OOooo Johnny-boy

Tässä on pari päivää mennyt pienessä sumussa, sellaisessa sumussa, jossa tietää käyttäneensä päätään, ja tietää nimenomaan, että tapahtuma on siellä päässä, koska siellä tuntuu ihan fyysisestikin jonkinlainen paino. Eilen tämä johtui siitä, että englanti-ruotsi-suomi-työstämisen jälkeen yritin jossakin välissä tehdä venäjän läksyjä ja saada selkoa ranskankielisestä asennusohjeesta. Tuollaisina hetkinä näen melkein sieluni silmin, miten sanat lähtevät suomenkielisestä ja ruotsinkielisestä tallennuspaikastaan pitkin sanaväylää ja antavat jossakin risteyskohdassa haifaivit.

Olen hieman yrittänyt etsiä joitakin tapoja muuttaa vähän omia työskentelytapoja ja ennen kaikkea aikaa silloin, kun en tee töitä. En seuraa mitään sarjaa vakituisesti muuten kuin että iltamyöhään heittäydyn sohvalle, ja sieltä yleensä tulee putkeen jokin amerikkalainen poliisi/rikossarja, jota katson. Nyt olen oikein tarkoituksella katsonutkin Netflixistä Lilyhammeria, ja jotenkin siitä on oikein tullut sellainen "palkinto" itselle päivän päätteeksi. Sarja on vieläpä ihan törkeän hyvä ja kovin erilainen, vaikka pitkin hampain kuvauksen perusteella ensimmäisen jakson siitä katsoin.

Samalla olen yrittänyt olla vähän enemmän henkisesti läsnä pitkiäkin aikoja, en muutaman minuutin pätkissä, joissa saatan keskustella ihan järkevän oloisesti jonkin aikaa, ja sitten jokin mieltä vaivaava asia vetää minut jopa kesken lauseen jonnekin syviin syövereihin. Pian saatan kysyä samaa asiaa uudelleen, vaikka muistan toki kysyneeni asiaa, mutta tunnustan itsekin, että en oikeastaan edes kuunnellut vastausta.

Tämä ei ole mikään sisäsyntyinen ominaisuus (toivottavasti) tai vamma (toivottavasti) mussa, vaan varmaankin ihan tapa, jonka olen opettanut itselleni. Yritä siis ainakin tietoisesti päästä siitä pois.

---
Venäjän kurssi vetelee loppujaan ja 4 opintopisteen kuittaus siintää jossakin kokeen jälkeisessä tilassa. Itselläni on mielestäni ihan hyvä tasapaino näiden asioiden suhteen - siinä, kun voin loistaa (ainakin omasta mielestäni) venäjän opinnoissani, niin crosstraining-tunnilla käyn oppimassa hieman nöyryyttä, vaikka toki sielläkin on aina kiva huomata edistymisensä vaikka siinä, ettei ole aina se, joka lopettaa viimeisenä jonkin liikkeen tekemisen.

Nyt en sitten tiedä, että jatkanko venäjää vai en. Kuulostaa ehkä naurettavalle tyypin suusta, jonka ei muutenkaan tarvitse ikinä olla missään mihinkään tiettyyn kellonaikaan, mutta kaksi kertaa viikossa sellaisina päivinä ja sellaisina kellonaikoina tuntuu vievän kaiken muun ajan ja tekemisen. Läsnäoloja pitäisi olla 80% ja olisi kaikkea kivaa, lätkäotteluita ja kaikkea.

Kaikkea ei vaan sitten voi saada eikä ehdi.

Yes you can

Olen ajatellut tänne kirjoittamista monesti, mutta se on aina jäänyt. Haluaisin kirjoittaa kunnolla jostakin teemasta, mutta mikä sekin olisi? Kimpoilen kuitenkin joka suuntaan. Kirjoitan siis edelleen itsestäni ja elämästäni ja ajatuksistani. Nytkin istun tähän koneen ääreen, otsikkokenttä on tyhjä, eikä minulla ole mitään aavistusta siitä, mikä on tämän tekstin viimeinen kirjain.


Mitäpä minulle siis kuuluu? Kun niin olet halkeamaisillasi innosta kuulla niin kuin minäkin halkean, jos en pääse kertomaan.

Olen käynyt venäjän tunneilla ahkerasti, ja parin kuukauden opiskelun jälkeen tilanne on se, että kaikkiin esitettyihin kysymyksiin pystyn vastaamaan jokseenkin mitään miettimättä. Teen jokseenkin 10 tuntia viikossa töitä omalla ajalla opiskelun eteen, joten ei se ilmaiseksi tule, mutta toisaalta mulla on vähän tuota vikaa, että jos jotakin tehdään, niin tehdään kunnolla. (Ihan yhtä paljon mussa on sitä vikaa, että ihan sama, joten kauhun tasapaino on lienee tasapainossa.)  Todellisessa elämässä kieltä en edelleenkään ole päässyt käyttämään.Venäjän salakuuntelumahdollisuuksia on tietenkin hirvittävästi, mutta puhe on monesti niin nopeaa, etten oikeastaan edes erota sanoja toisistaan. Ajattelin, että voisin yrittää myös lukea hieman venäjää säännöllisesti. Blogilistalta löytyy tällainen blogi, josta nyt ainakin voisi sitten lukea nykykieltä ja ihan normaalista arjesta. Jostakin sitä on saatava irti iloisempaa ja hauskempaa tekstiä kuin oppikirjan pienellä rivivälillä olevat sivut, joissa sanojen yläpuolelle kirjoittelen itselleni suomennoksia tai toisaalta myöskin ääntämisohjeita!

Omaa henkilökohtaista huvitustani saan aina sanasta Eë , koska se näyttää niin älyttömältä, ja jostakin kaukaa kaivautuu Uuno Turhapuro -vitsi siitä, että kun P:n päälle laittaa pisteet, niin siitä tulee pää. No, tuo äännetään kuitenkin [jejoo] ja se tarkoittaa hänen, häntä naisesta. Kirjoittaminen on minulle ollut kuitenkin hieman hankalaa, sillä yleensä tykkään enemmän tekstaamisesta, ja sitten kun pitää kirjoittaa H, niin haluaisin kirjoittaa sen h ja hoo onkin än. Että miten sitten. Käsialani on kamalaa harakanvarvasta. Meinasin kirjoittaa harakanvarrasta. Miltäköhän sekin maistuisi...

Treenin suhteen on ollut ehkä pari hiljaisempaa viikkoa. Olen antanut itseni kuunnella enemmän sitä järjen ääntä - sulla on kiire, sulla on muutakin tekemistä, pitäisi olla kotona tekemässä ruokaa alaikäisille kämppiksille, on kylmä, et jaksa. Eikun oliko se selitysten eikä järjen ääntä? Kerran kirjauduin salille, menin jo pukkariin ja sitten totesin, että mulla ei ole juomapulloa, ei pientä pyyhettä eikä lukkoa lokeron oveen - mistä mikään ei tietenkään olisi ollut maailmanloppu, mutta jotenkin sillä hetkellä fiilis meni niin, että vedin ulkokengät takaisin jalkaan ja lähdin kotiin.

Joku sellainen syvä tarkoitus puuttuu. Vaikka edessä onkin pian hieman liikkumiseenkin liittyviä opintoja.

Mutta kuitenkin jotakin säännöllistä itsensä heiluttelua. Päädyin vielä ostamaan toiset uudet lenkkarit, joilla juokseminen on ollut vähemmän tervaa, ja juoksuharrastukseen harrastuksena on löytynyt kiva henkinen tsemppari, vaikkei yhdessä juostakaan.

Vähän on kuitenkin sellainen odotusmoodi päällä. Johtuuko se harmaasta vuodenajasta vai siitä, että olen luovuttanut? Vai siitä, että kaikki on jollakin holdilla ja mietin, että I can do so much better than this.   

Ö.

Liikunnan iloja ja suruja

Eilinen ilta venähti aivan liian pitkälle jo aamuun asti kommentoiden WhatsAppissa jotakin typerää 5D-dokkaria, tosin itse katsoin välillä, kun isot miehet itkivät ruotsinkielisellä tekstityksellä ultimate maraton -dokkarissa. Se oli jotenkin pysäyttävä dokkari. Ihan mielipuolista. Siinä pitää jo olla jotain suuria henkilökohtaisia "issueita" (ongelma-sana ei toimi suomeksi tässä), kun juoksee 100 kilometrin päivälegejä jalat rakoilla, tyyppejä kuolee, tyypit oksentaa ja muutenkin meno on hyvin extremeä. Olen kai muistanut mainita, miten paljon vihaan juoksemista. Siitä soljuinkin sujuvasti Eat, Pray, Love -leffaan, joka oli hirveää soopaa, mutta jonka jälkeen alkoi tehdä mieli makaronia (M A K A R O N I A niin kuin ennen vanhaan, ei mitään pastaa, haloo). Aamuneljältä en sitä viitsinyt keitellä, mutta aamupalaksi sitä oli pakko saada!

Nyt olenkin sitten ihan tööt. Ärsyttävää. En edes harrasta mitään tuollaista tsättäilyä, mutta näemmä sitten kun siihen turhanpäiväiseen naputteluun lähtee, niin se on sitten siinä - vielä tulee joku tärkeä sanottava.

Näemmä syksyn tullen ihmisillä on taas liikuntakärpäsen puremaa, kun kaikki liikuntapaikat ovat niin täyteen tuupattuja. Tässäkin on näkymä, mitä olen kytistänyt koko viikonlopun ja tämän päivän, että jos nolla muuttuisi edes ykköseksi:

Nyt kun haluaisin keskittyä tuohon crosstrainingiin kunnolla, niin tilanne on sitten aina tämä. Ja sitten siellä on tietenkin paikalla tyyppejä, jotka eivät ole ilmoittautuneet netin kautta ja siellä ollaan sitten nenä perseessä punnertamassa. Sama juttu oli myös eilen salilla. En haluaisi viettää siellä pitkää aikaa, mennä vaan tekemään treenini ja lähteä kotiin, mutta sitten, kun oikein suunnittelet, niin siellä joku on sitten rakentanut pesän johonkin laitteeseen, tai hautoo käsipainoja toivoen, että niistä kuoriutuis pikkubodareita, niin siellä saa sitten pällistellä hetken ympärilleen ja tehdä sitä ja niillä painoilla, mihin pääsee käsiksi. Joka kerta ärsyttää. Mä en ole sitä tyyppiä, joka menee puhumaan kellekään, että "onko sulla vielä paljon tässä".

Tähänkin kaupunkiin tuli jokin halpiskuntosali, toinenkin on kuulemma tulossa. En ole käynyt, tuskin tulee käytyä, miksi kävisinkään. Ohi olen mennyt, siellä sitä vasta täyttä onkin. Onneksi näyttää siltä, että kaikki kaupungin ulkomaalaiset miehet ovat löytäneet sinne. Ihmislaji, jota en voi kestää. Täällä ei ole (aaaaaaaa sain varattua paikan, jeee!) sellaista suuren metropolin meininkiä, jossa ulkomaalaiset miehet olisivat kotoisin muualta kuin paikallisista kebab-ravintoloista. Ja ihan nyt satun ilman sen suurempia rasistisia kommentteja inhoan niitä tyyppejä tyypillisine käyttäytymisineen sydämeni pohjasta. (Kuten myös salilla kuvailijoita ja musiikin kuuntelijoita, jotka eivät myöskään mitenkään muuten huomioi ympärillä olevia ihmisiä.) No, kuulostaahan se tietty idioottimaiselta maksaa tyytyväisenä 65 euroa kuussa salilla käynnistä, kun voisi maksaa vain siitä puolet, mutta voisin mielelläni maksaa enemmänkin, jos se poistaisi tiettyjä, tietyntyyppisiä saliloisijoita.

Ja tietty jos elämässä olisi tarjolla kannettavaa, raahattavaa, hakattavaa puuta ja muuta rymyämistä, niin vaihtaisin kuntosalit mielelläni oikeaan fyysiseen tekemiseen.

Monesti ehkä juuri tuosta yllä mainitusta syystä tulee myös mietiskeltyä sitä, että miksi sitä pitää ylipäätään liikkua. Jos ei oikeasti tarvii tehdä mitään fyysistä työtä. Onhan se sohvalla makaaminen ja paskan suuhunsa mättäminen tietty mukavaa. Mut taas toisaalta, kun on kuitenkin jotain pakollisia työhommia, mitä pitää tehdä, että voi mättää lisää paskaa suuhunsa, niin liikunnasta saa vaan lisää energiaa. Sitä ei saa ottamalla välikuolemaa tai päikkäreitä, vaikka onhan nekin kivoja. Toinen juttu on se, että miten paljon ylipaino vaikuttaa vaan ihan yleisesti kaikkeen muuhunkin terveyteen. Se on hienoa, kun ylipainon vuoksi sydän sakkaa ja sitten saat jonkun aivoinfarktin ja sitten pahimmassa tapauksessa oot loppuelämäsi "vähän sinnepäin". Omalta osalta ulkonäöllisesti treenaamisella ei varmana ole mitään vaikutusta omaan viehättävyyteeni, luonne kun on perseestä, niin sitä ei paljoa piukalla pepulla korjailla.

Mutta niin, mitä se on itselle? Mielen virkistymistä, rentoutumista, itsensä haastamista. Tuntee olevansa elossa, kun sydän hakkaa ulos rinnasta. Kuulumista joukkoon. Mistään se ei ole koskaan kyllä ollut pois.

Turha on turhaa

Moi, mitä kuuluu? Vaikka en ole käynyt täällä, niin se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi ajatellut sinua usein.

Mulla on välillä sellaisia käsittämättömiä eksistentiaalisia kriisejä. Ei mitään sen vakavampaa, kuin että ajattelen kovinkin penttilinkolamaisesti. Ajattelen sitä, että miten monet ihmiset tekee jotain työtä, joka on enemmän tai vähemmän vähän jotakin puuhastelua siinä mielessä, että onpahan niillä nyt jotain tekemistä kuolemaa odotellessa. Hirveän harva oikeasti enää tekee mitään "oikeita töitä" (tai sitten olen vain vieraantunut oikeasta elämästä). Joillakin ei ole töitä, ja silti on hirveästi tekemättömiä töitä. Ja sitten vaan on liikaa ihmisiä. Maailmassa. Muttei tietenkään Lahdessa. Ainakaan ketään kivoja.

Mut niin, oma työnihän on yksi näitä "maailman vanhimpia", meitä on ollut jo ainakin yli 4000 vuotta sitten. Mut joinakin päivinä se työ vaan tuntuu turhalle. Kirjoittaa tekstejä, joita kukaan ei oikeasti koskaan lue. Paitsi mä. En edes koskaan näe niitä ihmisiä, jotka lukee mun tekstejä. No paitsi kerran eräässä helsinkiläisessä ravintolassa. Olisin keksinyt monta, monta tapaa tehdä tekstistä vielä paremman. Hävetti. Ei se ole koskaan valmista, se työ.

Syvissä kriiseissä rämpiessäni maailmassa ei ole sähköä eikä sitten muuten edes internettiä. Ei sähköpostia. Sitten ei ole töitäkään, mitä tehdä. Mietin, että miten moni työ on vaan jotain tietokoneen räpläämistä. Kun nettiyhteys katkoo tai puhelin ei ilmoita tulleista meileistä, niin sitten vain olen ja möllötän tumput suorina ja mietin, että mitä sitä tekis. Vittu.

Sitten aina mietin, että mitä sitä osaisi tehdä, jos. Kalastaa, metsästää. Haravointi on turhaa. Tappaa, nostaa. Suojella. Rakentaa.

Joo-o.

Lopetin roller derbyn kolmen vuoden jälkeen. Tasan kolmen, päivälleen. Harmi, koska olin (ja olen) parhaimmassa kunnossa mitä ikinä. Pää ei vaan kestä. Mun pää on liian vanha kaikkeen siihen muiden nuoruuden erehdysten ja sammakoiden ja aatteellisuuden seuraamiseen sivusta. Haluan kunnioittaa mun viikonloppuja ja omistaa viikonloppujani perheelleni, kun he vielä ovat täällä. Miten hienoa olisi vain mennä ja pelata ja lähteä kotiin. Mut tulipahan nähtyä. Monikaan ei usko, että tää olisi mun osalta lopullista. Monikaan ei todellisesti tunne mua.

Keskityn muihin lajeihin.

Aloitin venäjän opiskelun. Se taitaa nyt olla kahdeksas kieli, mitä osaan. (En laske osaamiseksi sitä, että osaa kirosanat ja muutaman fraasin kymriksi tai iiriksi.) Vaikka aina sanoin, että ei kiinnosta, en osaa, en usko, että aloittaisin. Kaksi kertaa viikossa 2,5 tuntia. Luen sanat, kuulustelen itseäni, piinaan opettajaa ääntämään hitaammin ja selvemmin. Se nielee loppuja. Haluan kuulla onko se äm vai än, o vai a. Venäjän opiskelu on ihan lasten leikkiä viiden vuoden kiinan opiskelun jälkeen. Itse asiassa mua alkoi kiinnostaa jopa edes TIETÄÄ jotain arabiasta, ja uskoisin, että hollanninkin oppiminen voisi olla helppoa.

Niin ja sain tietää, ettei mulla ole ihosyöpää.

Siinäpä ne tärkeimmät. Tai osa niistä.

Palaillaan, right.

Ota löysin rantein, älä jännitä

Viime viikon hyvä treeniputki katkesi siihen, että perjantain pelitreenin lopussa kaaduin, tai oikeastaan tipahdun koko omalla painollani oikean ranteeni päälle. Parisen vuotta aiemmin mursin vasemman ranteeni samalla tavalla, ja vaikka pelasinkin tuolloin vielä ensimmäisen Suomi Cupin pelini murtuneella ranteella, särkylääkkeillä ja erilaisilla kipuvoiteilla ENNEN kuin menin lääkäriin, niin ranteen toipuminen täysin käyttökuntoiseksi kesti puolisen vuotta, ennen kuin pystyin punnertamaan yhtään irvistämättä. Plussana tuosta oli tietenkin se, että kun ranne oli jo lähtenyt muutenkin luutumaan, niin mun ei tarvinnut pitää kipsiä kuin kaksi viikkoa!

Tällä kertaa kaikesta edellisestä viisastuneena olin siis kärppänä päivityksen röntgenissä kello kahdeksan lauantaiaamuna saadakseeni vain kuulla sen, että ei siellä mikään ollut murtunut. Edes lähelläkään. Olisin voinut nukkua pitkään! Kipu ranteessa tuntui samanlaiselta kuin murtuneena, mutta olennaista oli kai sitten turvotus - sitä ei tällä kertaa ollut, kun taas murtunut ranne pullistui pallokalaksi pienestäkin rasituksesta.

Käsi on nyt kuitenkin jo viikonlopunkin jälkeen yllättävän hyvä, vaikken sille tietenkään ole yhtään painoa laskenut. Kiertoliikkeet sattuvat. Hoidoksi sain vain Voltaren Fortea ja vähän jotain tukisidettä, mutta olen todennut, että on vaan parempi, kun yrittää käyttää kättä mahdollisimman normaalisti. (Tosin en saa esim. kotiovea avaimella auki, pikkujuttu, kuka nyt kotiinsa haluaisikaan.)

Yllättävää on tietenkin se, että heti kun ei voi, niin on sellainen yllättävä halu seistä käsillään ja punnertaa ja tehdä kaikkea mahdollista! Samalla sitä tulee ihmeteltyä, että miten onnettoman avuton on pelkkä vasen käsi. Mutta näillä mennään nyt.

Mistä sä unelmoit?

Keräsin pianon päältä viikon takaisia syntymäpäiväkorttejani kasaan, ja katse osui äidiltäni tulleeseen korttiin, jossa lukee lainaus: "Sä et usko mua nyt, mutta lupaan sen, vielä unelmoi myös nelikymppinen." Piti istua hetkeksi oikein miettimään.

Vauvakirjassa on lukenut, että pienenä tyttönä halusin isona olla  siivooja tai kodinhoitaja! En tiennyt mitään upeampaa, kuin tiskaaminen! Jotenkin olen ihan hiton tyytyväinen siihen, että nuo lapsuuden unelmat jäivät. Katsoo vaan tuota tiskipöytää, että jos tiskikoneen tyhjennyskin on jo suuri ammatillinen haaste, niin... 

-Lukiossa istuin pitkää matikkaa ja fysiikkaa hampaat irvessä sen vuoksi, että halusin lentäjäksi. Samalla kaikki sanoivat, että minusta pitäisi tulla kirjailija. Lentäjän haaveet ehkä lopulta karisivat siihen, kun tajusin, että mitä kaikkea pääsykokeissa tarvitsisi osata, ja toisaalta kun on parit todella pahat turbulenssimatkat huutanut kauhusta neljä tuntia, niin olen ihan tyytyväinen, ettei sitä tarvitse tehdä joka päivä. Kirjailijana oleminen on taas varmaan tosi jees, jos olet J.K.Rowling tai joku muu, mutta sen verran rahan perään minäkin olen, että saisi paukuttaa jonkin aikaa, ennen kuin pääsisi edes hyville rahoille. Tai muutoin huorata julkisuudessa urakalla ja markkinoida etukäteen olematonta kirjaansa. Sitä paitsi mun persus ei kestä niin pitkää istumista, kuin mitä kirjailijalta vaaditaan. 

Jo Nesbo: Kukkulan kuningas

- Viimeisen kymmenen vuoden aikana minulla on ollut kaksi selkeää juttua, mitä haluaisin tehdä: kirjoittaa stand-uppia ja viisikymppisenä minulla pitäisi olla oma ravintola. Kirjoittamishomma ei ole ihan kuopattu (tosin koomikko puuttuu), mutta vaikka televisio on täynnä kaikenlaista ruokaohjelmaa, joka saa paatuneimmankin veden pohjaankeittäjän haaveilemaan omasta ravintolasta, niin olen käsittänyt sen, että pelkkä rakkaus ruokaan ja ruuanlaittoon, saati hyvä ruoka ei vaan riitä, vaan ravintolan pitokin on ihan tiukkaa bisnestä.

 

- Viimeisen viiden vuoden aikana haaveet ovat liittyneet enemmän urheiluun. Halusin ensin tulla hyväksi roller derbyn pelaajaksi, mutta olen jo aikapäiviä sitten todennut sen, että vaikka olen treenannut todella paljon jossakin vaiheessa, niin tiettyyn pisteeseen asti voi olla hyvä treenaamalla, mutta tietystä pisteestä eteenpäin pitää olla myös joko taustaa (urheilussa) ja lahjakkuutta. Niin, ja, viime aikoina olen treenannut hieman vasurilla (näin oikeakätisenä), koska en ole pitkään aikaan saanut siitä enää mitään. Tavallaan käyn siis treeneissä enemmän velvollisuudentunnosta kuin omasta halusta. On hyvin todennäköistä, että lopetan kokonaan kolmen vuoden vuosipäivään, ellen jostakin saa jotakin älytöntä boostia. Naisurheilu vaatii myös hieman ruskeaa kieltä ja nopeaa puukkokättä, ja kumpaakaan niistä minulla ei ole. Nykyisin haaveilen siitä, että osaisin seistä ja kävellä käsilläni, tai vetää enemmän kuin neljä leukaa. Mitään deadlineä minulla ei noille suorituksille ole, neljän leuan vetäminenkin kuitenkin vei (taas tosin vasurilla) treeniä vuoden verran, mutta ehkäpä siihen mennessä, kunnes keksin uutta haluttavaa.

- Tunnistan kyllä omissakin haaveissani ja unelmoinneissani paljon tuollaista trendijuttuja, ja ehkä jopa - kamalaa - markkinointityyppien saavutuksia. Esimerkiksi joku urheilu ja kovaa treenaaminen, fitness ovat olleet pinnalla nyt jonkin aikaa. Jokainen haluaa jättää normaalin tylsän työnsä, ja alkaa personal traineriksi. Ehkä minäkin? Mutta ehkä tässäkin maassa on vaan tietty määrä personal trainereitä, kelle riittää työtä. Toisaalta tuntuu hassulle, että samaan aikaan kun läskiä on enemmän kuin koskaan, niin toinen puoli ihmisiä on sitten ihan se ääripää. Haluaisin löytää sen oman keskitieni ja omat mittarini urheilusuoritusten mittaamiseen ja menestymiseen. Vaikka sitten päästä ensimmäisenä maaliin jokaisessa spinningissä, mutta toisaalta - mähän pääsen jo!    

- Mistä en ole koskaan haaveillut? En koskaan halunnut kasvaa isoksi, tai aikuiseksi, halusin kuolla nuorena. En koskaan ehtinyt haluta lapsia. En edelleenkään ole koskaan halunnut naimisiin. 

Moniin asioihin vaan kasvaa. Tai hyväksyy. Että tätä en halunnut koskaan, mutta nyt minulla on tätä ja haluan tätä. Eikä kenenkään, joka on vapaa, ole lopulta pakko tehdä mitään. Paitsi kuolla ja maksaa veroja, voi perkele. Tietenkin lasten ollessa pieniä olisit vaikka valmis kuolemaan heidän puolestaan, luopumaan unelmistasi. Se ei vieläkään ole muuttunut, tekisin molemmat minä tahansa päivänä, mutta lasten kasvaessa isommaksi muistaa taas välillä olla oma itsensäkin. Huomata, että ne pärjää kyllä. Huomata myös unelmoivansa lasten puolesta. (Tätä kirjoittaessa tulee vähän paha mieli siitä, että olen sellainen mulkku äidilleni edelleenkin, en jaksa aina vastata hänen puheluihinsa tai muutenkaan ole kovin mukava. Murahtelen hänelle edelleen yksisanaisia vastauksia niin kuin pahainen teini. Mutta ehkä kaikkea ei siltikään vaan voi loputtomasti oikeuttaa sillä, että sattuu olemaan jonkun äiti.) 

Haluaminen ja haaveilu, unelmointi - ne ovat vahvoja olotiloja. Kun saavuttaa tavoitteensa, niin tulee pitkäksi aikaa tyhjä olo. Ja tyhjä olohan on aina epätyydyttävä. Maallisen mammonan haluamisen suhteen viimeisen vuoden aikana olen uudistanut kaikki karseat perintöhuonekalut ihan bräniköihin tai sellaisiin, joita minä haluan, ja sadan neliön asuntoon ei vaan voi mahtua enempää. Haluan, että kotini on sellainen ah-niin-muodikkaan kestävän kehityksen koti, jossa kaikkea ei tarvitse uudistaa uusimman Ikean kuvaston saapuessa. Että olisi ajatonta. Että olisi laadukasta, ja että kotini olisi minun kotini, mutta etten olisi kuitenkaan upottanut siihen järjettömiä rahasummia. Vaikken kirppisihminen olekaan, niin olen ostanut myös käytettynä laadukasta, ajan hammasta kestävää tavaraa, mutta kaikki kuitenkin sellaista, mitä tarvitsee - ei mitään turhaa. Mutta tavallaan tuntuu hassulle, kun nyt on kaikki niin kuin pitää. Kun mikään ei sinällään repsota. Pitää suunnata katsettaan muihin juttuihin, uusiin projekteihin, omaan itseensä. Kehittää itseään. Ilmoittauduin venäjän tunneille. 

 

Tässä suuressa tyyneydessä toiveeni ovat hyvin pieniä. Jotkut asiat, kuten kaukokaipuu (matkustaminen) ja veden äärellä oleminen ovat asioita, jotka eivät ole kadonneet vuosienkaan myötä.  En ole missään tapauksessa vaatimaton tai tavallinen. Unelmani ovar kuitenkin saavutettavia, realistisia, hallittavia. 

Niin ja sitten unelmoin susta. ;) Piirrä minulle lammas. 

Takki auki ja lääkitykset kohdillaan

Tämä viikko tähän mennessä (torstaikeskipäivä) on ollut jotenkin hirvittävän tasapainoinen, olen elänyt ihan niin kuin oikeat ihmiset. (Että oikein kolmena päivänä! Tästä varmaan saa oikein palkinnon!!! :D)  Olen tehnyt aamupalaa alaikäisille kämppiksilleni, ehtinyt siivoilla työpäivän aikana, ja vaikka toki teen muutenkin hyvää ruokaa itse, niin olen panostanut ruuanlaittoon, pilkkonut ja silponnut kuin master chef. Olen ehtinyt myös treenaamaan niinä aikoina kun suunnittelin.

Salitreenissä mulla on meneillään on nyt sellainen vaihe, että teen suuremmilla (huomattavasti) painoilla kuin aiemmin. Eipä tule suotta turattuakaan siellä puolta tuntia kauempaa, aiemmin monesti meni se 45 minuuttia tai tunti. Tulee sitä paitsi megakipeäksi paljon pienemmällä vaivalla. Vielä jotakin sellaista (aikuisuuden mukanaan tuomaa?) ominaisuutta kaipaisin itseeni, että minulla olisi joka kerta mukanani täysin varusteltu treenilaukku, ja myös tyyppi (mä), joka sitä ylläpitäisi, niin että kun päätänkin käydä ex tempore saunassa treenin jälkeen, niin sieltä laukusta löytyy se pyyhe, enkä joudu kuivaamaan itseäni ravistelemalla ja viimeistelemään käsipapereilla ja hikisillä sukilla (ne taitavat olla ainoat, jotka edes imevät mitään).

Vaikka ehkä itsekin jossain vaiheessa kuuluin ihmisryhmään, joka ei sen suuremmin perustanut oikeista vehkeistä (saati salitreenaamisesta), niin kyllä kunnon välineillä se on paljon mielekkäämpää. Itselläni on varmastikin ainakin treenihousut joka päivälle, ehkä useammatkin, riippuen siitä, että menenkö spinningiin, ovatko säärikarvat ajeltuja, onko tiedossa hikiset treenit - you name it. Ja tuskin edellisen illan pökät ovat aamulla puhtaat ja kuivat (vaikka ne siellä hikeentyykin, niin päälle laitettavat treenivaatteet pitää aina olla puhtaat). Viimeiset puoli vuotta olen kärvistellyt vaaleanpunaisilla treenikengillä, mutta koska sieluni on kuitenkin musta, ja pidän tummista treenivaatteista, ja harrastan kai jonkinlaista värikoodausta, niin välillä vain menee fiilis siitä, että tällä hetkellä kaupoissa on tarjolla vain erilaisia pinkkejä ja neonvärejä, joista en pidä yhtään. Treenikenkiä en mennyt uusimaan, koska ne ovat ihan hyvät vielä väristään huolimatta, mutta työllä ja tuskalla löysin vihdoin M U S T A T juoksukengät. Ja jotenkin ne ovat olleet nyt niin hyvät, että illalla kävin oikein tohkeissani nukkumaan, toivotin mielessäni hyvää yötä juoksukengille ja ajattelin, että jee, huomenna pääsen juoksemaan.

Tämä varsinkin siitä syystä, että jos en ole muistanut kertoa, niin mä en juokse. Vihaan juoksemista. Mutta nyt olen silti päättänyt kohdata juoksemisen kuin pahimman viholliseni, ja selvittää, mitä juoksemisella on mua vastaan.

Virtuaaliset päiväkahviturinat

Mun puhelin ei ole vielä tullut!!!! Ajattelin jo, että se olisi eilen... mutta eilen tuli vasta ilmoitus, että se on lähetetty. Inhoan tuota mun vara-Samsungia niin paljon, että sitä ei oikein kiinnosta edes räplätäkään. 

Mua jotenkin hetkellisesti huvitti eilen tekniikkaepisodi: äitini oli käymässä Ikeassa, ja kysyi, että tarvitsenko sieltä jotain. Olen ollut aina ylpeä siitä, että tässä huushollissa ei ole yhtään mitään Ikeaa, koska jumankekka vastustan syvästi sitä kaikkea hemmetin kokoamista. Ja sitä, että kaikki kodit ovat toistensa (vaaleita) kopioita. Mutta kun nyt sattui olemaan siellä ja olin melkein itsekin lähdössä ostamaan yhtä kattolamppua, joka yhdestä huoneesta puuttui edelleen yli vuoden asumisen jälkeen tässä uudessa asunnossa, niin menköön - joo, joku kattolamppu. Tsekkasin sitten nopeasti nettisivujen lampputarjonnan, mutta en jaksanut [osannut] kirjoitella viestiä vara-Samsullani, niin sanoin, että ota nyt joku vaan. Mutsi sitten lähetteli älypuhelimellaan kuvaviestejä WhatsAppin kautta, että mikä olisi sopiva. Tavallaan vaikka hän on "vasta" vähän päälle 60-vuotias, niin sitä aina ajattelee, että tietyn iän jälkeen pitäisi vain olla ihan tampio tekniikan kanssa. Mutta ei mun äitini. Hän lähettelee sähköposteja, liitetiedostoja, skannailee, tulostaa ja surffaa netissä ihan kuin kaikki muutkin - isäni sen sijaan, joka on ollut koko ikänsä töissä teknisellä alalla, tuskin osaa lähettää edes sähköpostia (ainakaan hän ei ole sellaista koskaan lähettänyt). Toisaalta taas kyllä mun mummollakin, joka on nyt jo sen verran reilusti yli 90-vuotias, että ikä taitaa pyöristyä lähemmäs sataan, on kännykkä ainoana puhelimena. 

Itsekin piti pitkästä aikaa lähettää mitään postissa. Olen ihan rakastunut Itellan - rakas Posti tule pian takaisin -  yrityksille tarkoitettuun Verkosto-palveluun. Siellä voi tulostaa mm. suoraan pakettikortit ja  mikä parasta - tilata noudon paketilleen. Mun paketin kuljetus maksaisi jonkun reilun kolmisen euroa, joka tietty voi  tuntua isolle, mutta jos on muutakin tekemistä kuin raahata paketteja postiin, niin se on aika pieni summa. En nyt tilannut kuljetusta kuitenkaan, paketti menee kätevästi samalla pakettiautomaattiin, kun menen keskustaan. Käytän tuota palvelua enemmän siihen, että lähetän laskut asiakkaille sen kautta. Siis jopa paperiset laskut... siellä ne tulostuvat jossakin virtuaalitodellisuudessa ja ihana valkoinen kirjekuori tupsahtaa asiakkaan postilaatikkoon. Tämä on jotain sellaista, mistä pikkublondi saattoi vain pienenä tyttönä unelmoida, kun harrastin kirjeenvaihtoa melko suuressa mittakaavassa ja joskus laiskuuden iskiessä jouduin lahjomaan pikkuveljeäni, että hän veisi kirjeet postiin puolestani. 

Mutta samalla tietty tuli taas todettua tämä asia, että kun tarvitsee niin todella harvoin tulostaa mitään, niin pidän tulostinta jossakin kaapin perällä pois tukkimasta turhaan pöytäpintoja. No, nyt kun tulee tällainen tilanne, että pitäisi jotain tulostaa, niin kaiva se, virittele ja huomaa sitten, että yksi piuha puuttuu. Kun löydät sen vihdoin myllättyäsi koko asunnon, niin sitten ei ole mustetta, vaikka tai ainakin tulee koko ajan herjaa, että vaihda kasetti. Vitun vittu. Suoritin kyllä ongelmanratkaisun niin, että kipitin tässä lähellä olevaan kirjastoon (alle puoli kilsaa), tulostin sieltä koneelta ja maksoin 30 senttiä. Paljon helpompaa. Toimii erinomaisesti tällaiseen vähäiseen tulostustarpeeseen. Voisin tuon helvetinkoneen heittääkin menemään! 

Ennen käytin tuota tulostinta kuittien skannaamiseen arkistoihin (kun nuo kuittien tekstit tuppaavat haalistumaan ja katoamaan, nimimerkillä "Monta laatikollista pieniä valkoisia lappuja"), mutta itse asiassa paljon nopeampi tapa on ollut ottaa kännykällä kuva tarvittavista kuiteista. Ainakin iPhonen kameralla pienikin kuitti on selkeästi luettavissa ja samaan kuvaan olen saanut mahtumaan useamman. 

Olin eilen myös pitkästä aikaa taas crosstraining-treenissä. Paikka oli kesälomalla heinäkuun, ja tässä elokuun alussa olin jotenkin vielä niin intensiivisesti omissa salitreeneissä, etten ehtinyt tuupata crossia mihinkään väliin. Tehtiin parin kanssa (vittu että vihaan kaikkia pari-juttuja, en minä mene mihinkään ryhmäliikuntaan sen vuoksi, että toisin sinne myös mukanani aina oman parin. Onneksi tällä kertaa pariksi löytyi toinen, tasoiseni nainen melko kivuttomasti) aina yhtä kolmen liikkeen settiä 7 minsaa ja sitten siirryttiin seuraavaan, eli 7 min + 7 min + 7 min. Ja jokaisella "patterilla" siis kolme eri liikettä, joista tehtiin 3-5 toistoa. Katsoin alussa, että eihän tää ole paha, mutta kyllä kolmannella patterilla mulla oli jo keuhkot ihan pihalla (vähän niin kuin juokset tai hiihdät kovaa pakkasella) ja boksihypyissä (taas kerran) veri lähti pakenemaan päästä, tuntui, kun päähän olisi isketty kypärä, joka alkaa kasvaa sivuilta ja peittää silmät --- olin kyllä taas niin lähellä pyörtymistä että morjens. 

Noin kahden vuoden crossin epäsäännöllisen harjoittelun tuloksena saan jopa varpaat tankoon (toes to bar) ja saan tehtyä 3-4 leuanvetoa, mutta sen jälkeen ei ole mitään toivoakaan. (Osaan mä muitakin temppuja tietty ;) ) Eilen tulikin mietittyä sitä, että kyllä enemmän leuanvetoja saadakseni mun pitäisi välistä ehkä pudottaa painoakin. Koska eihän nyt erkkikään jaksa nostaa tällaista kilomäärää kovin montaa kertaa! 

Semmoisia ajatuksia tähän väliin. Nyt jatkan töitä, moro! :) 

Lupaan etten nauttinut

Jossakin epäsosiaalisuuden ja epänäyttäytymishalun syövereissä parhaat treenit ovat aina silloin, kun salilla ei ole ketään tai on vain muutama mind-your-own-business-tyyppi, jotka eivät keskittymistäni häiritse ollenkaan. Yleensä menen salille aamulla, koska fiilis sen jälkeen on ihan mieletön ja sitten jaksaa painaa koko päivän töissä - varsinkin, jos tekee yläkroppaa, jolloin veri virtaa ihanasti lämmittäen koko päivän, eikä koneella nököttäminen tunnu niin pahalta.

Tänään suunnittelin tekeväni poikkeuksellisesti kovan treenin jaloille, koska omat treenit ovat kesälomalla parisen viikkoa. Jotenkin olin vaan unohtanut ryhmäliikuntakammoni (käyn spinningissä kuitenkin, mutta se on ihan eri juttu) ja klikkasin itseni siitä vatsa-peppu-treeniin. Vähän vaihtelua siihen omaan juttuun.

No juu.

Alkulämppä oli joku - mielestäni vahvasti tanssillinen. Mähän en siis tanssi muuten kuin kansantanhuja tai discossa kännissä, mutta siltikään multa on turha odottaa mitään kanta-varvas-jenkanaskelhyppy-kuviota parempaa. Mutta joo, piti ottaa ristiaskelta sivulle ja sitten kääntyä sivuttain ja tehdä tuolla liikkeellä neliö - juuri kun opin siis ristiaskeleen, niin piti kääntyä, ja käännyin väärään suuntaan ja sitten unohdinkin askeleen. Näitä veivattiin ikuisuus. Nauratti. Ja sitten tuli jostain esiin mamba vai mambo, ja kaikki muut näyttivät tietävän, mistä puhuttiin, paitsi mä. Varmaan turha sanoa, ettei tuolla tunnilla ollut yhtään miestä, sen sijaan huulisilikonituupattuja aerobic-typyjä muutamakin. 

Kun selvisin ristiaskelista, niin piti jostain vetää esiin steppilauta. Kello oli 20 yli ja siinä vaiheessa jostain hiipi kauhu, että joo, nyt olen sitten väärällä tunnilla. Mä en steppilautaan ole tutustunut muuten kuin pomppimalla sellaisen yli joskus. Laatikot on tutumpia boksihypyistä ja crossfitistä. Taas ihan sama tunne - piti hyppiä päälle kahdella ja yhdellä ja toista jalkaa taakse ja ohjaaja sanoi vielä, että kädet mukaan, mutta lupaan, että olisin tipahtanut laudalle nenälleni, jos olisin ottanut kädet mukaan, enkä mä siltikään oikein hahmottanut, että missä tahdissa niitä olisi pitänyt heilutella ylös. 

Kai mä sitten lopulta olin oikealla tunnilla. Tehtiin siellä muutama vatsalihasliike ja vähän jotain perseellekin. Ei ollut oikein mun juttu. Liikaa välissä kaikkea akkamaista "sykkeennostatusta". Mä tykkään, että liikkeitä tehdään kunnolla ja hartaasti tai vaikka nopeastikin, mutta mihinkään tuollaisiin vaihda-nopeesti-ketkuta-persettä-juttuun musta ei ole, pitää ajatella liikaa. 

No, hiki tuli, jos ei muuta. Nyt voi siis hyvällä omalla tunnolla nauttia loppulauantaista. 

Laissez faire

Aika monien asioiden suhteen - ellei kaikkien - pitää paikkansa se, että jos lakkaat tekemästä jotakin, niin pian et enää haluakaan tehdä sitä. (Vähän kuin tämä blogin kirjoittaminen...)

Vähän kuin sipsit tai karkit. Kuka maailmassa on koskaan onnistunut syömään YHTÄ sellaista? Kun otat ensimmäisen, niin otat seuraavankin. Yleensä. Kun et ota, niin ei tee mielikään. Itsellä karkit ovat kai baareissa ramppaaminen tai alkoholi. Kun sitä ei ole tämän vuoden puolella tehnyt kovinkaan montaa kertaa, niin ei tule edes sellaista viikonlopusta viikonloppuun elämistä - en mitenkään erityisesti kaipaile. Tiedän, että kun taas kävisin urakoitsemassa tanssilattioita ja baaritiskeillä notkumista, niin kaipaisin sitä myös.

Olen venkoillut tässä koko aamupäivän (ja nyt onkin jo iltapäivä) salille lähtöä. Normaalisti käyn salilla useamman kertaa viikossa, mutta viime viikolla kävin kerran, ja tällä viikolla en ole vielä käynyt kertaakaan - tosin syynä on ollut hyvin se, että olen ollut muista treeneistä niin poikkeuksellisen jumissa, että se ei olisi ollut järkevääkään. Välillä pitää levätä tai ainakin kuunnella omaa kroppaansa. Tätä viikon alkua taas varjostavat työkiireet - sellaiset, että työt menevät sivu suun, jos vietänkin aikani nautiskellen itseni kurittamisessa, mutta tämä päivä menee jo pitkälti itselle selittelyn puolelle. Kävin kuitenkin eilen luistelutreeneissä. Pää on vähän kipeä. Lempitreenipaidassani on jotakin ihmenukkaa. Ulkona sataa rakeita. Vaikka taas tiedän, että olo on taivaallinen salille päästessäni ja varsinkin sieltä tullessani.

Mutta niin, sama pätee kaikkeen. Viime aikoina olen kärsinyt suuresti iPhoneni akun loppumisesta (koska en viime aikoina ole ehtinyt ladata sitä täyteen). Ensimmäiset 20 minuuttia suuresta aikaikkunasta ilman puhelinta ovat silkkaa tuskaa, mutta nopeasti annan vain mennä... nostan pääni ja katselen maisemia ja ihmisiä. Hengitän ja ajattelen ihan omia ajatuksiani. Sama pätee ihmisistä irti päästämiseen. Se ensimmäinen kerta, kun päätät, ettet enää ajattele, koskee, mutta pian et enää muista, ketä pitikään ajatella...

Sama pätee myös päinvastoin. Kun sanot, ettei koskaan ole aikaa lukemiselle. Sen kun vain otat kirjan, kuljetat sitä vaivihkaa laukussasi. Luet vaikka 7 sivua. Luet ainakin sitten, kun iPhonesi akku loppuu jo junamatkan alussa. Pian luet aina kuin mahdollista. (Mistä syystä lukeminen on edelleen ihan jees? Tähän mennessä elämääni se on eniten vahinkoa sielussani aiheuttanut harraste.)  Tai ettet jaksa laskea kaloreita. (No mä en kyllä oikeasti jaksa.) Kun aloitat, niin teet sitä pian koko ajan. Aika monet jutut on muotijuttuja, teet sen vuoksi, kun kaikki muutkin tekevät.

Muotijuttu tällä hetkellä on selkeästi seurusteleminen, jopa kihloihin meno, siis omassa kaveripiirissäni. Yhtäkkiä jostakin kulman takaa pölähtää joku mies, josta kukaan ei koskaan ole kuullutkaan ja roikkuu siitä päivästä eteenpäin kaverisi mukana kuin peräpukama. Tämä on varmasti muotijuttu! Kun yksi, kaksi tekee sen saman, niin ilmapiiri on vain yleisesti hyväksyvämpi, se ei ole niin vakavaa.

Minulla ei sellaisesta ole vaaraa. Tai sitten kyllä pölätää todellakin kulman takaa.

---

Nyt pukeudun, hitaasti, mutta varmasti  ja pakkaan treenilaukkuni huolella. Lupaan, että menen nyt salille.

“I almost wish we were butterflies and liv'd but three summer days - three such days with you I could fill with more delight than fifty common years could ever contain"

Kesäkuu. Maistelen sitä sanaa ja yritän tuntea jotakin, ja vähän - jotakin kepeyttä ja hilpeyttä tunnenkin. Ihmisiä on kaupungilla keskellä päivääkin. Uudet perunat ja mansikat ja herneet - olkoonkin vielä ulkomaalaisia. Kesälomaa minulla ei ole, mutta jos sää on kiva, niin voin pitää ulkopäivän. Jos haluan matkustaa jonnekin, otan läppärin kainalooni ja matkustan. En jaksa suorittaa kesää, vaikka se on tietenkin keskimäärin vain erittäin miellyttävää aikaa - vähän kuin kolmen kuukauden bileet, joita olet odottanut koko vuoden. Tyypillisesti kesään minulla kuuluu kuitenkin jonkinlainen kotiyksinäisyys, sillä alaikäiset kämppikseni katoavat kesäisin matkoilleen.

Eilen luistelin ensimmäistä kertaa tänä vuonna ulkona. Toden sanoakseni olin jo menossa salille - olin menossa bussille, roskapussin vein roskikseen ja sitten käännähdin takaisin sisälle, dumppasin treenilaukun sängylle. Aurinko paistoi ja sanoin itselleni, että jos et nyt korkkaa niin tuleeko korkattua sitten pitkään aikaan. Tuuppasin uusiin ulkorulliin nopeasti vanhat laakerit sisään ja rullat kiinni luistimiin. Hankalaksi jutun tekee se, että asun mäen päällä, josta joka suuntaan on todella jyrkkää alamäkeä. Tietenkin voisi olla nössö, ja kävellä mäen alas, mutta ehkä siinä katoaisi se luistelun idea. Missään nimessä jatkuvat jarruttelu ei ollut kovin nautinnollista, joten seuraavan kerran suosiolla raahaan itseni jonnekin tasaiselle.

Ajattelin yllättää naapurini hakemalla meille jäätelöt, mutta en löytänyt sitä kauppaa, jonka tiesin olevan auki, ja lopulta luistellessani hänen katunsa ohi, olin niin janoinen ja nälkäinen, että soitin hätäpuhelun. Vettä oli pakko saada, enkä aikonut turhaan tehdä lenkkiä hänen kadulleen, jos hän ei olisi kotona. Mutta ovelle tullessani siellä oli kaksi lämmintä voileipää - minulle - ja lasillinen kylmää juomista! Kukaan ei ole ollut minulle pitkään aikaan niin kiva, että teki melkein mieli itkeä. :)

Tänään sainkin sitten mentyä salille, mutta ensimmäiset fiilikset meni eukosta, joka kiilasi ensin penkkipunnerruspaikalle ja sitten jemmasi vielä kaikki järkevät käsipainot telineestä omiin leikkeihinsä. Viimeinen niitti oli toisella puolella oleva orgasmisynnyttäjä - nainen, joka treenaa PT:n johdolla, mutta treenipainot (jalkaprässi) eivät vaikuta olevan niin suuria edes hänelle, että ne olisivat sellaisen huutamisen arvoisia. Tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta, kun tyypin näin, mutta tällä kertaa ääntely häiritsi niin paljon, että mun oli pakko lähteä. Jossakin muussa tilanteessa se olisi voinut jopa olla huvittavaa, mutta ei tänään.

Pain is weakness leaving the body

Kävin tänään pitkästä aikaa crossfitissä, lähes kolmen kuukauden tauon jälkeen. Saliohjelmani ja omalle lajitreenilleni omistetut viikonloput ovat vieneet aikaa ja intoa niin, etten ole sinne erikseen ehtinyt tai oikeastaan halunnut mennä. Eikä ole ollut kaveriakaan nyt pitkään aikaan.Viitisentoista tuntia liikuntaa viikossa on kuitenkin melkein jo osa-aikatyön verran.

On se vaan niin erilaista kuitenkin. Nostella painoja, kannattaa omaa painoaan, hengästyä - kaikkea noita erikseen, heilutella jalkojaan tiukassa tahdissa, kun taas crossfitissä teen niitä peräkkäin, päällekkäin, koko ajan ja täysillä niin, että 15 minuutin jälkeen on niin puhki! Ja tunti pitäisi kestää. Oikeastaan pitkästä aikaa ajattelin, että mitä, jos mun sydän ei kestä. Kuolen tähän. Muille jää traumoja. Kriisiryhmä. Sen jälkeen, kun tein viimeisen burpeen viidestäkymmenestä.

Kuva täältä.

Viimeisen 10 minuutin aikana tunsin hetken, kun silmissäni sumeni. Näkökenttäni reunoille tuli aivan selkeät mustat reunukset. Olen joskus pyörtynyt, ja tiedän, että tuosta se alkaa. Mutta sain vain "paskani kasaan" ja jatkoin boksihyppyjä. Ei tässä mitään.

Viimeisen setin viimeisenä liikkeenä oli 50 hyppynaruhyppyä. Sain 11, ja jalka otti kiinni naruun, pysähdyin, laskin pään alas, oli pakko. Jatkoin taas, 9. Sitten 20. Sitten loput. Tein jokaisen. Ensimmäiset viidetkymmenet eivät olleet niin vaivalloisia.  

Tunnin jälkeen olo oli kuollut - ei niin kuin olisit itse kuollut, vaan että olisit juuri saanut tietää, että joku on kuollut. Kuin päähän puulla lyöty. Pitkälti ennen itkua. Kävelin pää pilvessä bussipysäkille. En tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Vaivalloisesti sain kaivettua jostakin ajatuksen, että pitäisi katsoa, milloin seuraava bussi tulee. Vaivalloisen pohdiskelun jälkeen sain miinustettua minuutteja sen verran, että ehtisin ruokakauppaan hakemaan iltaruuan. Haahuilin ympäriinsä. Jauhelihaa. Ei voi. Eilen syötiin. Mehut on siirretty eri paikkaan. Mitäs mitäs. Vihanneksia, hedelmiä. Ei pysty, käsi ei nouse. Suklaata. En ota, vaikka on kaksi vitosella.

Lopulta 10 minuutin kaupassa haahuilun jälkeen istuin bussipysäkillä. Meillä syötäisiin tänään vessapaperia.

Euforia saa odottaa. En tajua mitään. Istun kaksi pysäkkiä kotipysäkin ohi. En tajua kotona mitään, mitä minulle sanotaan. Sano taas. Mitä sanoitkaan. Veri on siirtynyt aivoistani aivan jonnekin muualle. Kunnes yhtäkkiä kuulen kohahduksen. Olen hyvällä tuulella. Olen rakastunut. Ajattelen hyvää ystävääni. Laitan tekstiviestin. Käsissä on ihana lämpö. Lihaksia kivistää. Voisin tehdä mitä vaan, kyetä mihin vaan. Humala. Tanssisin baarin tyhjällä tanssilattialla.

Nälkä ei tule vielä pitkään aikaan. Jotakin on silti laitettava suuhunsa, ettei noutaja tule pesäpallomaila kädessään, hakkaa päähän ja mahaan kiljuvaa nälkää. 

Näin olen jotenkin vain enemmän elossa. Kun lihakset ovat kipeät, niin tunnistan ääriviivani. 

Se on hyvin henkinen olotila.