Ystävät hämärän jälkeen - John Ajvide Lindqvist (2004)

Låt den rätte komma in
416 s.

  "Hei."
  Tyttö ei vastannut.  Oskar oli nyt niin lähellä että näki tytön tummat hiukset, pienet kasvot, suuret silmät.  Silmät olivat apposen auki ja katsoivat häneen.  Valkeat kädet lepäsivät kiipeilytelineen kaiteella.
  "Minä sanoin hei."
  "Kuulin sen."
  "Mikset sitten vastannut?"
  Tyttö kohautti olkiaan.  Hänen äänensä ei ollut niin kirkas kuin oli kuvitellut.  Tyttö kuulosti enemmänkin Oskarin ikäiseltä.
  Hän oli merkillisen näköinen:  puolipitkä musta tukka, pyöreät kasvot, pieni nenä.  Aivan kuin Hemmets Journalin lastensivujen paperinukke.  Mahdottoman... suloinen.  Mutta jotain outoa tytössä oli.  Hänellä ei ollut myssyä eikä takkia.  Vain ohut vaaleanpunainen pusero vaikka oli kylmä.

Näin joskus muutama vuosi sitten romaanista tehdyn ruotsalaisen filmatisoinnin paikallisen elokuvakerhon näytöksessä.  En tiennyt mitä odottaa, ja kun valot jälleen syttyivät en onneksi nähnyt omaa typerää virnettäni.  Mietin vain "mitä hittoa tuli taas katsottua..?", ja lähdin kotiin.  Muutaman päivän aikana tuli kuitenkin mietittyä elokuvaa useaan otteeseen, miten erikoinen tunnelma ja asetelma koko tarinassa oli.  Se oli siis pakko katsoa uudestaan, ja tätä nykyä se mielestäni ansaitsee paikan omalla kaikkein hienoimpien kauhuelokuvien listalla.  Joskus voi käydä näin myös kirjojen kohdalla.  Aluksi ei tiedä, mitä pitäisi ajatella, mutta tarinan hitsauduttua kerran mieleen se pysyy siellä ikuisesti.  Se kertoo, miten ainutlaatuisen äärellä siinä ollaan kun kasvaa pikkuhiljaa pitämään jostain.

Ajvide Lindqvistin kirjoitustyyli on yksinkertaista, mutta ilmaisuvoimaista.  Kauhukirjan tittelistä huolimatta romaani ei ole halpaa pelottelua, (niin kuin valitettavan moni kauhuelokuva nykyään) vaan kauhuelementit yhdistyvät yhteiskuntakritiikkiin.  Tukholman lähiö Blackeberg 1980-luvun alussa, jossa koulukiusattu Oskar asuu ja tapaa eräänä iltana vampyyri Elin, ei suoraan sanottuna pursua iloa.  Elo on harmaata:  paikallisessa kuppilassa maleksivilla pultsareilla ei ole sen enempää suuntaa elämässään kuin tavallisilla avioeroperheilläkään tai yksinhuoltajilla, puhumattakaan koulukiusaajista jotka pohjimmiltaan purkavat pahaa oloaan muihin ja ympäröivat itsensä huonoilla vaikutteilla itse sitä tajuamatta.  Ei edes Eli saa oikeaa tyydytystä verestä, koska se on vain jotain mikä on pakko tehdä pysyäkseen elossa.  Tämän apuri Håkan puolestaan kamppailee omien tunnontuskiensa kanssa.

Vaikka kirja tuon kuvauksen perusteella vaikuttaisikin olevan aikamoisen karua ja ankeaa tekstiä, joitain huumorin pilkahduksiakin sentään löytyy.  Muutamia kuvottavia kohtauksia on, jotka jopa minulla tekivät vähän tiukkaa lukea, vaikka (toisin kuin elokuvissa) kestän kirjoissa lähes mitä vain.  Erään kohdalla silti hymähdin ääneen, mielikuva oli jotenkin todella huvittava.  Tai ehkä se vain johtui omasta huumorintajustani, ja muut ovat lähinnä kauhistelleet sille.  Joka tapauksessa, se muistutti vähän niitä 80-luvun splatter-elokuvia, jotka menevät jo niin lioitelluksi että on pakko nauraa.  Ja tämähän ei välttämättä ole huono asia, hienoa ettei kirjailija sortunut liikaan synkistelyyn eikä ottanut itseään liian vakavasti.

Vielä pari sanaa vampyyriteemasta.  Minähän rakastan vampyyrimytologiaa, mutta epäröin kovasti jo ennen elokuvan katsomista, koska tässä(kin) asiassa olen aika old school.  Vampyyreiden itäeurooppalaiset lähtökohdat pienten kylien seivästyksineen, ja myyttien siirtäminen viktoriaaniseen Lontooseen Draculan myötä saavat allekirjoittaneen hykertelemään tyytyväisenä, mutta Twilight-tyyppiset jutut aiheuttavat lähinnä vain puistatuksia.  Myyttisten olentojen kohdalla "oikeanlaisuudesta" ei voi väitellä, koska niitä ei ole olemassa, mutta jokainen pitää tietynlaisista tulkinnoista.  Ajvide Lindqvistin tulkinta myytistä on moderni, mutta myös sopivasti perinteinen ja välttää kaikki kliseiset karikot.  Pidin Elin hahmosta, koska vaikka tämä vaikuttaa pohjimmiltaan suloiselta ja älykkäältä lapselta, nälkä tekee tytöstä muille vaarallisen olennon.  Metsästävä Eli on muuten varsin erikoinen ja karmiva ilmestys.

Kaiken kaikkiaan siis hieno kirja, ja Elin opettelu taas leikkimään ja puhumaan kuin lapsi oli ehkä se kaikkein koskettavin puoli tarinassa, Oskarin isän alkoholismin kuvauksen lisäksi.  Välähdyksiä Elin menneisyydestä ei ehkä olisi tarvinnut tietää, hahmo toimi itselleni paremmin täydellisenä mysteerinä.  Se on kuitenkin vain pikku juttu, ja suosittelisinkin tätä kirjaa myös niille, jotka eivät yleensä lue kauhua.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Ruotsi)

Maailman ympäri 80 päivässä - Jules Verne (1873)

Le tour du monde en
quatre-vingts jours
331 s.

Phileas Fogg oli tyypillinen englantilainen, mutta tuskin tyypillinen lontoolainen.  Häntä ei koskaan nähty Pörssissä eikä Englannin Pankissa eikä Cityn konttoreissa.  Ei satamassa eikä telakoilla otettu vastaan laivaa, jonka varustaja hän olisi ollut.  Tämän herrasmiehen nimi ei esiintynyt missään hallintovaliokunnassa, ei minkään yhtiön johtokunnassa, eikä sitä myöskään huudettu missään asianajajayhdistyksessä Templessä, Lincoln's Innissä eikä Gray's Innissä.  - -  Phileas Fogg oli Reformikerhon jäsen ja sillä hyvä!

Kun Jules Vernen ehkä tunnetuin klassikkoteos julkaistiin ensimmäisen kerran jatkokertomuksena vuonna 1872, Wikipedian mukaan muoto aiheutti yleisössä käsityksen että matkaa tehdään oikeasti.  Niin kuin romaanissakin, ihmiset löivät onnistumisesta vetoa.  Juna -ja laivayhtiöt taas lobbasivat urakalla itseään, jotta Verne mainitsisi nämä kirjassaan.  Sellainen nippelitieto vielä tähän, että useissa kansissa esiintyvä kuumailmapallo ei itse asiassa kuulu juoneen.  Se mainitaan vain ohimennen ja hylätään liian vaarallisena.  Matkaa siis tehdään pääosin junilla, laivoilla ja lyhyesti myös norsulla.

Tarina voi olla aika monelle tuttu, joten en ryhdy sitä hirveästi kertailemaan.  Phileas Fogg siis lyö vetoa maailman kiertämisestä 80 päivässä, ja matkustaa uskollisen palvelijansa Passepartout'n kanssa Intiaan, Japaniin ja Pohjois-Amerikkaan (näistä siis kerrotaan enemmän kuin vain ohikulkupaikkoina), jossa törmätään niin mormoneihin kuin intiaaneihinkin.  Kuten julkaisuajankohdasta voi päätellä, jokainen maa on pullollaan stereotypioita, esim. intialaiset ovat verenhimoisia Kalin palvojia ja leskenpolttajia.

Elokuva -ja televisioversioita nähneenä juoni ja lopussa tapahtuva käänne olivat vielä hyvin muistissa, joten en saanut tästä niin paljon irti kuin olisin voinut vaikka vähän nuorempana.  Foggista en ole ikinä hirveästi pitänyt, kun taas Passepartout on sympaattinen hössöttäjä ja hermoilija (useimmiten syystä).  Foggin ja Passepartout'n brittiläisenä ja ranskalaisena hahmona stereotypiat kulkevat koko ajan mukana, eli niihin ei törmätä vain maissa joissa tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia vieraiden kulttuurien vuoksi.  Fogg on raivostuttavan tyyni ja kuin seipään niellyt britti, ja vaikka suurimmaksi osaksi hahmo ärsyttää, välillä liioitellaan niin paljon että se muuttuu jo huvittavaksi.  Fogg on suunnilleen yhtä herkullinen henkilö kuin pahvinpalanen.  Ehkä ranskalainen Verne halusikin pilailla brittien kustannuksella tällä leikkimielisellä karikatyroinnilla, en tiedä.

No, joka tapauksessa, kirja alkaa hyvin.  Alun innostus vaihtui kuitenkin äkkiä puuduttavaan sivujen kääntelyyn.  Foggin asenne matkustamiseen vaikutti ehkä osaltaan tähän.  Ymmärrän kyllä, että kyse on vedosta ja pitää matkustaa mahdollisimman nopeasti, mutta kai jonain luppoaikana olisi voinut vähän maisemiakin katsella.  Matkanteko on analyyttista ja kiireistä, eikä paikantuntua ole lähes laisinkaan maiden ja kaupunkien kuvailuista huolimatta.  Annan nyt kuitenkin tähtiä kaksi kappaletta, koska Passepartout'n ansiosta jaksoin lukea kirjan loppuun, ja joissain kohdissa pilkahti pieni kiinnostus kumppanusten matkantekoon.  Aoudaa en ole edes maininnut, koska tämä on loppua lukuunottamatta melkoisen turha henkilö, keskittyen vain palvomaan Foggia ja olemaan muutenkin kammottavan viktoriaaninen nainen vaikka onkin intialainen.

* *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

Hyvien ihmisten juhla - John Steinbeck (1945)

Cannery Row
181 s.

Below the boiler on the hill there were numbers of large pipes also abandoned by the Hediondo.  - -  Then it was that Mr. Malloy took to renting the larger pipes as sleeping-quarters for single men at a very nominal fee.  - -

  Mrs. Malloy had been contented until her husband became a landlord and then she began to change.  - -  "Holman's are having a sale of curtains.  Real lace curtains and edges of blue and pink - $1.98 a set with curtain rods thrown in."  - -

  "But, darling - for Christ's sake what are we going to do with curtains?  We got no windows."

  Mrs. Malloy cried and cried and Sam held her in his arms and comforted her.
  "Men just don't understand how a woman feels," she sobbed.  "Men just never try to put themselves in a woman's place."

  And Sam lay beside her and rubbed her back for a long time before she went to sleep.

Steinbeckin romaani Cannery Row'n (Montereyn Ocean View Avenue, joka myöhemmin nimettiin kirjan mukaan) erikoisista asukkaista on kaikkein erilaisin tähän astisista miekkosen tuotannosta lukemistani.  Pääjuonessa kulkee Mack ja kumppanit, ryhmä laitapuolen kulkijoita, jotka haluaisivat suunnitella jotain mukavaa kaverilleen Docille (hahmo perustuu Steinbeckin ystävään Ed Rickettsiin), meribiologille joka keräilee erilaisia mereneläviä ja tutkii niitä Cannery Row'n laboratiossaan.  Muita sivuhahmoja ovat ruokakauppias Lee Chong ja suoraselkäinen viinattoman bordellin pitäjä Dora.

Salaperäisen kiinalaisen hahmo, jolla ei ole oikeastaan muuta tekemistä tarinassa kuin kaupungin läpi vaeltaminen, jäi hämärän peittoon.  En oikein ymmärtänyt hahmon funktiota tarinassa.  Pääjuonen väliin on siroteltu lyhyitä kohtauksia muista kaupungin asukkaista, ja aina välillä kuvaillaan eläinkunnan edesottamuksia.  Vaikka esimerkiksi taskurotan elämää kuvaava kohta on jollain tasolla liikuttava ja kytkeytyy Dociin, se kuten monen muun kohdan ohella tuntuu päälleliimatulta ja jotenkin täytteeltä.

Mackin joukkio on ihan sympaattinen oloinen.  Nämä yrittävät joka välissä huijata tuttaviaan, varastelevat viinaa ja yrittävät pummata Lee Chongilta, mutta silti nämä onnistuvat säilyttämään tietynlaisen miellyttävyyden tuntuisen luonteensa eikä asioiden pieleen meneminenkään onnistunut hirveästi ärsyttämään.  Huolimatta muutamasta ihan kivasta henkilöstä ja parista hauskasta kohdasta, jotenkin kokonaisuudessaan ei tämä tarina nyt iskenyt yhtään.  En tiedä sitten johtuiko se siitä, että tämä tosiaan on niin erilainen kuin Steinbeckin muu tuotanto, mutta en usko koska odotuksiakaan ei ollut minkäänlaisia tätä aloittaessa.

* *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Kalifornia)

Ihmiset suviyössä - F. E. Sillanpää (1934)

175 s.

Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa.  Se on suviaamun aavistus, joka lähenee.  - -  Kiuru ponnahtelee korkealle ja yhä korkeammalle ja laulaa sieltä lehvistöjen pienemmille sirommille visertäjille, miltä aamu laajemmalti näyttää.  Valon ja nousun hurmaamana se kohoo, kunnes kiihkotila saavuttaa korkeimman kohtansa ja äkisti laukeaa ja raukeaa ja äänetön lintu melkein putoaa maahan ja muuttuu laimeaväriseksi pellon kävelijäksi.  Aurinko paistaa.

Voi että, mistähän tässä oikein aloittaisi.  Aloitetaanpa vaikka siitä, että rakastuin Sillanpäähän ensi lukemisella kun sain käsiini Elokuun.  Ihmisten sielunmaiseman ja luonnon kuvaukset olivat upeita, ja vaikka tässä luontoa ei kuvata yhtä paljon, sen rinnastus tunteisiin on ehkä jopa vielä vahvempaa kuin Elokuussa.  Lyhykäisyydestään huolimatta kirja onnistuu käsittelemään elämän koko tunnekirjoa:  kuolemaa, syntymää, rakkautta, vihaa, välinpitämättömyyttä.

Parin kesäpäivän- ja yön aikana esitellään joukko henkilöitä, joiden tarinoista muodostuu erillisiä tunnelmallisia kohtauksia.  Sisäisten ristiriitojensa ja rakkaudettomuuden kanssa kamppaileva Yrjö 'Nokia' Salonen, yhdessä viihtyvät nuoret Helka ja Arvid, kosketusta ja hellyyttä kaipaava Mettälän Santra, tämän juoppo mies Mettälän Jukka, kolmatta lastaan odottavat Syrjämäen Hilja ja Jalmari, isän rooliaan pohdiskeleva yksinäinen taiteilija sekä lapsenlapsensa Helkan terveyden ja kauneuden kautta omaa nuoruuttaan muisteleva Telirannan vanha emäntä.

Tunnelma on viipyilevää, kuin kihisevän aurinkoisen kesäpäivän lempeä tuulenvire, ja suomalaisen kesäyön herkkyys vie mennessään.  Jotkut tuokiokuvat olivat suorastaan itkettävän kauniita.  Lempihahmoni näistä kaikista oli ehdottomasti Nokia.  Tukkijätkän elämää kokeilemaan päätynyt vaaleahiuksinen kiiltokuvapoika tekee virheen, ja lopulta tästä johtuva ahdistus sekä turhautuminen johtavat pakahduttavan koskettavaan kohtaukseen.  Tähän liittyen voisin mainita myös aikalaisia kohahduttaneen aspektin, nimittäin heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien (ks. lainaus) eroottinen latautuneisuus väreilee punaisena lankana koko romaanissa.  Ehkei tämä nyt ihan samanlaista reaktiota saa aikaan nykyajan ihmisessä, mutta Sillanpään hienovaraiset vihjaukset sanavalinnoilla ovat itselleni se juttu, joka tekee tästä vieläkin mahtavamman nimenomaan kokemuksena ja tunne-elämyksenä.

Kaikki minut tuntevat tietävät, että vanhat mustavalkoiset suomifilmit ovat paria poikkeusta lukuunottamatta minulle erittäin luotaantyöntäviä puisevine tai lässyttävine näyttelijöineen, puhumattakaan tahattomasta komiikasta.  Tässäkin oli joissain repliikeissä nähtävissä epäilyttävästi sitä suomifilmin tunnelmaa, mutta näin kirjallisessa muodossa se ei häirinnyt ollenkaan niin paljon.  Valentin Vaalan filmatisoinnin tästä haluan kuitenkin nähdä, koska kirjan tunnelma on kuulemani mukaan käännetty oikein hyvin elokuvan muotoon.

Huom!  Tämä viimeinen kappale sisältää juonipaljastuksia.  Samaa asiaa käsitellään myös muualla, joten jos haluat lukea kirjan ilman ennakkokäsityksiä, älä edes vilkaise esim. Wikipediaa tms. sivustoja.

Se Nokian koskettava kohtaus, josta aikaisemmin mainitsin, oli tuttu jo jonkun aikaa sitten nähdystä homoseksuaalisuuden historiaa elokuvissa käsitellystä dokumentista.  En tosin muistanut sitä ennen kuin aloin kirjaa lukemaan.  Dokumentissa oli muistaakseni maininta, että Nokia on luultavasti ensimmäinen suomalaisessa elokuvassa esiintyvä homo.  En tiedä, tarkoittiko Sillanpää Nokiaa homoksi, mutta aika selväähän se tuon kohtauksen perusteella näyttää olevan.  Vai sanoisiko joku hetero että 'poika oli kaunis ja lapsellinen', ja sen jälkeen muistelisi Ilmarin kanssa käsi kädessä vietettyjä kauniita kevätiltoja?  En tiedä saiko homoseksuaalisuudesta tuohon aikaan mitään rangaistusta, mutta Nokian mainitsemat maksamattomat sakot voivat ehkä liittyä siihen.  Kenties ihmissuhdetoiveet kariutuivat tämän ja Ilmarin paljastuttua, ja Nokia päätti paeta sellaiseen ympäristöön josta tätä ei löydettäisi?

Omistamassani vuoden 1958 painoksessa on seepiasävyistä leffakuvitusta.
Martti Katajisto oli aikoinaan teinityttöjen suosiossa.  Juu, en ihmettele miksi :)

* * * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Suomi)

Kiveä kovempi - Graham Greene (1938)

Brighton Rock
269 s.

He juoksivat oviaukolta oviaukolle, kunnes pääsivät takaisin rantakadulle erääseen tyhjään lasisuojaan.  He saivat olla siinä kahden kesken meluisassa, tukahduttavassa yössä.

- Olinhan minä kerran kirkkokuorossakin, Poika tunnusti ja alkoi äkkiä hiljaa laulaa turmeltuneella pojanäänellään:  - "Agnus dei qui tollis peccata mundi, dona nobis pacem."  Hänen äänessään liikkui kokonainen mennyt maailma - urkujen takainen valaistu nurkkaus, suitsutuksen tuoksu ja pestyt messupaidat, ja musiikki.  Musiikki - samantekevää, millainen musiikki - "Agnus dei", "kaunis katsoa, ihana silmille", "polulla lintu kertoo", "credo in unum Dominum" - mikä musiikki tahansa sai hänet liikuttumaan, sillä se puhui asioista, joita hän ei tajunnut.

Greenen Brighton ei ole kepeä turistirysä, jossa lapset rakentelevat hiekkalinnoja ja imeskelevät kovia rock -karamelleja, vaan siellä jengit lymyilevät pimeillä kaduilla ja meren aaltojen voi "kuulla jyskyttävän paaluja kuin nyrkkeilijän hansikas nahkapalloa hänen harjoitellessaan lyömään ihmistä leukaan".  17-vuotias Pinkie Brown on yksi näistä jengien kiveäkin kovemmista kovanaamoista.  Tämä murhaa kirjan alussa Fred Halen, joka on aikaisemmin pettänyt jengin edellisen johtajan.  Pinkien yritykset johtaa jengi alamaailman valtiaiksi hajoaa käsiin, ja suurin osa tarinasta onkin poliisin välttelyä ja tilanteen kurissa pitämistä.

Romaanin tunnelma on aika erikoinen.  Vaikka Brighton esittäytyykin tummasävyisenä ja sateisena, Greenen tapa kirjoittaa on kevyttä ja maalauksellista.  Ahdistus ei päässyt yllättämään missään vaiheessa, vaan kirjan luki melkoisen nopeassa tahdissa lento -ja junamatkojen aikana huolimatta suurista hyvän ja pahuuden teemoista.  Pinkie on nimittäin tunnekylmä sosiopaatti, joka ei ymmärrä rakkautta ja vihaa ajatustakin seksistä, mutta alkaa ajattelemaan varsinkin jälkimmäistä pakkomielteisesti kohdatessaan yksinkertaisen oloisen ja naiivin tarjoilijattaren Rosen.

Huolimatta Rosen ja Pinkien kohtaamisesta johtuvista käänteistä kirja ei missään nimessä ole rakkaustarina, ei edes vinksahtanut sellainen kuten olen joskus kuullut sanottavan.  Pinkie ei ole välttämättä läpeensä paha, ja kykenee esimerkiksi pelkäämään, mutta alusta asti on aika selkeää että tämä pystyy kuitenkin mihin tahansa pelastaakseen oman nahkansa.  Itse en ainakaan saanut sellaista kuvaa, että Pinkie olisi tehnyt ikinä mitään kenenkään hyväksi, vaan itsesuojeluvaisto oli suurin motiivi.

Uskonto on hyvän ja pahan lisäksi suurin teema.  Pinkie ja Rose ovat molemmat katolilaisia, ja kamppailevat synnin ja moraalin ajatusten kanssa, kun taas Ida Arnold (joka vietti hetken Fred Halen kanssa, ja tietää Pinkien olevan syyllinen) ei ole uskonnollinen, mutta sanoo monta kertaa tietävänsä oikean ja väärän eron.  Ida haluaakin pelastaa Rosen Pinkien otteesta, koska tuntee tästä moraalista vastuuta ja haluaa oikeuden toteutuvan.  Greene ei siis ainoastaan ole rakentanut viihdyttävää jännitysromaania, vaan suuren tarinan jossa henkilöt ovat moniulotteisia ja ikimuistoisia.

Vuoden 1947 filmatisointi on vielä katsomatta, mutta vuoden 2010 Pinkie Brown eli Sam Riley oli täydellinen rooliin.  Eikä leffa itsessäänkään ollut hassumpi.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Iso-Britannia)