Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä

Lukemisena ennen ja jälkeen joulun oli Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylä. Olen tarttunut kirjaan aikanaan Markku Pölösen vuonna 1995 ilmestyneen elokuvan nähtyäni. Tämä lukukerta taisi olla kolmas.

Kivenpyörittäjän kylä on aito vuorokausiromaani. 500-sivuisen kirjan tapahtumat alkavat lauantaina aamupäivällä ja päättyvät sunnuntaina iltapäivällä eikä missään vaiheessa käydä Jerusalemin kylän ulkopuolella. Turunen vyöryttää näkökulmavaihdosten ja henkilöiden muistojen ja ajatusten kautta aikaa ja paikkaa paljon laajemmalle, kuin Pohjois-Karjalan James Joyce konsanaan. Koska kirjassa kerrotaan tapahtumaviikonlopun sijoittuvan Etyk-konferenssin aikaan, voi määritellä romaanin tapahtumille tarkan ajanjakson: 30.7.-1.8.1975. Kansalliskirjaston sivuilta löytyy Urho Kekkosen laatima Suomen pääpuheenvuoro. Jerusalemin kyläläiset viittaavatkin aika ajoin "Voortin Kerraaltin ja Remlin Resnevin" touhuihin.

Kivenpyörittäjän kylä on mielestäni hieno romaani. Pieniä kauneusvirheitä siitä löytyy, sellaisia jotka hyvän kustannustoimittajan olisi pitänyt pystyä korjaamaan: Turunen ei aina pysy omien lauseenvastikkeidensa perässä, jolloin pitkät virkkeet ovat välillä hankalasti hahmotettavia ja viittaukset menevät mönkään. Samoin kirjassa on oudon paljon tavutusvirheitä, teksti on katkaistu milloin mistäkin kohti sanaa. Mutta kokonaisuus on vaikuttava: kuvaus suomalaisen syrjäkylän tyhjenemisestä, sodanjälkeisten asutustilojen yhden sukupolven elämänkaaresta ja perisuomalaisista ihmisistä. Vaikka Ilomantsia ei ääneen mainita, käy Pogostan ja itärajan läheisyyden mainitsemisesta ilmi, että Jerusalem on Ilomantsin itäinen kylä. Joitakin google-viitteitä Jerusalemista löytyy netistä edelleen, mutta ilmeisesti kovin aktiivista elämää kylältä ei enää nykypäivänä löydy, mikä ei ole ihme. Jos haluaa lisätietoa Jerusalemista, löytyy arkistotietoa esimerkiksi Pogostan Sanomista kirjaston kautta.

Juoni lienee tuttu monille elokuvan perusteella: Ruotsiin siirtotyöläiseksi lähtenyt (tässä vuoden 1976 painoksessa takakannessa lukee virheellisesti "suomenruotsalainen") Pekka Oinonen palaa kotikyläänsä elokuisena viikonloppuna häävieraaksi. Kylän viimeiset "nuoret", todellisuudessa jo 35:n vuoden tietämillä olevat Sinisen Unelma ja postinkantaja Lysti-Leevi ovat menossa naimisiin, ja kylän naiset ovat päättäneet järjestää kunnon hääjuhlat Jerusalemin vanhalla koululla. Koulu on saanut purkutuomion, sen on ostanut kylälle kesänviettoon saapunut raharikas Moilanen (Pölösen elokuvassa Hägglund). Pekan matkassa on kaunis ja tyylikäs Meeri-vaimo, Jaana-tytär sekä Pekan äiti Linnea. Linnean ajatukset saavat paljon huomiota kirjassa osakseen: hän on entinen Kattilaniemen tilan emäntä, nykyinen leipomotyöntekijä Joensuussa. Linnea on nähnyt uudistilan nousun ja tuhon: Jussi-miehensa kanssa hän on Kattilaniemen rakentanut ja pettynyt monen muun kyläläisen tavoin toiveissaan, kun yksikään lapsista ei ole jäänyt tilaa jatkamaan, vaan on lähtenyt maailmalle töihin leveämmän leivän perään. Jussin kuoltua Linnea myi metsät ja pellot ja lähti Joensuuhun. Uudenlaisessa kaupunkilaisessa elämäntyylissä on mielenkiintoisetkin puolensa, kuten kuulemme Linnean hervottomasta selonteosta Kupinpuron Almalle:

"Paremmat ihmiset ne ruppee näillä kymmenillä jo hiljentymmään kuoleman eessä, mutta meikäläisillä tuntuu vain kiihtyvän tahti askelten. Niillä tuntuu nyt vasta elämäksi ja riemuksi revenneen, ne ottaa nyt vahingot takasi lisästen kansa. Eläkeläisiin päivätanssiloihin ja ja illanviettoloihin ja josjonniilaisiin jortsuloihin juostaan peä kolomantena jalakana kun pitäs männä jo kirkkoon häppiimään. Minä tok käyn ehkeis kirkkokuorossa enkä oo laskenna muutenkaa vielä koko ruummiille. Oot sie kuullu miten esimerkiks tälle entiselle Jussilan Sylville on käyny?"

Tilaa kirjassa saavat myös Pesosen Jalmari, sydänvikaa oireileva, itseään Kissingerin näköisenä pitävä isäntämies, Pölösen Urho, joka on Unelman ja Leevin lisäksi kylän "nuoria", verraton Tiikkajan Eljas joka laskettaa kalevalaishenkistä runomittaa ja soakkunoita, sekä Kukkosaaren Kerttu, jota kohti kiertyvät usein niin kylän miesten kuin naisten mietteet. Merkillepantavaa kyllä, Kerttu ei itse esiinny missään kohtauksessa, hänestä puhutaan vain välikäden kautta. Selvin symboli kuolevalle kylälle on Unelman kohtalo: häneltä on syövän vuoksi poistettu kohtu, joten hän ei voi saada koskaan omia lapsia. Rivien välissä viitataan myös sulhasen mahdolliseen homoseksuaalisuuteen.

Kivenpyörittäjä itse on Eljaksen poika, jonka lapsuuden kohtalosta mainitaan ohimennen jo melko lailla alkumetreillä, mutta kyläläisten tietoon salaisuudet tulevat vasta viime sivuilla, häätappeluiden huipennuksessa. Pölönen on jättänyt nämä asiat elokuvastaan pois.

Joskus kirjoissa tietyt asiat säilyttävät ajankohtaisuutensa, vaikka maailma ympärillä muuttuu. Suomesta ei enää lähdetä joukolla siirtolaisiksi Ruotsiin, sen sijaan keskustelua herättää maahanmuutto Suomeen. Auttaisiko näkökulmanvaihdos: mitä suomalainen maahanmuuttaja on 1970-luvulla saattanut tuumia? Tässä Pekan mietteitä:

"Huohvanaisen pihalla autossa istuva Pekka koetti tuntea kuin olisi edelleenkin Uddenilla Mellanvägenin kulmilla jatkuvasti piinallisen tietoisena kielitaidon puutteestaan ja kaikki ihmiset, vanhat ja huonovaatteisetkin, tuntuisivat saavuttamattoman hienoilta koska osasivat ruotsia, eikä hän kykenisi tuntemaan itseään niiden kanssa samanarvoiseksi muuten kuin ajattelemalla rämäkästi ja koettamalla liikkua vähän äkäisen ja kovan näköisenä. Hän käytti silmiään sen verran auki, että ehti nähdä olevansa Jerusalemissa ja Huohvanaisen pihalla, Hän kuvitteli, että makaa Tallvägenillä ja näkee unta, pelkää unessakin aamun tuloa ja lähtemistä kadulle, jossa liikkuvat ihmiset tuntuvat joiltain korkeammilta olennoilta vaikka ovat periaatteessa samalla tavalla ihmisen näköisiä kuin hän itsekin."

Muutenkin jerusalemilaisten päässä pyörii usein tunne siitä, että ne "oikeat ihmiset" ovat jossakin muualla. Oikeat ihmiset ovat parempia, elävät paremmin, niillä on asiat hyvin, ne osaavat kaiken kunnolla, heikäläiset vain ovat vähän semmoisia ja tämmöisiä. Sinänsä tämä ei mikään harvinainen tuntemus ole, ei yleisellä eikä yksityisellä tasolla. Heikon itsetunnon omaava ihminen helposti ajattelee, etteivät hänen asiansa ole yhtä tärkeitä ja arvokkaita kuin muiden. Myös kollektiivinen tuntuma siitä, että "paremmat ihmiset" ovat muunlaisia, on yleinen useiden ihmisryhmien keskuudessa. Ketkä olisivat nykypäivän jerusalemilaisia? Ne, jotka odottavat sunnuntaiaamuisin huoltoasemalla, että kello tulisi yhdeksän ja saisi ostaa kaljaa? Liian myöhään ulkona pyörivät lapset, joita kukaan ei ole käskemässä kotiin? Ketkä muut?

Lukemisen aikana suurta nautintoa antoi Turusen pistämätön dialogin kirjoittamisen taito ja rehevät murreilmaukset - samanlaista kielikylpyä kuin Seitsemän veljeksen lukeminen, vaikka Turunen käyttelee kirosanoja ja alatyylisyyksiä monen makuun kenties liikaa. Minua ne vain viihdyttivät. Lukiessa piti nauraa ääneen ja parhaat sutkautukset toivottavasti muistaa pitkään. Lisäksi jäin miettimään, mitä kirjan henkilöille tapahtuu hääviikonlopun jälkeen. Sopeutuuko Pekka Ruotsiin ja paraneeko avioliitto Meerin kanssa vai tuleeko ero? Meneekö Pölönen Kertun kanssa naimisiin, kuten Jalmari ja Hirvi-Ierikka povailevat, vai karistaako hänkin kylän pölyt jaloistaan? Kuinka rattoisasti Linnean elämä Joensuussa jatkuu vai käykö lasten murheiden murehtiminen liikaa voimille?

Lue myös nämä:
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Juhani Aho: Helsinkiin
Orvokki Autio: Pesärikko