, miten poikkeuksellisessa asemassa he olivat. Heiltä kysyttiin esimerkiksi, kuinka paljon täytyy ansaita, että pääsee suurituloisimpaan kymmeneen prosenttiin. Vastausten keskiarvo oli 162 000 puntaa. Todellisuudessa siihen riitti vuonna 2007 alle 40 000 puntaa – suurituloisuuden raja arvioitiin yli neljä kertaa korkeammaksi kuin se on.

Entä missä kulkee niin kutsuttu köyhyysraja? Superrikkaat sijoittivat sen 22 000 puntaan. Tulojakauman keskikohdassa sijaitseva britti ansaitsi kuitenkin vain noin 20 000 puntaa; jopa hieman paremmin kuin keskimääräisesti tienaavat elävät siis rikkaiden mielestä köyhyydessä.

Luen Tommin muutaman viikon päästä ilmestyvän kirjan Suuri Kaalihuijaus käsikirjoitusta. Teoksesta on näemmä tulossa viihdyttävä ja näkemyksellinen anekdoottikimara yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä. Sain luvan blogata siitä, ja käytän tuon luvan nyt täysin hävyttömästi puhumalla tavalliseen tapaani niistä sivupoluista, joille ajatukseni lukemani innoittamina harhautuivat.

Jos Jutta Urpilainen pitää alle 3000 euroa kuussa ansaitsevia suomalaisia pienituloisina, niin millaiset mahdollisuudet hänellä on käsittää, millaisia ongelmia todellisilla pienituloisilla on? Varmasti 2 500 euroa kuussa ansaitsevalla voi välillä olla taloudellisia huolia, mutta ne ovat laadullisesti aivan erilaisia huolia kuin sen ihmisen, jonka kuukausipalkka on selvästi alle tuhat euroa. Heitäkin on. Heidän ongelmiensa käsittäminen voi kuitenkin olla ylivoimaista jos niiden uskotaan olevan samantyyppisiä kuin 2 500 kuukausipalkkaa nauttivan pulmat, tai arvellaan eron olevan vain määrällinen.

Tommi toteaa, etteivät taloudellisesti hyvin etuoikeutetussa asemassa olevat ihmiset tunnista omaa hyväosaisuuttaan – David Cameronkin kuvittelee edustavansa keskiluokkaa. Oman hyväosaisuuden tunnistamatta jääminen ei kuitenkaan rajoitu taloudelliseen hyväosaisuuteen, ja juuri tästä tahdon nyt puhua.

Kirjoitin joitain vuosia sitten siitä, että tietyissä asioissa olen ja olen lapsuudestani saakka ollut etuoikeutettu; en pelkästään verrattuna kehitysmaiden nälkäänäkeviin lapsiin, vaan suomalaisiin ikätovereihini. Taustani ansiosta olen tietyissä suhteissa sosiaalisesti hyvin etuoikeutetussa asemassa. Olen saanut elää keskimääräistä liberaalimmassa ja älyllisesti hyvin kannustavassa ympäristössä, ja tämän seurauksena esimerkiksi monien ihmisten häpeäreaktiot ja vaikeudet luottaa omiin kykyihinsä ovat olleet minulle hyvin vaikeastiymmärrettäviä. Minun onkin mahdoton käsittää niitä jos vertaan niitä omiin samantyyppisiin tunteisiini, sillä ne ovat selvästi laadullisesti erilaisia. On yksi asia ahdistua joskus deadlinen uhatessa tai nolostua jostain kämmistä, mutta nukkua sitten yön yli ja koota itsensä aamulla taas kuntoon. On tykkänään toinen asia pelätä epäonnistumista tai häpeään joutumista niin kroonisesti, että se rajoittaa elämänvalintoja raskaasti. Jälkimmäisen kaltaiset kokemukset ovat minulle kuitenkin niin vieraita, että joudun näkemään vaivaa tunteakseni empatiaa niistä kärsiviä kohtaan, sillä eläytyminen on vaikeaa.

Olen vuosien saatossa hahmottanut useitakin asioita, joissa olen niin etuoikeutetussa asemassa kohtalaisen moniin verrattuna, että se heikentää kykyäni muodostaa minkäänlaista kuvaa siitä, millaisten ongelmien kanssa he painivat. Näin voin välttää ainakin joitain kaikkein typerimpiä ymmärtämättömyyden ilmauksia. En sis esimerkiksi arvele, että vakavasti masentuneen pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni tai lähteä lenkille, enkä kuvittele, että anorektikolle kannattaa tuputtaa laardivanukasta suklaakastikkeella. Tietenkään en voi tietää kuinka paljon vielä on hahmottamatta, mutta yhtä kaikki, tämän tietoisen opettelun seuraukset ovat jo ehtineet yllättää. Koen näet välillä oloni hieman epämukavaksi liberaalien ja etuoikeutettujen tuttavieni seurassa, kun he mielestäni ymmärtävät räikeästi väärin ja sitten tuomitsevat jotain, jossa olen itse tunnistanut sellaisia toisten ihmisten ongelmia, joihin minun on vaikea eläytyä.

Annan yhden esimerkin parin vuoden takaa. Minusta oli ikävää nähdä, kuinka monet vapaamielisinä pitämäni tuttavani reagoivat vihamielisesti ja pilkallisesti Timo Hännikäisen kirjaan Ilman. Reaktio ei minusta mitenkään ratkaisevasti eronnut vaikkapa tilanteesta, jossa upporikas menestyjä kohtaa mielenterveysongelmaisen työttömän, ja tämä erehtyy valittamaan kohtaloaan äkeään sävyyn, jolloin menestyjä syyttää toista luuseriksi, joka on itse vastuussa naurettavasta kohtalostaan, koska onhan menestyjämmekin kohdannut ongelmia, mutta selättänyt ne.

Stressistä

Maigret resta immobile pendant deux bonnes minutes, les poings serrés, et enfin, lentement, un peu de couleur remonta à son visage.
Soudain, il tourna le dos a son visiteur et, bien quer le store fût baissé, il resta encore un certain temps campé devant la fenêtre.
Quand il fit face, il avait presque repris son expression habituelle, mais on aurait juré qu'il avait vieilli, qu'ilétait soudain très las.

Runsas viikko sitten Helsingissä ukosti tavallista näyttävämmin. Olin juuri sinä painostavan kuumana sunnuntai-iltapäivänä Lammassaaressa lueskelemassa Simenonin Maigret-dekkareita puiden katveessa. Kun mereltä alkoi kantautua yhä selvemmin erottuvia jyrähdyksiä, päätin lähteä mantereen puolella odottavalle pyörälleni ja sillä kotiin. Olin siis yksin keskellä Vanhankaupunginlahden ruovikon pitkospuita kun myrskypilvet nousivat saaren takaa. Jäin hetkeksi paikalleni tuijottamaan; ennalta arvaamattani seisoin erikoisefektein kyllästetyssä fantasiaelokuvassa ja tiesin, että maailmanlopuntsunamilta näyttävän pilvimuurin kohoamista seuraisi läähättävä, sydämentykytystä kaikuva pakokohtaus. Koskaan aiemmin en ollut juossut säätä karkuun. Maissa, kun olin jo pyörän selässä ja sateen uittama, salama löi niin, että takanani kaikki oli valkoista enkä kuullut kuin oudon, korkean räsähdyksen.

Dekkareiden lukeminen rauhassa on viime aikoina ollut tarpeen, sillä olen ollut hetkittäin stressaantunut. Myrskyn herättämä vankan ruumiillinen kauhu teki itse asiassa katarttisen hyvää. En ole vielä täysin tottunut siihen, kuinka selkeästi nykyään tajuan kielteiset tunnetilani ja pystyn erottelemaan niitä; jostain syystä olen kuitenkin viimeisten parin vuoden aikana oppinut tunnistamaan varsin nopeasti sellaisia reaktioita, joiden älyäminen ja sitä myötä kokeminen olisi aiemmin vienyt hyvän aikaa, jopa vuosia. Karsastan puhetta tunteittensa kanssa kosketuksiin pääsemisestä, mutta tajuan, että muutoksesta voisi lähteä puhumaan senkinkaltaisten fraasien avulla. Minusta on kuitenkin selvää, että itsehavainnointikyvyn kehittyessä myös kokemusmaailma on muuttunut; se ei ole stabiili, erillinen asia, jonka kanssa olisin nyt jotenkin enemmän kosketuksissa kuin ennen.

Stressi, pelon lailla, on vahvasti fyysinen kokemus. Kuulin vastikään hammaslääkäriltäni, että puudutusaine sisältää adrenaliinia, ja saa siksi sydämen hakkaamaan. Hammaslääkärin tuolissa osaan kuitenkin rauhoittaa itseni nopeasti – itse asiassa entistäkin nopeammin nyt kun tiedän, mistä voimakas reaktio ja käsien tarrautuminen käsinojiin johtuu. Satunnainen korkean paikan kammonikin on hallittavissa samaan tapaan kuin puudutusaineen ikeneen upotessaan levittämä, jäsenet jännittävä stressi. Reagoin kyllä, mutta pystyn tarkkailemaan reaktiotani ja pidättäydyn seuraamasta sitä tai ajautumasta tekemään mitään sen tähden.

Muunlainen stressi on vaikeampaa. Osaan nykyään tunnistaa sen, sillä tiedän, millaisia tarinantynkiä kehrään mielessäni kun alan stressaantua. Tai ehkä niitä tulisi kutsua fantasioiksi. Stressi kiristää minut valmiustilaan, odottamaan hyökkäystä, joten mieleen juolahtaa mitä mielikuvituksellisimpia tilanteita, joissa pääsen purkamaan valmiuden, vastaamaan hyökkäykseen. Juolahdusten perusmuoto on se, että kuvittelen jonkun minulle tuntemattoman ihmisen yllättäen estävän minua tekemästä mitä tahdon, tai ryhtyvän syyttämään minua jostain täysin perusteetta. Siis haittaavan, olevan aktiivisesti tiellä ja väärässä mitä ilmeisimmällä tavalla, niin että pääsisin mahdollisimman nopeasti ja viileän raivokkaasti – toki verbaalisesti, mutta silti – vastaamaan hyökkäykseen. Kuvitelmat harvoin kestävät montaa sekuntia ja välillä huvitun niistä, mutta yhtä kaikki niitä tulee kun olen stressaantunut ja pidän niitä varoitusmerkkeinä. Olen iloinen siitä, että niissä hyvin harvoin esiintyy minulle tuttuja ihmisiä.

En pidä stressistä. Siinä mielessä se on minulle paljon helpompi tunne kuin esimerkiksi alakulo tai apea kärsiminen, joista kykenen hyvinkin saamaan kiksejä, ja joita saatan siksi jäädä märehtimään. Pystyn kuvittelemaan kuinka stressaantuneeseen hyökkäysvalmiuteen liittyvä nautinnon tunne voisi koukuttaa, mutta kaikeksi onneksi se ei ole minun koukkuni. En pidä kilpailuista enkä monistakaan peleistä, enkä mistään sellaisesta liikunnan muodosta, jossa suoritusta verrataan mihinkään muuhun kuin enintään omaan aiempaan suoritukseen. Stressin tuomassa hyökkäysvalmiudessa on jotain samaa kuin siinä, millaiseksi muutun kun äidyn kilpailemaan, enkä viihdy siinä tilassa. Niinpä, stressialtis kun olen, olenkin kehittänyt monenlaisia tekniikoita mieleni tyynnyttämiseksi. Koska tätä nykyä tunnistan stressioireet tosiaan paljon nopeammin kuin ennen ja koska ne iskevät paitsi nopeammin, myös intensiivisemmin kuin ennen, tyynnytystekniikoiden kehittely on kiivasta.

Olen tosiaan iloinen siitä, että stressifantasioideni ihmiset ovat liki järjestään tuntemattomia mielikuvitusääliöitä. Olisi ahdistavaa, jos alkaisin stressaantuneena herkästi kuvitella tuttujeni tai läheisteni asettuvan esteeksi tielleni, esittävän syytöksiä tai vaatimuksia. Jo näinkin saan olla tarkkana, etten pura stressiäni toisiin. Jos stressi jatkuu, mahtaa olla vaikea olla ärtymättä niihin, jotka tuntuvat esittävän vaatimuksia tai häiritsevän tahallaan, vaikka kuinka tietäisi, ettei tuo tunne kerro välttämättä mistään muusta kuin itsestään.

Olen seurannut vierestä, kuinka epäilemättä hyvin paljon omaa stressiäni muistuttava ahdistus purkautuu kroonisesti läheisiin ihmisiin. Toisaalta olen kerran ollut myös se, jonka tekemiset, sanat ja sanattomatkin toiveet (ehkä erityisesti juuri ne) välittyivät eräälle toiselle vaatimuksina. Asiasta oli sentään mahdollista puhua ja kirvoittipa se melko koomistakin sanailua viidakkosisseistä, jotka käyvät toista maailmansotaa itsekseen. Ymmärrän kyllä, että sota voi olla vaikea lopettaa, sillä minullakin on joitain sosiaalisia tilanteita, jotka laukaisevat sellaisen stressireaktion, että sydän hakkaa ja tekisi mieli huutaa. Sitä on vaikea olla kohdistamatta niihin ihmisiin, joiden seurassa näin toistuvasti käy. Silloin kun olen muutenkin uupunut onkin parasta, että vältän tilanteita, joissa tiedän stressaantuneen ahdistuksen helposti hyökyvän ylitseni hetkenä minä hyvänsä.

Yksinolo ei aina ole vaihtoehdoista suotavin kun ajatukset surraavat ja lihakset ovat jännittyneet valmiiksi loikkaan ensi ärsykkeestä. Onnekseni on olemassa seuraa, jossa saan olla stressaantuneenakin ilman, että siitä hermostutaan, tai että edes kuvittelisin siitä hermostuttavan. Eilen illalla rantasauna ja rauhallinen seura tekivät hyvää. Stressin hellittäminen muistuttaa kipulääkkeen vaikutusta silloin kun on juuri vastikään maannut sykkyrällä kivusta turtana. Vasta kun lihakset rentoutuvat, on mahdollista tajuta, kuinka jännityneet ne olivatkaan.

Huomion saamisesta

Toistan, en aio syventyä yksityiskohtiin, mutta en voi vaieten sivuuttaa erästä melko kiinnostavaa ja merkittävää seikkaa, nimittäin ystävieni outoa suhtautumista minuun (on minulla toki ollut ystäviä) joka kerta kun olen sattunut tapaamaan heitä tai suorastaan pistäytynyt heidän luokseen. He ovat tunteneet olonsa jotenkin vaivautuneeksi; tullessaan minua vastaan he eivät hymyilleet erityisemmin luontevasti eivät katsoneet silmiini eivätkä edes jalkoihini, kuten jotkut tekevät, vaan useimmiten pitkin poskiani, puristivat kiireesti kättäni ja mutisivat hätäisesti: "Kas, Tšulkaturin, päivää!" (kohtalo on lahjoittanut minulle tuon nimen), tai: "Kas, siinähän on Tšulkaturin!", ja väistyivät pikimmiten syrjään ja jäivät jopa hetkeksi paikalleen seisomaan kuin yrittäen muistella jotakin. Huomasin aina tuon kaiken, sillä tarkkanäköisyyttä ja havainnoimiskykyä ei minulta puutu. Ylipäätään en ole niinkään tyhmä. Joskus saattaa mielessäni liikkua hiukan epätavallisia, melko hupaisiakin ajatuksia, mutta koska olen tarpeeton ihminen ja sisimpäni on lukkiutunut, niin pelkään ilmaista ajatuksiani sitäkin suuremmalla syyllä, kun tiedän etukäteen, että suullinen esitykseni on äärettömän kehnoa.

Istuin puistokahvilan terassilla lukemassa Turgenevia. Tarpeettoman ihmisen päiväkirja sai minussa taas kerran viriämään luultavimmin tyhjiin raukeavan halun oppia venäjää. Käännökset kertovat aina lähtökielestä jotain, ja venäläinen kirjallisuus on käännettynäkin niin täynnään jännittävällä tavalla rakennettuja virkkeitä, että tuon kielen täytyy olla viehättävää opittavaa. Paha kyllä opin kieliä vain muuttamalla maihin, joissa niitä puhutaan, eikä suunnitelmissani ole muuttaa Venäjälle.

Istuin siis kahvilan terassilla juoden mustaviinimarjamehua ja koetin syventyä Tšulkaturinin epäonniseen rakkaustarinaan. Lukemista kuitenkin haittasi viereisessä pöydässä istunut setä. Parinkymmenen minuutin ajan tietoisuuteeni pulpahteli vähän väliä hänen herpaantumaton monologinsa ruuansulatusongelmasta, joka häntä selvästi vaivasi, ja sen asettamista rajoituksista. Miehellä oli seuranaan kaksi tätiä, jotka ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kuuntelivat ja jopa vastailivat välillä, suunvuoron saadessaan, koettamatta vaihtaa puheenaihetta. En ollut yhtä kärsivällinen, vaan totesin lopulta lemmikilleni, joka istui vierelläni, ettei miehen keskustelu ollut henkevää, ja niin siirryimme terassin toiselta puolelta vapautuneseen pöytään. Myöhemmin näin tuon seurueen kävelevän poispäin, ja miehen suu kävi yhä taukoamatta. Hänen kasvoillaan paistoi lapsenomainen tyytyväisyys – naisten kasvot olivat rauhallisen lempeät.

Jäin ajattelemaan ihmisiä, jotka eivät ole tottuneet saamaan huomiota. Sosiaalisia taitojahan joutuu opettelemaan, ja ainakin minulle se on ollut hetkittäin vaikeaa ja aina hidasta työtä, ja silloin kun olen tajunnut käyttäytyneeni tavalla, josta en pidä, se on ollut myös hieman piinallista. En kuvittele, että toisten kanssa ihmisiksi olemisen oppiminen koskaan loppuisi, mutta siitä olen vakuuttunut, että olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana oppinut kuitenkin paljon.

Tunsin Italiassa asuessani noin kymmenvuotiaan pojan, joka käyttäytyi samalla tavalla kuin kahvilan mies. Toisin sanoen hän tuntui ilman muuta olettavan, että toiset jaksavat kuunnella häntä loputtomiin ja että kaikki mikä kiinnostaa häntä, kiinnostaa myös hänen kuulijoitaan. Pojan tapauksessa oli selvää, mistä virheoletus johtui: hänellä oli äiti, joka palvoi pikku poikaansa ja oli epäviisaasti totuttanut tämän alati haltioituneena kuuntelevaan yleisöön. Muistelen miettineeni jo tuolloin kuinka pojan käy kun muut eivät jaksakaan kuunnella häntä, vaan jättävät huomiotta.

Miten käy ihmisen, joka ei lapsuutensa jälkeen – tai välttämättä silloinkaan – saa huomiota keneltäkään? Tietysti paljon riippuu siitä miten suhtautuu huomiotta jäämiseen, tiedostaako sen neuroottisesti ja etsiikö vikaa enemmän itsestään vai enemmän muista, ja mitä koettaa tehdä asian suhteen; sitä voi muuttua Tšulkaturinin tapaan neuroottisuuttaan liki mykäksi olennoksi, mutta luulen huomiotta jättämisen tuottavan myös kahvilan miehen tapaan käyttäytyviä ihmisiä, jotka kerran huomiota saadessaan käyttäytyvät kuin hemmotellut lapset ja puhuvat puhumistaan niin kauan kuin heitä suinkin kuunnellaan, ryystävät huomiota pohjattomaan janoonsa kun kerran saavat.

En tietenkään tiedä mistä puistokahvilan miehen monologi kumpusi (ehkä seurueella oli meneillään live-roolipeli?), joten pohdintani on fiktiota. Kerroin kuitenkin itselleni tarinan ihmisestä, jonka sosiaalinen oppiminen on pysähtynyt siihen, missä hän oli kymmenvuotiaana näsäviisaana lapsena, koska sen jälkeen hän on jäänyt huomiotta, eikä sosiaalisia taitoja opi kuin käytännössä, ja toisten huomio on sosiaalisen käytännön välttämätön rakennusaine. Seurauksia voi olla vaikea korjata vaikka keski-iässä huomiota alkaisikin taas jostain syystä virrata.

Kunniasta, osa 2

The paradox that honor is at the same time a matter of moral conscience and a sentiment on the one hand, and on the other, a fact of repute and precedence, whether attained by virtue of birth, power, wealth, sanctity, prestige, guile, force, or simony (or, to take antoher paradox, that those whose honor is greatest feel least obliged to defend it), implied that honor could not merely be reduced and treated as an epiphenomenon of some other factor, but obeyed a logic of its own which could dispel paradoxes.

Kirjoitin vastikään kunniasta ja nyt kirjoitan siitä lisää. Olen nimittäin keskustellut aiheesta useammankin ihmisen kanssa ja heidän kommenttinsa ovat avanneet asiasta uusia puolia. Sitaatti on J. G. Peristianyn ja Julian Pitt-Riversin esipuheesta heidän toimittamassaan kirjassa Honor and Grace in Anthropology, jota aloin juuri lukea.

Istuin viime viikolla Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä ja puhumassa kunniasta. Tommi ilmaisi tyytymättömyytensä siihen aiemman kirjoitukseni kommenteissakin mainittuun huomautukseen, ettei kunniamurhia pitäisi kutsua kunniamurhiksi vaan häpeämurhiksi. Jos hyväksymme Bergerin jo aiemmassakin kirjoituksessani siteeraamani näkemyksen, jonka mukaan [t]he concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles, sana "kunniamurha" on erinomaisen osuva. Jos yksilön identiteetti on olennaisesti sidoksissa institutionaalisiin rooleihin, niin on ymmärrettävää, että nämä roolit tulee otettua vakavasti. Roolissa epäonnistuminen merkitsee pahaa identiteettikriisiä. Epäonnistua voi ilman, että tekisi itse aktiivisesti mitään, sillä institutionaaliset roolit ovat usein yhteisöllisiä asioita: voi päätyä esimerkiksi epäonnistumaan isänä koska tytär tekee jotain häpeällistä. Tästä voidaan päätyä aina murhiin asti: oma (ja muiden perheenjäsenten) kunnia ja identiteetti pelastuu kun häpeän tuonut tapetaan. Tommi oli sitä mieltä, että "kunniamurha" on täysin oikea sana ja meidän vain pitäisi suhtautua koko kunnian käsitteeseen torjuvasti.

Kunniasta kuitenkin halutaan puhua positiivisessa valossa. Esimerkiksi haluttomuus puhua kunniamurhista on selvä merkki kunnian arvonpalautuksesta: sana "kunnia" halutaan varata positiiviseen käyttöön. Päädyin jatkamaan pohdintaa Kaskasteen ja lemmikkini kanssa. Bergerhän ennakoi esseensä lopussa kunnian käsitteen paluuta; väitin aiemmassa kirjoituksessani, että se on palannut entisellään, mutta nyt en ole asiasta niin varma. Pikemminkin keskustelussamme alkoi hahmottua erilaisia kunnian kevytversioita.

Kaskaste kirjoitti siitä, miten hänen kunniaansa ehkä voisi loukata. Kuulosti tutulta; minäkin voisin tuntea melko karmivaa kauhua ja kokea kunniani tahriintuneen jos joku onnistuisi kaappaamaan verkkoidentiteettini ja kirjoittelisi sitten nimissäni juuri niin ovelasti, että "juuri ne uhrin näkökulmasta aidosti vertaiset, siis ne joiden silmissä uhri kipeimmin toivoo voivansa tulla kunnioitetuksi, alkaisivat pitää tätä vähän tyylittömänä tai mauttomana tai epäillä, onko tämän tilanne- ja suhteellisuudentaju sittenkään aivan kunnossa." Hahmotan asian niin, että tässä Bergerin määritelmästä on riisuttu institutionaalisuus. Identiteetin kiinteä suhde rooliin otetaan edelleen vakavasti, mutta roolista on tullut itse muovattava asia, oikeastaan siitä on tullut tyyli. Oman tyylin säilyttäminen ja hallitseminen on kunnia-asia. Tällaisen kunnian käsitteen lähikäsite on turhamaisuus.

Bergerin määritelmästä voi riisua muutakin kuin institutionaalisuuden. Toinen tapa keventää kunnian käsitettä on höllentää institutionaalisen roolin ja identiteetin välistä kytköstä ja tehdä rooleista vapaasti valittavia ja osa-aikaisia. Lemmikkini puhui kunnian merkityksestä työssä: ammattilaisen kunnia vaatii tekemään työn hyvin. Ammattikunnian lisäksi voisi ajatella esimerkiksi harrastajan kunniaa. Vaikkapa roolipeliä verkossa pelaava ihminen saattaa rakentaa itselleen tietynlaisen pelaajaroolin, jonka kunniasta hän pitää visusti huolen. Tällaiset roolit eivät kuitenkaan määrittele yksilön identiteettiä sillä tavalla kuin Bergerin määritelmässä. Kun työpäivä on ohi tai tietokone suljetaan, rooli pannaan naulaan odottamaan seuraavaa käyttökertaa, jota ei edes välttämättä koskaan tule, sillä tällaisista rooleista voi halutessaan luopua ja valita tilalle jotain muuta. Tämän kunnian käsitteen lähikäsite on ylpeys.

Lemmikkini huomautti myös, että jos Bergerin kuvauksesta riisutaan sekä institutionaalisuus että roolin ja identiteetin välinen kiinteä kytkös, päädytään puhumaan henkilökohtaisesta brändistä ja sen suojelusta. Brändi muistuttaa tyyliä siinä mielessä, että se muovataan (tietysti tarjolla olevista elementeistä, mutta silti) itse, eli se ei saa näyttää valmiilta roolilta (sen sijaan vaikkapa ammattiylpeä puuseppä saa vapaasti toteuttaa stereotyyppiä). Toisaalta brändi muistuttaa myös roolishoppailua, sillä brändi voidaan ripustaa naulaan kun siltä tuntuu, eikä identiteetti siitä miksikään muutu. Luin vastikään kahden muotibloggaajan häpeäntunteista kun he olivat mokanneet menemällä taidennäyttelyn avajaisiin alipukeutuneina. Kärsiköhän tuossa henkilökohtainen, kiinteästi identiteettiin kytkeytyvä tyyli, vai kolhiutuiko muotibloggaajan kunnia ammattikunnian tapaan, vai pitäisikö sanoa, että brändiin tuli naarmu?

Ainakin alipukeutuminen tuotti häpeää: "Harvoin on oikeasti hävettänyt yhtä paljon kuin eilen ollessani pukeutuneena valkoisena loistavaan kirpparineuleeseen sekä farkkuleggingseihin, kun vieressä parveili seurapiirien kermaa cocktail-mekoissaan ja korkokengissään." Kunniasta sen sijaan ei puhuttu, eikä kumpikaan bloggaajista selvästikään hävennyt toista, ainoastaan itseään. Voikin sanoa, että kaikki modernisti kevennetyt häpeän ja sen lähikäsitteen kunnian lajit tapaavat keskittyä yksilöön. Bergerin kuvaama kunnia sen sijaan liittää ihmiset yhteen kunnian sitein: häpäisemällä itsensä yksilö vahingoittaa myös läheistensä kunniaa. Jonkinlaisena kunnian lajin lakmuspaperina voisikin pitää sitä, voiko yhden häpeä olla myös toisen häpeä. Kun aiemmassa kirjoituksessani sanoin, että moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, koetin tietysti keksiä esimerkkejä, mutta ainoat mieleentulevat liittyivät kaiken maailman moottoripyöräjengeihin tai äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Olinkin ehkä väärässä, sillä moisia on sentään syytä pitää marginaali-ilmiöinä.

Toisaalta parisuhteen ja perheen sisältä toisiin ulottuva kunnia-ajattelu ei ole kadonnut. En nyt löydä kyseistä kirjoitusta, mutta muistelen joskus lukeneeni Kasasta (voi, miksei tuo blogeista parhain päivity?) mieleenjääneen sivuhuomautuksen, että kun huomaat häpeäväsi kumppaniasi toisten edessä, on syytä tajuta suhteen voivan toivottoman huonosti. Olen pari kertaa ollut tällaisen häpeän lähteenä (ja aivan, eihän se suhde kestänyt), mikä oli erittäin mielenkiintoista. Olin nimittäin jo lukenut tuon huomautuksen ja se oli jäänyt mieleen, joten mietin sitä hiljaa itsekseni samalla kun kuuntelin saarnaa siitä, kuinka olin häpäissyt seuralaiseni käyttäytymällä huonosti. Muutamaan otteeseen minut pantiin vaivihkaa vastuuseen seuralaiseni tyylin säilyttämisestä, mihin pystyn kyllä turhamaisena ihmisenä samastumaan. Joskus oli kuitenkin kyse vähän lähempänä vanhoja kunniakäsityksiä olevasta ajattelusta ja silloin saarna esitettiin aivan suoraan: en rikkonut seuralaiseni tyyliä vaan tiettyjä naiselliseen rooliin kuuluvia käytösnormeja vastaan, mikä ymmärrettiin häpeälliseksi, ja häpeä ulottui seuralaiseenikin (tai itse asiassa vain häneen, sillä itse en lainkaan ymmärtänyt hävetä). Tämä on luultavasti omakohtaisin kokemukseni Bergerin kuvauksen kaltaisesta kunnia-ajattelusta. Paha kyllä en muista mainittiinkö sanaa "kunnia" lainkaan.

Kunniasta

Kärjistetyimmillään arkaainen etiikka on etiikkaa, jossa ollaan valmiita kuolemaan kunnian takia.

The concept of honor implies that identity is essentially, or at least importantly, linked to institutional roles. The modern concept of dignity, by contrast, implies that identity is essentially independent of institutional roles.

Ensimmäinen sitaatti on Jakke Holvaksen väitöskirjasta Talousmetafysiikan kritiikkiä. (Väitän kyllä edelleen, että kärjistetyimmillään arkaainen etiikka on etiikkaa, jossa ollaan valmiita tappamaan oma lapsi kunnian takia.) Jälkimmäinen sitaatti taas on Peter Bergerin esseestä "On the Obsolescence of the Concept of Honor" vuodelta 1970. Nämä kaksi kirjoittajaa tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että kunnian käsite on nykymaailmassa menettänyt merkityksensä.

Berger katsoo kunnian käsiteen vanhentuneen ja arvokkuuden vastaavasti muuttuneen tärkeämmäksi modernisoitumisen myötä: instituutioista on tullut entistä selvästi epävakaampia, joten identiteettiä ei ole mahdollista vanhaan tapaan sitoa instituutioihin. Niinpä instituutiot on alettu nähdä identiteettiä kahlitsevana tai verhoavana pahana, ja autenttinen minuus jonain niiden takaa esille etsittävänä. Kun instituutioiden merkitys yksilöä määrittävinä asioina on vähentynyt, arvokkuus on alettu sitoa ihmisyksilöyteen sinänsä. Toisin sanoen esimerkiksi ajatus ihmisoikeuksista on erityisen moderni ilmiö, kunnia-ajattelusta vapaa ihmisen arvokkuuden julistus.

Berger on oikeassa yhdistäessään kunnian ja instituutioihin identifioitumisen. Mateo Falcone tappaa poikansa Fortunaton, koska isän identiteetti kunniallisen perheen päänä on säilytettävä. Samalla tietysti on pelissä perheen kaikkien muidenkin jäsenten kunnia ja identiteetti. Kuten olen jo aikaa sitten todennut, en oikein tajua kunnian käsitettä, eli Bergerin mukaan lienen umpimoderni. Totean tuossa vanhassa kirjoituksessani, ettei minulla ole kunniaa, jota voisi loukata. Bergerin sanoin: "The obsolescence of the concept of honor is revealed very sharply in the inability of most contemporaries t understand insult, which in essence is an assault on honor." Kuitenkin, vaikka tämä tuntuisikin pätevän minuun, olen sitä mieltä, etteivät nämä sanat kuvaa ainakaan nykytodellisuutta kovinkaan hyvin. Voi olla, että 70-luvulla oli toisin, mutta mielestäni ihmiset nykyään kyllä taas ymmärtävät kunnianloukkauksen käsitteen.

Juuri tämä saa minut kriittiseksi Holvaksen projektia kohtaan. Hän tuntuu näkevän maailman suunnilleen samoin kuin Berger 70-luvulla näki ja hakevan kunnia-ajattelusta sen hyviä puolia (joiden olemassaoloa Bergerkään ei suinkaan kiistä). Nähdäkseni on kuitenkin käynyt kuten Berger esseessään ennustaa, eli kunnian käsite on muuttunut taas relevantiksi (jos se on koskaan epärelevantti ollutkaan; voi näet hyvin olla, että niin Berger kuin Holvaskin ovat päätelleet liikoja yltiöliberaalien ystäväpiiriensä eetoksen perusteella). En pidä muutosta miellyttävänä. Bergerin mukaan amerikkalaiset pitävät kunnianloukkauksesta valittamista "neuroottisena", "toivottoman eurooppalaisena" tai merkkinä "provinsiaalisesta mentaliteetistä". Vaikka lait ovat Yhdysvalloissa edelleen kunnianloukkaussyytteille vähemmän otolliset kuin esimerkiksi Isossa-Britanniassa (vrt.), niin kyllä esimerkiksi tällaisen blogin olemassaolo puhuu omaa riipivän selvää kieltään.

Olen siis vanhakantaisen moderni kun minulla ei tunnu olevan kunniaa, jota loukata. Esseensä lopussa Berger aivan oikein ennustaa, ettei hänen aikansa instituutioidenvastaisuus ja siis kunnian käsitteen vanhentuneisuus tule jatkumaan loputtomiin. Hän on kuitenkin nähdäkseni turhan toiveikas sen suhteen, että kunniasta luopumisen myönteiset puolet muistettaisiin ja pidettäisiin arvossaan. Tässä voidaan pitää mittarina sitä, keihin instituutioihin samastuminen ja kunnian vaatimukset ulotetaan. Selitän: Mateo Falcone tappoi Fortunaton suvun kunnian tähden. Kaikki ovat kuulleet kunniamurhista. Instituutiot ovat aina sosiaalisia, yhteisön asia, ja kunnian käsite liittyy yhteisöllisyyteen. Moderni arvokkuus velvoittaa (jos velvoittaa) vain yksilöä itseään itsensä edessä, esimoderni kunnia taas velvoittaa yksilöä yhteisönsä edessä, ja yksilön kunnia tai kunniattomuus on myös yhteisön kunnia tai kunniattomuus. Velvoittaako elpynyt kunnian käsitteemme siis vain yksilöä, vai painostetaanko toisia sen nimissä? Vastaus on helppo. Moderninjälkeinenkin kunnia-ajattelu sisältää vaatimuksia toisia kohtaan, toisten tuottamaa häpeää, ja kostoja, jotka kohtaavat häpeän tuottaneen ihmispolon.

Täysin aiheeseenliittymättömästi suosittelen seuraavaa linkkiä.

Kaksi tapaa selittää eroja

Istun paraikaa Oslossa kiusallisen kylmässä seminaarihuoneessa kuuntelemassa konferenssialustusta sivilisaation käsitteestä. Edellisen alustuksen jälkeisessä keskustelussa tuli ilmi jotain niin mieltäkiinnittävää, että haluan ainakin alkaa kirjoittaa siitä heti, vaikka julkaiseminen onnistuneekin vasta hotellilla.

Kuten kaikki tietysti tietävät, 1800- luvun lopun ja 1900-luvun alun historiantutkimuksessa vallitsi jonkinmoinen konsensus siitä, että kansojen kehitys muistuttaa ihmisyksilön kehitystä. Uskottiin, että kaikki ihmisyhteisöt kävivät kehityksensä aikana läpi samat vaiheet, ja varhaisia kehitysvaiheita voitiin verrata lapsuuteen. Primitiivien tutkiminen siis antoi tietoa myös oman kansan historiasta ja villiä voitiin verrata lapseen. Samaa ajattelutapaa voitiin soveltaa myös verrattaessa kansanosia toisiinsa: esimerkiksi Suomessa maaseudun väen ajattelua saatettiin kutsua keskiaikaiseksi. He eivät vielä olleet kehittyneet yhtä pitkälle kuin kaupunkien sivistyneistö. Toivoa kuitenkin oli, kansanvalistuksella saatettiin kohottaa kansan kehitystasoa.

Eräs saksalainen professori kuitenkin kertoi äsken, että ainakin Britanniassa tämä käsitys muuttui siirtomaavallan vahvistuessa. Siirtomaiden väkeä ei enää verrattukaan lapsiin, vaan naisiin. Toisin sanoen luovuttiin kaikille saman kehityspolun ajatuksesta: lapsi voi toivoa kehittyvänsä täysivaltaiseksi aikuiseksi, naisella tätä toivoa ei ollut. Kuten naiset, myös siirtomaat kuuluivat luonnostaan holhottaviksi. Sain myös kuulla, että suomalaisessa historiankirjoituksessa tätä käsitystä ei koskaan omaksuttu: se olisi asettanut kyseenalaiseksi oliko Suomen mahdollista tulla Euroopan suurten valtojen kaltaiseksi oikeaksi, täysin kehittyneeksi kansakunnaksi.

Viime vuoden lopulla eräässä evoluutioaiheisessa konferenssissa puhuttiin rasismin kehityksestä Euroopassa 1800-luvulla. Varhaisemman käsityksen mukaan ihmisrodut olivat sopeutumia erilaisiin ilmastoihin. Kristillinen käsitys ihmisten ykseydestä tuki tätä ajatusta: niin ulkoiset kuin henkisetkin rotupiirteet, joita toki määriteltiin tarkasti, eivät olleet essentiaalisia eroja, vaan pikemminkin osoituksia ihmisen mukautuvaisuudesta: tietyt piirteet olivat hyödyllisiä tietyissä oloissa, joten niissä eläville ihmisille kehittyi pikku hiljaa noita piirteitä. Oli täysin mielekästä pohtia monenko sukupolven aikana Saksaan siirrettyjen mustaihoisten afrikkalaisten jälkeläiset vaalenisivat ja vakavoituisivat saksalaisiksi. 1900-luvun puolella tällaiset kysymykset eivät enää vaikuttaneet mielekkäiltä.

Minulla on jo monen vuoden ajan ollut hieman perverssi tapa etsiä verkosta luettavakseni ihmisten pohdintoja omasta mielenterveydestään. Kuten kaikki aiheesta jotain tietävät tietävätkin, psykologisoivat selitykset ovat viime aikoina olleet vastatuulessa, persoonallisuushäiriöillä selittäminen taas kasvussa. En tiedä missä määrin tämä pätee jos tarkastellaan oikeita, lääkäreiden tekemiä diagnooseja, mutta muutos on selvä kun tarkastellaan populaaria mielenterveysongelmien selittämistä, ja satun olemaan kiinnostunut nimenomaan siitä. Poikkeava käytös ei enää johdu lapsuuden ongelmista, vaan sen syy on ollut läsnä jo kohdussa. Koska vika on synnynnäinen, se ei myöskään ole korjattavissa, terapia on turhaa.

Rinnastus on tietysti selvä: terapia, lapsivertaukset ja kansanvalistus edustavat tässä yhtä, naisvertaukset ja persoonallisuushäiriöselitykset toista selittämisen tapaa. Kutsutaan nyt tässä ensimmäistä humanistiseksi, toista essentialistiseksi tavaksi selittää (enimmäkseen ikäviksi koettuja) eroja. En erityisemmin pidä kummastakaan.

Humanistisessa selityksessä on olemassa edistyvä tai malliesimerkiksi sopiva, oikea edistymisen tapa. On tietty, määritelty ihmisyys, jota kohti kaikki kulkevat ja jonka kaikki ainakin periaatteessa kykenevät saavuttamaan. Historiantutkimuksessa tämä merkitsi aikanaan sitä, ettei hyväksytty ajatusta samanaikaisista, toisistaan poikkeavista kehityslinjoista. Nykyään tuntuu selvältä, etteivät kaikki kansakunnat toista historiassaan juuri niitä linjoja, joita voidaan tunnistaa Ranskan, Saksan tai Ison-Britannian historiasta, eikä tämä eroavuus merkitse kehityshäiriötä. Ei ole lapsuuttaan eläviä ihmisyhteisöjä tai kulttuureita. 1800-luvun rotuajattelussa nähdään toki useita toisistaan poikkeavia ihmisyyden muotoja, mutta siinäkin taustalla on humanistinen ajatus yhdestä ihmisyydestä: eri olosuhteissa se manifestoituu eri tavoin (ja jotkut olosuhteet voivat olla epäotollisia, joten ääri-ilmastojen ihmiset eivät kehittyneet yhtä pitkälle kuin ilmastoltaan suotuisan Keski-Euroopan asukkaat), mutta erot eivät olleet ikuisia, ikuista oli vain yhdistävä ihmisyys. Ihmisystävän tehtävä tietysti oli auttaa huonommissa oloissa eläneitä lähemmäs kaikkia yhdistävän potentiaalin aktualisoitumista. Haluttomuus sopeutua ohjattavaksi (tai analysoitavaksi, jos palaamme psykologisointeihin) tulkitaan muutosvastarinnaksi ja kyvyttömyydeksi ymmärtää omaa hyvää.

Essentiaalisen selittämisen yhdistää tietysti helposti natseihin ja auttamatta viallisiksi katsottujen ihmisten tuhoamiseen, mutta tulee muistaa myös kaikenlainen aristokratia-ajattelu, siirtomaavalta ja myöhemmin apartheid: essentiaalinen erojen selittäminen ja siihen yleensä liittyvät hierarkiat voivat johtaa toisenlaisten vainoon tai eristäytymiseen, mutta usein myös vaihtelevissa määrin holhoavaan hallitsemiseen, milloin itsensä ylemmiksi katsovilla vain on siihen edellytyksiä. Naisetkin olivat 1800-luvun brittien silmissä luontojaan holhottavia, eikä heitä sen tähden tullut kohdella mitenkään huonosti – se on sitten toinen juttu, että minä pitäisin holhottavaksi joutumista huonona kohteluna. Itse asiassa minusta on kummallista, että humanistia pidetään jotenkin essentialistia holhoavampana. Kummastakaan tässä hahmottelemastani selitystavasta ei näet mitenkään väistämättä seuraa ymmärtäväisen holhoava tai rankaiseva suhtautuminen normista poikkeaviin: esimerkiksi persoonallisuushäiriöinen voidaan hyvin tulkita syyntakeettomaksi, holhoamista tarvitsevaksi.

Nyt olen jo hotellilla. Taidan julkaista tämän ja piipahtaa katsomassa kaupungin keskustaa kun vielä ehdin.

Varmuuden kohtaamisesta ja väärinymmärretyistä neroista

These words pouring from his pen on that faraway tropical island show how uncritically Le Plongeon accepted any similarity as evidence of historical contact, how he assumed unquestioningly that his own identifications (of the bear, for example) were correct (which it was not), and how, instead of questioning his own theories when he confronted a mass of contrary evidence, he merely admitted bewilderment and walked calmly away from the subject, still convinced of his original hypothesis.
Although he foresaw with ample reason the opposition that his writings would meet, or, worse, that they would simply be ignored, Augustus Le Plongeon rushed to meet his unseen foes with anticipated counterthreats.

Luen Robert Wauchopen hupaisaa teosta Lost Tribes & Sunken Continents, Myth and method in the Study of American Indians. Kirja käsittelee pseudotieteellisiä teorioita Amerikan intiaanien alkuperästä sekä selvästi etenkin näiden teorioiden esittäjiä ja kannattajia.

Yllä Wauchope kuvailee kaikkien alojen asiantuntija Augustus Le Plongeonin luonnetta. Tunnemme tyypin, joka maalla tuntuu olevan omat rakastettavan turhauttavat Wettenhovi-Aspansa. Nykyään he lienevät harvemmin vapaamuurareita, mutta edelleen he luottavat salamannopeaan kykyynsä tunnistaa ja oivaltaa samalla varmuudella kuin Le Plongeon luotti omiinsa tutkiessaan mayaraunioita Jukatanin niemimaalla: "among the débris I have found the head of a bear exquisitely sculptured out of a block of marble. It is in an unfinished state. When did bears inhabit the peninsula?" Tunnistaessaan karhunpäätä esittävän veistoksen Le Plongeonin mieleen ei juolahda epäillä tunnistuskykyjään; sen sijaan hän päättelee, että Jukatanin niemimaalla on aiemmin elänyt karhuja. Fantastista.

Tähän väliin täytyy sanoa, että sekä Le Plongeon että Wettenhovi-Aspa ovat olleet todella tyylikkään näköisiä miehiä. Lisäksi Le Plongeonin vaimo Alice Dixon Le Plongeon, joka vietti 11 vuotta viidakoissa miehensä kanssa, vaikuttaa hänkin harvinaisen hienolta tapaukselta. (Lapsena aioin ryhtyä isona tutkimusmatkailijaksi ja taiteilijaksi, enkä ole vieläkään täysin luopunut suunnitelmastani, vaikka huomaankin hienosäätäneeni sitä jonkin verran. Olen myös edelleen fasinoitunut Thor Heyerdahlista (jonka muuten olen tavannut 90-luvulla, samoin kuin hänen silloisen vaimonsa Jacqueline Beerin), vaikka olenkin Wauchopen skeptisillä linjoilla mitä tulee hänen teorioittensa uskottavuuteen.)

No niin, eiköhän fanitus jo riittänyt. Tarkoitukseni on puhua eräästä mahdollisesta psykologisesta ilmiöstä, jota olen viime aikoina (toivottavasti kriittiseen sävyyn) koettanut hahmottaa, ja josta Le Plongeon voisi olla hyvä esimerkki: hakeutumisesta väärinymmärretyn neron asemaan. Ainoa asia, jonka muistan Esa Saarisen opetuksesta, on hänen painokas huomautuksensa, ettei kannata pyrkiä väärinymmärretyksi neroksi. Olin heti samaa mieltä. En osaa arvata miten Le Plongeon tai Wettenhovi-Aspa olisivat reagoineet tällaiseen ohjeeseen. Ehkä se ei olisi lainkaan koskenut heitä.

"Missä todella kaksi yhteensovittamatonta periaatetta kohtaa, siellä jokainen leimaa vastapuolen hulluksi ja harhaoppiseksi", sanoi Wittgenstein (Varmuudesta, §611). Kun kohtaan Le Plongeonin päättelyperiaatteet, en voi kuin leimata hänet hulluksi ja harhaoppiseksi – huolimatta siitä, että hän on samalla myös kiehtova ja hurmaava hahmo, ainakin näin etäältä tarkasteltuna. Lukemastani voin myös päätellä, että keskustelu hänen kanssaan olisi luultavasti ollut tavattoman turhauttavaa, sillä mahdolliset kaksi lopputulosta oli selvästi ennalta määrätty: joko olisin pelkästään kuunnellut, jolloin hän olisi tulkinnut minut ihailijakseen (Wauchope tarjoaa tästä hilpeitä esimerkkejä), tai, todennäköisemmin, jos olisin sanonut yhdenkin poikkipuolisen sanan, hän olisi esiintynyt väärinymmärrettynä nerona.

Kuten moni muukin, päädyn ihmettelemään onko täysin kaistapäisellä tavalla ajatteleva todella vilpitön: eikö Le Plongeon itse pitänyt päättelytapojaan virheellisinä? Saattoiko hän todella olla varma esimerkiksi siitä, että mayat kansoittivat ensin Atlantiksen ja sitten Egyptin? Kaksi näkemystä kamppailee mielessäni ja joudun saattamaan ne sopuun vailla loppuratkaisua, sillä en mitenkään voi tietää kuinka asian laita todella oli: oliko Le Plongeonin ajattelu oikeasti niin erilaista kuin mitä kykenen pitämään järkevänä, vai oliko kaikki tuo tarmo jonkinlaista melko tiedostamatonta hakeutumista väärinymmärretyn neron asemaan. Jälkimmäinen selitys olisi tietysti psykologisoiva ja rauhoittava. Ensimmäinen taas herättää kauhua, mutta tuntuu myös avartavalta.

Psykologisoiva ymmärtämisyritys lähtee siitä, että monien muiden lailla olen huomannut sortuvani samoihin sosiaalisiin hölmöyksiin kerta toisensa jälkeen. Jos en pidä varaani, vääntäydyn läheisissä ihmissuhteissani juuri tietynlaiseen solmuun, hakeudunpa jopa sellaisten ihmisten seuraan, joiden kanssa pääsen toteuttamaan tätä taipumustani erityisen helposti. Nykyään kuvittelen osaavani jo pitää varani, mutta en toisaalta kuvittele kuvitelmiani välttämättä virheettömiksi. Moni muukin on tosiaan kuvannut jotain kovasti samankaltaista ja kaikkihan me olemme kuulleet naisista, jotka tulevat jokaisessa parisuhteessaan pahoinpidellyksi, ja muista vastaavista ääriesimerkeistä. No, ehkä Le Plongeonilla oli pakottava ja melko tiedostamaton tarve päästä kokemaan itsensä väärinymmärretyksi neroksi. Ja näin hänen ajattelunsa kummallisuus tulee selitettyä: se palvelee tuota psykologista tarvetta, ja tehokkaasti palveleekin.

On mahdollista, että kyse oli tuosta tai jostain muusta samankaltaisesta tarpeen tyydyttämisestä. Voisin siis rauhassa leimata Le Plongeonin hulluksi, ja lisäksi hulluutensa tähden harhaoppiseksi. Minulla ei kuitenkaan ole mitään todisteita siitä, että tämä rauhoittava psykologisoiva selitys osuisi edes oikeaan suuntaan; se ei auta minua ymmärtämään, se auttaa vain selittämään pois. Aivan selvästi myös Wauchope haluaa selittää pois kaikki ne hullunkuriset teoriat, joita hän kirjassaan esittelee, redusoida ne teorioitsijoiden sekopäisyyteen. Ymmärrän hänen halunsa, ymmärrän sen paljon paremmin kuin tulen koskaan ymmärtämään Le Plongeonia tai Wettenhovi-Aspaa. En kuitenkaan pidä sitä älyllisesti tyydyttävänä, enkä yksinään riittävänä syynä hyväksyä rauhoittavia psykologisointeja.

Olen kirjoittanut suunnilleen samasta aiheesta monta kertaa ennenkin. Tämä on yksi niistä asioista, jotka todella herättävät uteliaisuuteni: Miten suhtautua siihen, että toiset ihmiset ajattelevat joskus perustavanlaatuisen kummallisilla tavoilla? Lähtökohdaksi on loppujen lopuksi parasta ottaa se, että he ihan oikeasti ajattelevat niin. He ovat varmoja, eikä minulla ole keinoa osoittaa omaa varmuuttani heidän varmuuttaan paremmaksi, vaikka tietystihän se on. Aivan niin, voin koettaa perustella, ja kun se on turhaa, voin koettaa suostutella, mutta joskus sekin on turhaa. Ei edes niinkään harvoin.