Pentti Saarikoski: Asiaa tai ei

Kirjojen ystävien keskuudessa vallitsee yleinen yksimielisyys siitä, että joulunpyhien parhaita puolia on kaikki se aika, jonka voi käyttää kirjojen lukemiseen. Minulla lomalukemiston ensimmäinen urakka oli Pentti Saarikosken proosateos Asiaa tai ei, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran vuonna 1998, nuorena humanistiopiskelijana. Uusintalukemisena kirja oli kenties vieläkin antoisampi kuin ensimmäisellä kerralla, varsinkin kun tänä aikana olen ehtinyt lukea Pekka Tarkan hienon Saarikoski-elämäkerran sekä paljon Saarikosken runoja, viimeisimmäksi Runot-kokoelman. Siitä voisin yhteenvetona sanoa, että kaikki muut runot maistuivat, paitsi välillä melko puuduttavaksi äityneet Islannin matkaa kuvaavat runot 60-luvulta.

"Ensin en millään tahtonut päästä liikkeelle, vähäisinkin askare oli vaivan takana, mutta sitten alkoi sujua. Söin ruispuuroa ja sen antamin voimin tein yhtä ja toista. Kun alkoi hämärtää, rupesin keittämään lihasoppaa.

Soitin lääkärilleni Annikalle ja kerroin että minun kuntoni on aika hapero. Sovimme toimenpiteistä.

Katsoin televisiosta ruotsalaisen elokuvan norjalaisista pakolaisvirroista Ruotsiin sodan aikana.

Söin soppaa, siitä tuli ehkä vähän laihaa, mutta söin, lihaakin. Olen saanut erilaisia lomakkeita jotka pitäisi täyttää. En saa surua heltiämään."

Tähän tapaan etenee Saarikosken tarinointi. Asiaa tai ei ja sitä seurannut proosateos Euroopan reunalla ovat vähän vaikeasti määriteltäviä teoksia - tavallaan ne ovat päiväkirjoja, mutta sellaisia jotka on kirjoitettu tietoisesti julkisuutta varten. Toisaalta, tätähän Saarikosken elämä ja kirjallisuus pitkälti oli muutenkin, jonkinasteista julkista teatteria. Uskoisin, että tämä kirja antaa eniten niille, jotka tuntevat Saarikosken runoutta ja elämää. Toisaalta, ilmiö nimeltä Pentti Saarikoski on sellainen, että siihen pääsee sisälle kun aloittaa jostain ja jatkaa sitten eteenpäin. Kuten aiemmin olen maininnutkin, Saarikosken runot ensituntumalla tuntuivat vaikeasti avautuvilta ja mystisiltä, ne alkoivat avautua sitten kun niihin pääsi sisään. Nyt Asiaa tai ei -kirjassa tulee vastaan monia tuttuja tilanteita ja hetkiä - näitä samoja ajatuksia, maisemia, ihmisiä ja tapahtumia Saarikoski käsittelee myös Tiarnia-runoissaan. Fania hykerryttää.

En muista oliko se Saarikoski itse vai joku toinen, joka totesi että runossa pitää olla vapaana juoksevan koiran rytmi. Sellainen rytmi Saarikosken kielenkäytössä kumminkin on, proosa imee mukaansa, soljuu eteenpäin, syöksähtelee yllättäviin johtopäätöksiin, mutta sointuva ja kaunis vapaa rytmi siinä on. Päiväkirjanomainen teksti on merkillistä luettavaa. Lukija saa sen epäilemättä tarkoituksellisen illuusion runoilijan päänsisäisiin ajatuksiin pääsemisestä, toisaalta sinne tänne ryöpsähtelevät kannanotot päivänpolitiikasta, omista perhesuhteista, kaupungilla kohdatuista ihmisistä ja eri kansojen historiasta ja mytologiasta ovat kuin pienoisesseitä. 26 vuotta vanhassa kirjassa esiintyy myös useita edelleen päivänpolitiikassa aktiivisesti mukana olevia hahmoja. Mainintoja saavat niin Erkki Tuomioja, Paavo Lipponen kuin Ilkka-Christian Björklundkin. Esimerkiksi Tuomiojaa analysoidaan tähän tapaan:

"Lehdestä luen että Erkki Tuomiojasta on tullut apulaiskaupunginjohtaja Helsingissä, pojat menestyvät, ja kun tämä virkanimitys merkitsee Tuomiojalle eduskunnasta luopumista, lienee selvää että Arvo Salo nyt pääsee takaisin, kovin toisenlainen Arvo kuin se, joka vuonna 1966 valittiin. Mitähän Tuomioja aikoo tehdä kun tulee isoksi? Minä olen poissa enkä kuule juoruja, voin vain arvailla, mutta sopii muistaa että hänen isänsä oli kerran presidenttiehdokkaana. Erkillä on aikaa. Hän on kunnianhimoinen ja taitava, tuskinpa hän vähän yli 30-vuotiaana mihinkään eläkevirkaan on asettunut."

Kirjan kirjoittamisen aikaan Saarikoski asui siis Länsi-Ruotsin rannikolla, Tjörnin saarella. Kirjassa nouseekin aika ajoin esille ruotsinsuomalaisten siirtolaisten asema. 70-luvulla suomalaisia oli lähtenyt siirtolaiseksi pilvin pimein Ruotsiin, ja monet kokivat henkisesti erittäin raskaina kielivaikeudet ja ruotsalaisten halveksunnan kohteeksi joutumisen. Saarikoskea tunnuttiin pitävät jonkinlaisena henkisenä tukena, olihan hän tunnustettu ja arvostettu kulttuurihahmo. Vanha vakaumuksellinen kommunisti joutuu epäilemään Neuvostoliitonkin auvoisuutta ja pohtimaan muutenkin erilaisten yhteiskuntamallien onnistumista. Parhaimmillaan Saarikosken havainnot ovat melkoisen terävänäköisiä:

"En tunne mitään tarvetta tehdä valintaa, asettua joko Kiinan tai Neuvostoliiton puolelle, ainakaan nyt kun usein vaikuttaa siltä että ne ovat kaksi toisilleen mustasukkaista Yhdysvaltain riiaajaa: Moskova on kimpurana, kun Deng leikkii cowboyta, aivan niin kuin Pekingiä joitakin vuosia sitten kismitti se että Brezhnev pelehti amerikkalaisen loistoauton ratissa, ja sai sen vielä lahjaksi. Hattu tai auto, ei siinä suurta eroa ole.

Jos minua nyt pyydettäisiin sanomaan, kumman kosijoista luulen voittavan Yhdysvaltain mielisuosion, niin vastaisin että Kiinan, mutta suhteesta ei tule pitkäaikaista."

Toisaalla Saarikoski esittää loistavan vaihtoehtoismallin jatkosodalle ja tiivistää samalla suomalaissiirtolaisuuden ongelmat Ruotsissa samaan syssyyn:

"Tyhmyyksiähän Suomi on tehnyt, kuten vuonna 1941, kun hyökättiin Karjalaan vaikka olisi pitänyt hyökätä pohjois-Ruotsin malmikentille, nehän ovat yhtä hyvin suomalaisia alueita kuin Äänisen rannat. Sitten olisi myyty rautaa samaan aikaan Saksalle ja Neuvostoliitolle, voitaisiin nyt hyvin, sveesejä tulisi Suomeen siirtotyöläisiksi, siivoamaan valtion konepajojen lattioita."

Viime kädessä pidän Asiaa tai ei -kirjasta kuitenkin siitä välittyvän mielialan vuoksi. Kuten Runot-postauksessa mainitsinkin, Saarikoskelle luontainen yhdistelmä melankolisuutta, älyllisyyttä ja mustaa huumoria osuu ja uppoaa meikäläiseen ihan kympillä. Ehkäpä muutkin Saarikoski-fanit kokevat samaa sielullista sukulaisuutta - tässä maailmassa on ollut joku ihminen, joka ajattelee ja tuntee samansuuntaisella tavalla. Saarikosken henkinen epävarmuus käytännön asioiden edessä, kuvaukset omasta alkoholismista, terveydentilasta ja raha-asioista sekä oman kuoleman ajoittain esille nouseva ennustelu ovat myös puhuttelevia kohtia. Ja kieltämättä pitää tuntea hienoista ihailua Saarikosken kyvystä tehdä omasta elämästään eräänlainen kokonaistaideteos, vaikka harva meistä kai haluaisi hänen laillaan julkinen eläin olla. Aika harva kuitenkaan voisi julkaista kirjan, jossa ei ole mitään punaista lankaa, vaan lähinnä omia päänsisäisiä jorinoita, jotka saattavat etäisesti liittyä ympärillä olevaan maailmaan, kuvauksia omasta ruoanlaitto- ja siivouspuuhista sekä vessassa käymisestä, vieläpä siten, että lopputuloksena on hienoa ja ajatuksia herättävää kirjallisuutta. Melkomoinen metkuttaja se Pentti tuntui olevan.

Lue myös nämä:
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Heikki Turunen: Maalainen
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia