lainattu kirjastosta
Homeroksen todellinen identiteetti on kuitenkin jäänyt salaisuudeksi, ja hänen henkilöllisyydestään on kasvanut yksi Kreikan kirjallisuushistorian tärkeimmistä identifikaatiokysymyksistä. Ilmiö tunnetaan nimellä homeerinen kysymys, jossa kysytään, oliko todellisuudessa olemassa yksi Homeros-niminen runonlaulaja ja ovatko hänen nimiinsä luetut eepokset Ilias ja Odysseia (noin 750-650 eaa.) yhden ja saman tekijän käsialaa vai oliko tekijöitä aikojen kulussa useampia. Oscar Wildeltä periytyvä kasku kertoo, että Iliasta ja Odysseiaa ei ehkä kirjoittanutkaan Homeros, vaan eräs toinen samanniminen henkilö. Nykyisin ajatellaan, että Homeroksen nimiin luetut eepokset olivat osa pitempiaikaista suullista perinnettä, joka sai pysyvän taiteellisen muotonsa ja kokonaisuutensa vähitellen. Homeroksen kirjailijanimeä on Friedrich Nietzschestä lähtien kutsuttu myös esteettiseksi arvostelmaksi, jonka avulla on määritetty teosten ainutkertaisuutta ja toisaalta luettu teosten epäjohdonmukaisuudet käsikirjoitusten kopioijien virheiksi tai pitkän tradition syyksi. Monen mielestä Homeros syntyi siis teostensa jälkeen: sen sijaan että Homeros olisi luonut hänen nimiinsä viedyt eepokset, eepokset loivat Homeroksen edustamaan jonkinlaista hyvän runoilijan arkkityyppiä.
Antiikki oli yksi niitä aiheita, jota koskevat historian tunnit kiinnostivat kouluaikoina minua eniten. Niistä antiikkia käsittelevistä tunneista alkaa kuitenkin olla sen verran monta vuotta aikaa, että ajattelin Mitä jokaisen tulee tietää antiikista -teoksen sekä verestävän muistoja aikoinaan oppimastani että tarjoavan hitusen myös uutta. voinkin suositella tätä tietokirjaa niille, joita antiikki kiinnostaa, mutta jotka eivät ole kuitenkaan kunnolla uppoutuneet antiikkia käsittelevään tietokirjallisuuteen.
Kirja jakautuu kahdeksaan parinkymmenen sivun mittaiseen lukuun, joista kukin antaa yleiskatsauksen jostakin antiikin kulttuurin osa-alueesta. Luvut käsittelevät klassisia kieliä, kirjallisuutta, kuvataidetta ja arkkitehtuuria, myyttejä ja uskontoja, filosofiaa, valtiota ja yhteiskuntaa ja antiikin sivistysajatusta ja sen perintöä länsimaisessa humanismissa. Viimeisessä luvussa H.K. Riikonen avaa vielä lyhyesti sitä, miten antiikki on saanut ihailun lisäksi osakseen myös kritiikkiä.
Luin kiinnostuneimpana klassisia kieliä, kirjallisuutta, filosofiaa ja antiikin myyttejä ja uskontoja käsittelevät luvut. Filosofia-luku ei tosin tarjonnut minulle paljoakaan uutta informaatiota, mutta luin sen kuitenkin mielelläni. Kreikan ja latinan vaikutus muihin kieliin oli jo selvä asia, mutta kirjan esimerkit tarjosivat minulle välillä uutta tietoa siitä, mitkä kaikki sanat ovatkaan peräisin antiikin kielistä.
Esimerkiksi elämää tarkoittava sana on moneen kieleen tullut latinankielisestä vita-sanasta. Italiaksi sana näyttää aivan samalta, ranskassa käytetään sanaa vie ja espanjaksi sanotaan vida.
Kirja on hyvä yleisteos, mutta niille, jotka haluavat tarkemmin perehtyä johonkin tiettyyn antiikin osa-alueeseen, kirja ei tarjoa paljoa. Lopussa onkin lista kirjoista, joiden avulla voi perehtyä antiikin maailmaan paremmin. Listalla oli ainakin muutama kirja, jotka haluaisin jossakin vaiheessa lukea. Esimerkiksi Päivi Setälän Antiikin nainen ja Holger Thesleffin & Juha Sihvolan Antiikin filosofia ja aatemaailma vaikuttavat minua kiehtovilta teoksilta.
Muissa blogeissa: Assyriologin lifestyle-blogi.
