Hipaus

Pyykkipoikahommissa eilen illalla tunsin syystuoksua alkavassa kesäyössä. Tuntuu että ajallisesti olen vielä huhtikuussa. Tai touko korkeintaan. Tajuan tietenkin, että kalenteri on oikeammassa kuin tuntuminen. On tulossa syksy.  hiljaisuus

En tiedä joka hetkessä miltä tuntuu. Joissain tiedän melko tarkasti. Joissain en tahdo huomata tietäväni. Olen sen allekirjoittanut kuitenkin, että täytyy olla varovainen siitä mitä toivoo. Aina. Uskoisin. En ole varma tahdoinko vimmalla takaisin Etelään niin kovasti, että kaikki mennyt tähtäsi lopulta vain hetkeen, jolloin ajoin takaisin. Orimattilan kohdalla umpiväsyneenä join kolmatta taukokahvia. Enkä silti vieläkään tajua, ettei me lähdetä enää takaisin. Ei vaikka koulut alkaa. Ei vaikka - ei vaan enää. Katselen maalattuja seiniä uudessa kodissa ja koetan tunnustaa miltä tuntuu syksyn lähestyminen tässä. Uudessa kaikessa. Enkä tiedä muuta kuin että pelottaa tietenkin. Eniten ja ainoastaan se kuinka lapstyypit sujahtavat sisään tuntemattomien ihmisten sekaan. Varmaan enemmän kuin mitään muuta pelkään koulukiusaamista. Sitä karmivaa julmuutta, josta ei vaan saa kiinni. Ei edes aikuiset. Saati lapset. Saati että pitäisi.

Juuri nyt huomaan hiekkaa varpaiden ja hain välissä. En saa kiinni miksi, mutta hankaa. Ihan hirmu paljon muutosta on ollut jo kauan. Eikä jaksaisi. Saati että osaisi nauttia joka minuutista. Onneksi pihalla on jo melkein pimeää. Saan mennä nukahtamaan.

Ajatuksia mietityttää. Yksi kerrallaan ja erillisinä ne käyvät kuin vilkaisemassa olenko vapaana. Jatkavat radan kiertämistä, kun tajuavat ettei kapasiteetti riitä millään. Ei nyt. kään.  syvään huokaan yksin

Hidasta juoksua

Suuria päätöksiä ja rohkeutta on pitänyt sisällään kuluneet päivät ja viikot. Sydän ja pää keskenään sovittelevat kompromissejaan. Koetan olla painamatta päälle, etten talloisi jalkoihin kumpaakaan. Tai astuisi omille varpailleni.

Meidän perhe on irtoamassa takaisin kotiin. Tästä kodista kotiin omieni lähelle. Neljän vuoden reissu on päättymässä. Ja vaikka onkin turhaa miettiä menneitä ajatuksia, mutta vuosi sitten en olisi arvannut millään. Että olemme palaamassa kotiin. Olin luopunut toivosta ja yhtäkkiä siivoan kaappeja pakaten valmiiksi osaa tavaroista muuttoa varten ja osasta luovun. Tekemistä on koko kevääksi ja toivon, että kun ensimmäiset rippijuhlat on osaltani taputeltu, niin on enää päivistä kiinni muuttoauton peruutusääni hirsituvan pihaan.

On ollut muutama pakkasyö. Tähtiä katsoessani ymmärrän, että tämä koti on se, jota tulen ikävöimään kauan ja kauan. Senkin tiedän, että tämä kylä on se, jonne tahdon palata vielä kymmeniä ja satoja kertoja. Lomalaisena ja ystävänä.

Kaiken seassa oni Jätti, joka on silmillään työntynyt koko minuun. On kaikkea.

Aika kultailee....

Näin se vaan menee, että jonkun ajan päästä alkaa helpottamaan. En ole varma muistanko vuoden päästä tai kahden, kuinka paljon sattui tämä kipu. Terateupin kanssa olen käynyt paljon läpi tätä kaikkea. Hällä on taito nähdä asiat tunteiden takana ja siten saan helpommin käsittelylinjastolle itselleni. Niille on mahdollista tehdä jotain - saada eteenpäin. Ei ole sitä tuleen jäämistä. Makaamista hiilillä. Tietenkin on hetkiä, jolloin kipu lävistää ilman varoitusmerkkiä. Pfumm. Ja kaipaan jotain menneessä.

Lienet kuitenkin asioissa on ollut nähtävissä tuleva mennyt, kun on niin kauan siitä, että oli täysin hyvä olla. Siitä on ainakin vuosi, jos ei vuosia. On kuin pulkan hiljaista liukumista vain vähän kaltevalla lumella. Jos suuntaa ei kontroloi tai tiedosta, voi päätyä tähän. Eron jälkeen ainakin minä olen pysähtynyt. Pysähdyksissä ja käyn läpi tapahtunutta. Syitä sieltä kauaa ja läheltä. Seurauksia. Suhtautumisia. Aikavälejä milloin oli mitenkin ja mistä eteenpäin pulkka määräsi suuntaa enemmän kuin me. Minä ja tyyppi. Uskon kuitenkin, että meni miten piti. Uskon ihmisen olevan nyt tyytyväinen ja onnellinen siellä matkalla, jossa onkin joku muu vieressä kuin minä. Ainakin toivon niin. Muutenhan kaikki olisi järjetöntä.

Ihmisiä on ollut enemmän lähelläni. Eniten lähellä tarkoittaa nyt sitä, ettei läheisyys ole välttämättä täysin fyysisesti läsnä olemista. Vaikka sitäkin onneksi. Mutta eniten olen huomannut, etten ole ollenkaan niin yksin kuin luulin tulevani olemaan. On monta tässä, jotka ovat heiluttaneet käsiään moneksi merkiksi, etten ole yksin. Että merkitsen paljon ja olen tärkeä. Ymmärrän etten täysin pysty raapimaan itsestäni kiitokseksi ja vastavuoroisuudeksi niin paljon kuin tahtoisin. Mutta ymmärrän senkin, että vielä tulee sen aika. Kunhan ensin olen saanut pelastusliivin nyörit ja nipukat itseni ympäri. Elämän lentokoneessa huitoo myös lentostuertit ohjeistamassa hätälaskupakkotilanteita. Ensin itse, sitten vasta vierusihminen. Kuolleena kun ei voi auttaa viereistäkään. Saati enää itseään.

Yläkoulutyyppi alkoi puhella kasvokirjan kautta. Se jätti, josta otin kuvan yläkerran ikkunasta roikkuen. Se jonka luo poljin extempore kesälomalla kaatosateessa ja aivan hullussa ukkosmyräkässä korttia pelaamaan ilman toimivia pyöränjarruja. Perillä sain päälleni jättikokoisia vaatteita ja hyvän vastuksen korteissa. Joka valvoi korttipakan kanssa aamuun asti ja sitten lähti kesätyöhönsä. Olipa reipas. Sovittiin että uusitaan korttipelit joku kerta, mutta lupasin saapua autolla, jossa toimii jarrut. :)  

Eilen iltasella ennen nukahtamista mietin pientä nyyttiä ison kirkon sairaalassa. Tärkeiden ihmisten pientä, jonka elämän alku on vaikeampi. Mietin että mielummin antaisin itselleni tehdä toimenpiteitä ja vaihtaisin paikkaa sormen räpsäyksessä, jos se olisi mahdollista. Koetin olla tuntematta myötäkipua, mutta ajatukset junnaa siellä. Kunpa voisin edes jotain olla avuksi. Vaikka tiedän etten voi. Paitsi laittaa sormia limittäin ja pyytää siunausta ja vahvuutta. Että pieni olisi vuoden päästä isosisareilleen oikea riesa ja perässä viilettäjä!

Aamun korvamato. Surullinen ja kuitenkin lempeä.

Valonen hetki.

Jos oli talvia, ettei lumitöitä juuri tarvinnut, niin nyt ei ole se. On talvi, jolloin lumitöitä on. Ja minä tekemässä niitä loputtomiin. Tahtoisin vaihtaa kevättyynyt sohvalle. Muistin eilen miltä kuulostaa kevään lintujen sirkut. Tänään olen muistanut muutakin, joita en välittäisi. Koetan hiljentää pahan mielen sillä, ettei ole tyyppi sen arvoinen. Ei silti lakkaa sattumasta, kun tekee kipeää.

Happiviikset läsnäololla Kirkkokylästä on ollut korvaamaton. Ymmärrän ettei tunnu kivalta kuulla asioita, mutta on ylittänyt kaiken. Rajat ja jaksamisen. Antanut mun puhua ja puhua ja kertoa. Vielä vuosienkin jälkeen sietää. Minua. Sitä etten ole vain helppo ja myötämäki. Silti tein sopimuksen itselleni, että panostan itseselviämiseen. Siellä on jo talo täynnä omiakin asioita. Ja näin pitääkin.

Toivon muutoksia. Istun sohvatuolissa sydän kourissani ja tahdon muutoksia.
Eikä muutoksia tule ilman, että itseminä muutan asioita. Sitoudun ja jatkan muuttamista. Vaikka koko ajan tai ollenkaan ei tuntuisi jaksavuutta. On vain oltava. Jaksettava. Kauhottava eteenpäin, kunnes lakkaan hengittämästä. Etten lakkaa hengittämästä vielä.

poisheittohinnalla

Tragikoominen hetki elävästä elämästä. Nainen istuu eteishallin lattialla ja plaraa rakennuskansioita koettaen ymmärtää löytää mitä etsii, kun on kiire. Äsken oli ytimiin asti umpijäässä koirineen pihalla, nyt ruutuyökkäreissä ja hupparissa tulee tuskaisen kuuma. Kello on liikaa, puhelin soi jossain laukussa, kansiosta leviää kasa rakennuspiirroksia pitkin lattiaa. Nousee kiukku ja kyyneleet. Vanha biisi soi korvissa, hupparin huppu saa sisäänsä sähköisen hiuspehkon ja teini tulee kysymään miks äiti makaa rastina lattialla. "Mullon lakisääteinen tauko vedoten henkilökohtaisiin syihin." 

Toisinaan elämä on - liikaa pakkasta liian monta kertaa peräkkäin.

mihin et kuole

Heräsin ennen kukkoja. Pakkasin lopun tavaran tyyppiä varten, koska oli sovittu nouto aamupäivällä. Kellon ympäri olen käynyt enemmän läpi tapahtuneita. Neljä vuotta. Hiljainen minä. Ymmärrän kuinka erilaisia ollaan. Kuin on myrsky ja peilityyni. Talven pimeys ja kevät. Tuli ja ilmapuntarin vaihtelut. Elämä. Kylmyys. Välittömyys. Välittämättömyys. Tyypin painaessa oven kiinni perässään menin nurkkahuoneen sängylle makaamaan. Kaksi ranskalaista molemmin puolin. Hanhiniemi soimaan napeista. Saa#¤na että kipu sattuu!! Kipu. Miten pahalta tuntuu!! Miksi mun pitää jatkuvasti olla lyötynä polvilleni. Eikö oikeasti pitäisi mennä siten, ettei sattuisi sama asia uudelleen ja uudelleen. Eikö. Eikä eniten satu se, että tyyppi on poissa. Eikä se, että meidän matkalle lähteekin Se Uusi. Eikä se - ei mikään niin paljon, kuin se, että en usko enää ehdottomaan rakastamiseen. Tajuan että jos vierelläni olisi joskus viimein oikea ihminen, sen pitäisi olla läpeensä hyvä ja kiltti. Mutta. Kun en usko enää läpeensä hyviä olevan. Kilttejä atomitasolla. 

Tee niinkuin toivoisit sinulle tehtävän. 
Pääsin kauniisti irti. Halasin ja toivotin hyvää matkaa. Että pitää huolen itsestään. Ettei koskaan ole onneton.

En ymmärrä elämää.
Jospa kilven kasvatan. 

Repeat. Repeat. ...

Joistain elämän kohdista on helpompaa kulkea, kun säilyttää tasapainon. Olen aina ollut taitava tasapainoltani. Opin jo pikkuna, että täytyy ottaa tasapainopiste, josta ei käännä katsetta pois. Kun katsoo hievahtamatta yhteen pisteeseen, voi seisoa vaikka toisen jalan varpaillaan. Kauan. Kunnes varpaat puutuvat. Se ei tunnu kivalta. Tasapainopiste ei saa olla kovin kaukana. Eikä liikkuva.

Jossain opin että lenkillä ei kannata ajatella koko loppu matkaa. Eikä ylämäessä koko mäen pituutta. Että vain muutama metri eteenpäin. Kokeilen kaikkea, mutta koetan muistaa neuvot. Tasapainopiste on oltava, eikä kannata katsoa kovin kauas kerrallaan.

Ehdotin avunvaihtosopimusta kaveri-ihmiselle. Säännöt on hyvät ja vapaat. Päivät näyttää tuleeko sopimuksesta hyvää. Uskon että voi tulla. Voi myös unohtua koko sopimus. Sellaista tämä on. Lupauksia. Unelmia. Toiveita. Säilytettyjä laatikoissa ja varastoissa. Ylöskirjattuja että muistaisi.

Monta pientä unelmaa odottelee. Mutta ensin katson elokuvan monennen kerran! :)

Paikallaan polkemista ja itsen rohkaisua.

Uskon tänään enemmän, että niskaote omasta niskanahkasta pitää. Pohdin hetken olisiko tullut tartuttua, jos avioeroaja ei olisi tahtonut lähteä. Ehkä. Ehkä ei. Koetan kaikessa ajatella vain Nyt aikaa. En mennyttä, ellei ole tarve. En liikaa tulevaa, ellei kysytä tarpeeksi painokkaasti. Asia ja tunti kerrallaan. Opettelen viimein sitäkin, ettei kaikkien päivien edes tarvitse olla tavoitteellinen kuin pörssiyhtiössä. Saan omalla luvallani pötkähtää sohvapotuksi ja vaikka nukahtaa, jos nukkutyyppi sattuu piipahtamaan. Olen jopa kääntänyt päätäni toisaalle, kun aamusirkuksessa minulta kysytään kaikkea. Vaikka sirkuslaiset osaavat kyllä.

Joulu on raivattu lämpövarastoon. Ensi vuonna meidän joulu avataan ihan muualla, eikä tässä enää. Se on ihan hyvä siten. Saa olla. Ja senkin pelkoni kohtasin eilen, että kohtaisin uuden parin. Kohtasin. Selvisin ja jäin henkiin. Jään. Enkä tahdo olla jäämättä.

Pidän kirjaa itselleni. Muistelen miksi on todella hyvä vaihtoehto olla vain minä ja lapset. Kun jotenkin en enää koskaan tahdo huomata olevani käytössä ja liian vähän kaikkea.

Haukotuttaa.

lumiloskaa ja muuta

Lumityötä olisi sen verran, ettei lumityöttömyys huoleta. Aloitin kuitenkin nukkumalla pitkään ja heräämällä migreeni seuralaisena. Skippaan lumityöt siiheksi, kunhan huvittaa. Omat lumityöt, oma valinta. Ja valitsen nyt olla tekemättä, kun en jaksa huvittua niistä. Automobiilissa on onneksi neliveto, jos tarvitsee.

Armollista että voi sanoa viime vuonna. Vaikka se ei vie mitään kauemmaksi, niin kuitenkin. On lohdullisempaa ajatella eronneensa viime vuonna, kuin eronneensa vasta. Viime vuonna on ollut paljon kipua ja sattumista. Tänä vuonna on melkein koko vuosi aikaa tehdä tästä hyvä elämän vuosi. Elämän Vuosi.

Tässä sitä taas ollaan. Kaikkine päivineni.

Nyt soi. 

2015

Tärkeitä asioita päätin ja lupasin jättää viime vuoteen. Siinä on paljon jättämistä ja opettelen parhaani. Vielä eilisestä, että olin tanssiva leijaileva onniainen. Pihasta tuli kaunis, kun laitoin ulkoroihuja, lyhtyjä ja kynttilöitä. Olo oli kaunis. Tunne oli helmeilevä. Tipahdus veren seisautukseen tapahtui hetkessä. Tyyppi on jo uudessa suhteessa. Ymmärsin että reippaasti nuorempi on uusi onni. Kaikkea muuta kuin mitä minä olen. Vaikka kuinka olen elänyt tiedon kanssa kohta vuorokauden, ei se hyvältä tunnu. Vieläkään.

Mutta lupasin jättää taakseni kaiken sen. Tyypin ja kaiken mikä liittyy mihinkään menneeseen. Keskityn mielummin hyviin. Uuteen. Hengittämiseen. Muistamiseen. Minuuden että kuka olinkaan. Menossa minne.

Biisejä soi päässä paljon. Hiljaisuuden lomissa.

Asiat lähestyvät.

Opin tänään jotain ihan uutta. Nuorempi lapsrakas opasti ja asensikin! On hieman myönnettävä, että koin itseni melko keski-ikäiseksi ollessani opastettavana viidesluokkalaisella. Jo toinen kerta kuukauden sisään, kun hieraisen muistamistani, että mitä ihmettä tapahtuu. Ensi kesän juhlat ovat edessä. Ihan oikeastaan jo melkein ensi viikolla. Kovin pian tapahtuu paljoja. Kovin paljon on tapahtunut.

Olin parhaissa pikkujouluissa koskaan! Neljä tyttöstä pikkujouluilivat ja pääsin kuokkimaan ilman toivetta edes. Neljän tyttökoululaisen oleminen on niin kovin hassun erilaista kuin neljän vastaavan poikasen. Minkäköhän oloinen äiti olisinkaan tyttösille. Täysin hepreaa kun ovat minulle heidän tekemiset.

Olen antanut migreenille vain vähän aikaa. Olen nähnyt vain muutaman unen avioeroon lähteneestä. Unitajunta koettaa auttaa, että muuttuisi nopeammin sattumattomaksi. Uskallan luottaa, että kivuton aika tulee joskus. Kun sen aika on. Kun on ensin tehnyt tarpeeksi kipeää irrottaa ote.

Roskana tiellä.

Ajatuksissa on paljon. Tunteita. Asioita.

Kun pysähdyn tekemättömäksi, olen täynnä ja tyhjä.
Ei ole täysiä lauseita. Ei kysymyksiä, joihin jaksaisin kuulla vastauksia. Tai edes tahtoisinko. Valtavan arvoton olo, käytetty. Huijattu. Typerä. Kipeä. Surullinen. En edes muista kuinka monesti olen tuntenut näitä samoja.

Nytkö olen lopettanut uskomasta. Kun en usko enää.
Ajatuksissa on vain painavaa tyhjyyttä. Olemattomuutta.
Ja kuinka niin yhtäkkiä voi edes olla toisin. Että ei tarvita kuin hetki ja luvatuilla sanotuilla suunnitelluilla ei enää ole mitään väliä. Kuin olisi jättänyt sanomatta. Tekemättä koko tätä kaikkea.

Olin täällä. 

Saat sen mistä luovut...

Kolmen vuoden aikana olen luopunut itsestä. Pala ja siivu kerrallaan. Ihan koska on ollut ainoa tapa olla ilman kipua ja pettymystä. On ollut ainoa keino peittää silmät kelpaamattomuuden ja arvottomuuden tunteilta. Että miten kerätä mitään sen jälkeen, kun on tullut niin petetyksi. Luopumalla toiveesta olla arvokas ja ainoa. On ollut luovuttava ihan pohjia myöden. Tunkea jokaisena iltana nouseva kipu ja sattumus väkivalloin alas kuristamasta. Perheväkivaltaa itselleen! Olen ollut huiman julma minulle. Kaksi päivää sitten kuuntelin biisiä uudestaan. Kaiken kesken kyyneleet tulvivat silmistä, mutta ymmärsinkin pakahtuvani siitä kivusta, että olenkin hylännyt minut itse kolmeksi vuodeksi! Ei sattunut toisesta luopuminen siinä hetkessä. Vain siitä, että miten olenkaan saattanut olla itselleni niin julma. Suru kaltoin kohtelusta, mutta että olen itseäni antanut kohdella kaltoin. Kun itse jokainen määrittää rajat mitä saa tehdä. Mitä ei saa tehdä. Minuille.

Olen hengittänyt syvältä! Koko kehollani.
Helpotus leijailee kaikessa mitä on nyt. Olen pakahtua tähän, että voinkin kaikkea! Minuus on saapumassa takaisin! Hymyilyttää niin, että voisin hävetä. Nauru, ilo, mahdollisuus. Puhdas upea tyhjä alku! hymyilen sisältä saakka. varmaan varpaista alkaen, jos on mahdollista. :) 

"Saat sen mistä luovut".
Sanat ovat päällimmästä kirjasta pinossa. Se meneekin niin!! Mä luovuin minusta, ilman ehtoja, rajoituksia. Ja. Saan sen mistä luovun. 

Omenaa ja kriisiapua

Eilinen.
Kriisipaikassa oli sama nainen kuin kolme vuotta sitten. Muistin kyllä ja hän muisti minut ja sen kaiken. En itkenyt yhtään. Nauratti tilanne. Absurdia. Kaikki. kaikki.

Omena päivässä pitää lääkärin loitolla. Olen syönyt jo pussillisen.
Olen pessyt pyykkiä. Pessyt kaikkea mitä nyt on. Tyynyjä. Peittoja. Vilttejä. Asioita. Kynttiläkippoja. Liian isoa en uskalla aloittaa pesemään, kun ettei tarvitse olla paikallaan. Vaikka maton pesun verran. Kun ahdistus ehtii paikallaan olosta. Saakelin nopea seuralainen!

Että. Että voi ihminen vieressä sanoa, ettei perhe sittenkään ole hänen juttunsa. Ettei oikeastaan tahdokaan elää perhe-elämää.

Että niinkin voi. 

Flyygeli niskassa.

Se on juuri siten, kun pelkäsin penskana. Mietin elokuvia, joita olen läjäpäin käsi poskella katsonut. Itkenyt myötätunnosta kymmeniä koristetyynyjä littanaksi. Miettinyt miten sitä osaisikaan nähdä omat kamalimmat ja kipeimmät hetkensä noin teatraalisesti. Huiskaisisi sitä paskapäämiestään sulkapallomailalla polveen ja heittäisi sen tavarat repussa kehäIII:n vastaantulijoiden kaistalle ja haistattaisi pitkät persiet! Kaiken jälkeen itkisi kahvikupin ääressä kymmenen minuuttia ja jatkaisi elämää!! Saakeli!!

Mä olen kiltti. Ihan perkeleen paljon liian kiltti. Ja perkeleen väsynyt tähän flipperiin, jonka pallona palloilen.

Olen pahoillani kirosanoista. Olkoon ne kuvainnollisesti sulkapallomailana ja kehäIII:sena. Uhg.

kakskytyks kakskytkaks kakskytviis...

"Neulo ainaoikeaa lisäten jokaisen rivin alussa yksi silmukka, kunnen työssä on 144 silmukkaa. " Huomaan laskevani. Kahteenkymmeneen saakka automaattisesti oikein. Sitten kakskyt, kakskytyks, kakskytkaks, kakskytkolme, kakskytneljä, kakskyt neljä, kakskytpaljonseolikaan?!, kakskytkaheksanvaikka, kakskytmikstätäjatkankunenmuista, kakskytyheksän. Lopetan laskemisen ja kudon vain kierroksen loppuun. Käännän työn, lisään silmukan ja jatkan ainaoikeaa. Katson ikkunoista noita luotisuoria korkeita mäntypuita ympärilläni. Kyllä on suurin harja tuudittautua ajatukseen, että tämä olisi kotini. Jollain määrin pysyvä tila. Kun ei ole. Ei siihen tarvita kuin muutamia merkittäviä sanoja ja ainoastaan puut ovat niitä, jotka tähän tulevat jäämään.

Lasken neuleen sohvan käsinojalle.

Santeri Kinnunen sanoo teeveessä. "Jos voisi elää loppu elämänsä jotenkin toisin. " 

Hymähdän äänettä.

Sumulunta.

Tuntuu montaa tunnetta. Polar näyttää enemmän kuin leposyke, enkä liikuta kuin silmiä hitaasti. Odotuttaa ja mietityttää. Ja jos jotain olen oppinut, niin nyt on inssikoe. Joku insinööri astelee vieressä fläppivihko kädessään ja piirtää merkintöjään. Vaikka mikäköhän luulee olevansa tuomaroimaan minun elämääni! Itse osaan virheeni tunnistaa. Ja takuulla muistan muodot, joilla toistaa ne tylsyyteen saakka.

Milloin sen rauhan aika olikaan? Haudassa?
Kun olisi mukava jo levätäkin. Sielussa asti.

huokaus

Äiti murroskautiselle. :)

Isopikku syntyi 14 vuotta sitten.
Kuulostan äidiltäni todetessani ääneen ajan vauhdin kiihtyvän. Äidin muistan kertoneen ilman koetusta tarttua hetkeen kuin ohikulkijaan. Minä yritän roikkua, riipiä ja hidastaa. Olen kipeänä kaipuusta, kun muistan pienien ensimmäiset hetket. En tahdo hukata elämästä pienintäkään aikamäärettä.

Tunteja tästä päivästä sain olla luokan edessä yläkoululaisille. Ensireaktioksi totesin huin, mutta kaikki sujui mutkitta. Uupuneena kuitenkin arvostan opettajan työtä entistäkin vanakammin! Hurjat (hullut) päivittäin viettävät lastemme ja nuortemme kanssa paljon aikaa. Lieneköhän palkkapäivänä tilinauhalla on tarpeeksi arvokas korvaus korvaamattoman arvokkaasta työpanoksesta. Sallin epäillä.

Toinen ranskalainen kuorsaa jalkaani vasten. On uupunut seurakoira. On sitä kirjaimellisesti - taukoamaton seura. Mun ihana. :)

Tylsimys olkoon.

Syy miksi on entistä vaikeampaa saada sanoja irti itsestä. Liekö edes on yhtä, mutta monia ehdokkeja tulee silti mieleeni. Olen löytänyt hiljaisuuden ja kuuntelun. Enkä tiedä onko entinen minä enemmän vai vähemmän oikea, vai nykyoloko on minä. Jos seura on tuttua, olen tyytyväisenä hiljaa. Jos kohdattavana on joku, jonka kanssa on puhuttava, stressaannun helpolla. Olen metsäsieppo, erakko, kotipysyjä, terassin rappusilla istuja. Ja olen onnellinen onnekkuudestani. Jokaisessa hetkessä näen hyvää ja kauneutta.

Maalaaminen on vienyt mennessään! En mitenkään olisi uskonut, että vuosi sitten alkoi näin totaalisti imaiseva aika. Vanha piironkipöytä on kantanut kannellaan kuivuvia raajoja ja päitä jo usean kymmenen verran. Siskoni mielestä olen nukketaiteilija kansallismaisemassa... :)

Tänään nielaisen suuren säkillisen ylpeyttä. Takakireys on tuntuva. Juon aamukahvin loppuun ja alan koota ratsastustamineita eteisen kaapista. huokaus syvältä syvään

Lainattua

En ol oikkiastas kronkel lainkka. 

Mul kelppa pussitee
tykkän kaikist ruuist
nukun kaksistas yhremaattavas
viihryn enon napalakis ja mamman laamapairas
en tahro ulkomail - Riihimäki riittä

mut 
yhrest en tinki:
sää 
olet mu ainokaine. 



-Heli Laaksonen- 


Jotaki lainattua. :)

Lentsunen maalaa ja maalaa.

Musta ei ole ollut juttelukaveriksi. Paluumatkalla Helsinki-mummilasta lauloin vielä siinä missä kuopuskin mukana uusia ceedeitä. Sen lahjalevyä ja mun etukäteissynttärilahjalevyä. Yllätin itseni ja poitsun. Kamein olo sokereiden jättämisestä on voitettu ja lentsu unohtaen olo on Supö. En vaihtaisi pois, vaikken meinannut uskoa olon helpottavan koskaan. Helpotti. :)

Kevättä on! Mun tekis mieli tonkaa mullan sekaan villiviiniköynnöstä ja ukonhattua. Piharakennusta olen piirrellyt kalenterin takasivuille. Plarannut rakennuttajien vaihtoehtoja. Yksi idea on myös taskussa, jonka taidan käyttää. Unelmia kohti niinkuin tähänkin asti.

Kolmosista ainoa kotiin jäänyt oli viikonloppureissulla mukana ja herätti paljon mielenkiintoa ja ihastusta. Parasta palautetta on ihmettelevät sormet ja syli pitämässä tuotostani. Olin ihan vähän ylpeäkin. Jatkokurssi on pengonnan alla myös. Saksalla tai Englannilla.

Pikut ja yökyläläinen räkättää yrittäen ajaa autolla (pelissä). Kuulostaa siltä, jotten ainakaan omaa kärryäni lainaisi noiden käsiin. Mut muuten kuulostaa kivalta, kun ei itte saa ääntäkään lähtemään. :)

Hyvä olla. :)

Vuosi hiljaa.

Se on mennyt siten, että lakkasi sanat. On täytynyt mennä kauas ja katsella matkan päästä. Todella matkalla vieläkin, menossa ja tulossa. Mutta sydäntä kohti. Korvan pidän oikein tarkkana, jotta kuulen. Sielun ovet on selällään, että tuulettuu tulevassa keväässä. Onhan alkamassa uusi kymmen!

Aloitan tästä. Näin. Tunnustelen miltä tuntuu näppäimet sormilla. Annan pomppia ajatusten mukaan ja jätän oikoluvun.

Couse it`s still about me too. :)

back to basics

Itseen menemistä. Pölyjen pyyhkimistä. Tavaroiden siirtelyä paikoista toisiin.

Sytytin kolme kynttilää ikkunalle. Keitin iltakahvin. Irti päästämisen ilta.


Soi ja soi.

Valoa enemmän kuin aikaan...

Valo tekee hyvää. Lämmittäessä. Muistuttaessa ettei pimeys kestä loputtomiin. Että pimeys jää toiseksi. Valo silmäluomien läpi. Hiljaisuus. Hymyilyttää. :)

Ompelin koneella Hermannin kuluneista pepejeansseista itselleni farkkuhameen. Siitä tuli aivan loistopeli! Sen lempparipökät sai jatkoaikaa, vaikkei enää kestänytkään housuina. Olen pistellyt ihoa nuppineuloilla toimiessani itselleni torsona, jota vasten sovittaa tuunauksia. Kironnut oikean kokokoisen torson puuttumista. Jokaisella pistolla. Pitkään etsimääni lankaväriä ja tyyppiä löytyi vihdoin. =)))) Siitä on valmistumassa suurihuppuinen hoodie. Hymyhuokaus. Välihommina kutelen patalappuja bambulangasta. Ensimmäiset tilaukset on jo pian valmiina. Tyytyväinen mieli niistä ja kaikista aikaansaannoksista. Olen enemmän (jopa salaa itseltäni) ajatellut yritysmahdollisuutta. Hyviä ja huonoja ajatuksia siinä.

Iipot ovat iskälässä pitkästä aikaa. Eilisen vietin itseni ja ranskalaisten seurassa. Pidettiin lettukestit ja käytiin kävelemässä eläintenhautausmaan ohi. Illalla valaistiin kynttilöillä. Nautin rauhasta.

Muutosjuttuja pää täynnä.

Pitkällisen etsinnän jälkeen tilauslangat saapuivat! =))))

=) puolivärit vaihdossa... 

Elsa jäillä kera isän, emän, siskon ja isoveljen...

vieroitusta ja vierihoitoa

HooPeen kanssa kulutettu aika on vähentynyt entisestään. Vaikken siihen juurikaan ole elämääni tuhlannut, niin sen verran kuitenkin, jotta alkoi ähkyttää. Oikeastaan eniten some. Kaikki ihmisten liehuminen sosiaalisessa mediassa. Mä tykkään enempi hengitellä ilmaa kitusiin tuossa terassin kulmalla. Kikatella ranskanpötköjen touhuille. Kuunnella lasten ääniä. Olla vain iholla. Helpon rauhallista eloa menossa. Tyyntä.

Kuunneltiin äsken lepakkokorvaisten kanssa kuinka metsässä kuulostaa jo henkäyksen keväältä! :) Eikä reissuunkaan ole enää kovin kauaa.

Ritva tulee tänään taas meille. :)))

viuh....

Eniten odotan ystäviä saapuvaksi pian. Toiseksi eniten reissua. Kolmanneksi kevättä. Talvi on hyvää aikaa myös, mutten jaksaisi nyt pimeyttä enempää tällä erää. Valot saisi laittaa jo päälle.

Siirtelin kukkia sisällä lähemmäs kirkasvalolamppua. Meinasin jotta vaihtelen niiden paikkoja. Jokaisella olkoon vuoronsa paistatella valokeilassa. Kätevää.
Lakkasin varpaankynnet ja kuivattelin niitä pöydänreunalla, koska Elsaa kiinnosti kovin. Kahvikuppi ja varpaankynnet sopi hauskasti yhteen.
Nauratti. :)

Tuntuu kivalta ja joltain muultakin.

Kohta tuonne, jossa selviää enemmän tulevista.

Nopeasti pysähdyksissä.

Juna. Elämä. Fiuuuh.  

Minulla on tapana lojua lattialla. Keittiössä. Olkkarissa. Eteishallissa. Välitiloissa. Ystävillä. You name it. Pikkuna muistan kuvitelleeni talon nurinpäin ja mietin mistä kohtaa joutuisin kiipeämään oviaukosta kynnyksen yli. Kynnyksen juu, koska oviaukon katto-osahan oli nurinpäin ja siksi "lattiassa". Saatoin mummolassa pötkiä ikkunan alla ja tuijottaa lumisadetta ikkunan takana. Suuria lumihiutaleita. Minä kuvittelemassa, notta olin matkalla avaruuteen. Hinnatonta ajanvietettä! Tänään tajusin ääneen, etten ole ikinä nähnyt omaa äitiäni lattialla pitkällään. Aika hassua sinänsä mun mielestä. Pienipikku totesi pöydästä jotta hän on kyllä nähnyt oman äitinsä lattialla aika useinkin... 

Isopikun kanssa käytiin keskustelu. Vakavasti. Käyttäytymisestä ja sen seurauksista. Meän välissä pöydällä oli Aanelonen, johon piirsin aikajanan. Hereilläoloajasta. Lopulta paperissa oli paljon viivoja, kaaria, silta, alakulmaan piirretty kello, numeroita ja pienempi jana. Näin erityisyys ilmenee näkyvimmin meillä. Tehostettuna yksinkertaistettuna puheena. Pysähtymisinä ilman aikatauluja. Ymmärtämisen varmistamisena. Paperista ei kyllä irrallisena ymmärrä yhtikästä viiruakaan! ;)

Hieman ihmettelin miten silmäkakkulan kehykseen oli joutunut salaatinlehtipala. 

sanottua.

Puheensorina.
Nämä olen sanonut vuorokauden sisään.

" Mä en voi tietää, koska se on ollu sun päässä."
" Agressio. No sellainen vihamielisyys. Tavallaan. "
" Tarjotaan kahvin kanssa kananmunan keltuaisia. "
" Aivan voittamaton huuto! "
" Mun varpaat tunsi, että sun saappaassa on koiransuklaanappi. "

Kuultua mieleenjäänyttä.

"... tulvan valtavirta päässä... "

Puhtaus on puolet ruuasta.

Nämät eivät pysy hetkeäkään paikallaan hereillä, joten liikkuvia kuvia riittäisi... :)

Mä vaan olen semmoinen. Eniten tykkään olla, kun on puhdasta. Pidän puhtaudesta. Puhtaasta.
Puhdas koti. Lattia. Lakanat. Puhtaat pöydät, ikkunat, huonekalut. Puhdas piha. Puhdas ympäristö. Puhdas kahvikuppi, kukkamalja, omatunto. Puhtaat lapset. Puhtaat hiukset ja napa. Puhtaat korvat koirilla. Puhdas vesi kupissa. Puhtaat ajatukset. Puhdas auto. Puhtaat laatikot ja matot. Puhtaat villasukat varpaiden lämpönä. Iippojen myötä asennoitumista on täytynyt ajan kuluessa muuttaa. Tietysti. Varsinkin kun jättäydyin yksin, ei enää riittänyt aika. Varsinkin kun isopikku on erityinen. Varsinkin kun tuli - noh, arki.

Tällä hetkellä nolona myönnän, että hirsituvasssa mennään mun sietorajoilla. Iipoilla on varsin huoleton ikä mitä omiin huoneisiin ja tavaroihin tulee. Elsa on tuulennopea ja se roijaa hampaissaan milloin lasten reppuja, kenkiä, nalleja, sohvatyynyjä, kroonikkosuojia, sukkia, koiravilttiä, tumppuja tai reinoja pitkin poikin. Ja vaikka hyppään karvanakkien kanssa ulkona tuon tuosta, ehtii pieni hoitaa pissoja myös ohi noiden kroonikkosuojien. Tietysti. Ja se on ookoo nyt. Hermannin kanssa meillä on pieni säätöero kotihoitohommien suhteen. Tietysti. Iippojen kanssa iso säätöero samasta aiheesta. Tänään päädyin siihen, että tyydyn ilahtumaan jo siitä, että hiukset ja kahvikuppi ovat puhtaana. Se riittäköön tähän hätään.

Musta tuntuu, että toi lähikaupunki on surullinen. Suttuinen ja surullinen. Vähän kuin piponsa terveyskeskuksen naulaan unohtanut setä. Sillainen hajamielinen, joka on menettänyt vaimonsa aika päivää sitten. Lakannut yrittämästä sen ihmeemmin oikeastaan mitään. Kunhan vain on. Olemassa. Nipin napin. Se ei ole enää menossa minnekään. Siitä ei ole enää tulossa mitään enempää. Se vain - on. En tiedä ollenkaan kuinka minä mitään tuossa kaupungissa. Koko identiteettini on irtautunut jo nuorena siitä. Kulmille jäi ainoastaan elämän täysiä muistoja, jotka on hyvät niin. Mutta minä muutuin, kasvoin. Se ei. Se jätti myssynsä vuosittaisen terveystarkastuksen yhteydessä metalliseen naulakkoon ja siellä se edelleen kai on. Tai siivoojan löytötavaroissa. Se ei ole muuttunut piiruakaan. Miten me kohdataan, kun toisella on koko reppu täynnä odotuksia ja unelmia, toivoa ja oletuksia? Toinen antaa hiusten pyöriä tuulessa. Välittämättä kaikesta mikä vääntyy ajan mukana kyyryyn.  kuristaa mahasta. 

Enkä tiedä mikä musta tulee isona sittenkään. Olin jo täysin varma, enkä olekaan. Käyn kanssani puolustusväittelyä mihin minusta olisi. Ja tukistan ohimolta, kun tunnen olevani liian hyvää vaikka mihin tavalliseen. Käyn neuvotteluja siitä kuinka jaksaa jotain ei-mielekästä, jos sikseen tulee. Vatsakuristus siirtyy salamana kurkun kohtaan. Jospa olisinkin syntynyt siten, etten olisi näin tällainen. Olisin tavallisesti ja sujahtaisin helposti ruotuun, mutta en. Olisinkin.

Pihaan tallaamani sydämen läpi kulkee jäniksen jäljet. :)

Haaste.

 Kirjoitusolo on ollut poissa jossain. Sanottavat jää sisuksiin. Nähdyt asiat, koetut tunteet. Olevat ja olleet. Luen kyllä, mutten saa sanoja itsestäni. Kaikki jokaikinen jää jumiksi johonkin tuohon. Tähän leijailemaan. Eikä se mitään. Olkoon nyt näin.

Haaste kuitenkin ja siihen tahdoin sukeltaa hetkeksi. :) Neuleohjeiden, lankojen, lumitöiden ja pentuelämän keskeltä. Syventyä sormet näppäimille suoltamaan jotain mitä kysytään. Haasteen heitti Vintti ja haastaisin ehdottomasti myös hänet - jollei olisi juuri haastettuna, joten... Hop alkaa ajatus.

Säännöt;

1. Kiitä haasteen antajaa. 
2. Kerro 8 asiaa itsestäsi.
3. Vastaa haastajan 8 kysymykseen.
4. Keksi 8 uutta kysymystä.
5. Haasta 8 bloggaajaa (joilla on alle 200 lukijaa).
6. Kerro bloggaajalle, että hänet on haastettu.

1. Kiitän ja pokkaan Vintille päin, Kehräsaareen. :)

2.  1)  Olen risteyksessä elämässäni. Ollut jo tovin ja kiireettä nojailen maitolaituriin välillä istahtaen ja välillä kärsimättömästi pomppien, tähystellen pilvien tuolle puolen, että onko huomenna pouta. Tätä vaihetta on kestänyt nyt reilua kaksi vuotta, jos lokikirja on oikeassa. Se voi olla myös täysin pielessä merkintöineen, muttei sillä ole väliä. Luulisin. 

2)  En käytä hajuvesiä, vaikka niitä löytyykin aika kasa. Parhaita tuoksuja on saippuapuhdas iho, merituuli, kanelipulla, sade, metsä, kookosöljy, mäntysuopa, multa, puu, puuro, koiravauva, tuore ruisleipä, saunavasta, basilika, aamukahvi, juuri leikattu nurtsi, lihapullat, joulukuusi, mansikka, suuret ruusut.... 

3)  Pidän kauniista asioista. Sisustuksessa. Pihassa. Astioissa. Koruissa. (vaik oonkin Les is more-tyyppinen ratkaisu :)) Vaatteissa. Valokuvissa. Luonnossa. Autoissa. Neuleissa. Ihmisyydessä. Elämässä. Kaunis ei välttämättä ole virheetöntä. Usein jopa päinvastoin. 

4)  Olen alkanut rajata itseäni. Siten että on vaikeampaa kertoa minusta. Ihmisille joita en tunne. Niillekin jotka tunnen. Aivan uppo uusi piirre puskee läpi minusta. Hiljaisuus miltei. 

5)  Olen rohkea. Isolla Roolla. :)

6)  Perheeni on pitkin poikin rönsynneenä olemassa. Ainoastaan pieni ydin on tässä. Minun sukupuuni on aivan yhtä leveä alkaessaan kuin jossain isoisoisoisovanhempien kohdalla alkaa taas olla. 

7)  Olen impulsiivinen ja sponttaani. Liiankin. Vaikkei se minua häiritsekään. Itse pidän näistä piirteistä minussa, muiden on vaikeampaa toisinaan pysyä perävaunussa mukana. Spontaanius on saanut aikaan jo nuorena sen, että parhaiten viihdyin reissuillani yksin. Ei tarvinnut ehtiä suostutella ketään ennen liikahdusta. Ajatus vain ja taas mennään! ;)

8)  Käännän asiat siten, jotta näen positiivisetkin puolet. Aina voisi olla paljon paljon huonommin. Ja loppujen kanssa oppii elämään. 


3. 1) Onko uskonnolla väliä? Ihmissuhteita solmiessa?

Uskonto ja usko on jokaisen henkilökohtaisuuksia. Omalla uskolla on mulle väliä, ei uskonnolla niinkään tai muiden uskomisella. Ei uskonto vaikuta ystävyyssuhteisiin, en ainakaan ole aiemmin kohdannut tilanteeseen, jotta olisi. Parisuhteen osalta en osaa sanoa. Tuskin, mutten tiedä varmaksi. 

2) Jos sinun pitäisi luopua joko mahdollisuudesta kuulla tai nähdä, kummasta luopuisit? Miksi?

V a i k e a ! ! Oon toisinaan pohtinut tätä. Päätyen välillä kuulemiseen, ja sitten taas näkemiseen ja takaperin. Juuri nyt uskoisin, että mielummin tahtoisin nähdä. Sen miten lapseni kasvavat, miten heidän elämänsä muotoutuu, milloin he ovat surullisia, milloin iloisia, milloin joku painaa heidän mieltään, milloin aurinko paistaa ja milloin on pilvistä. Miltä värit näyttää. Mitä saan omin käsin aikaiseksi. Juuri nyt niin. 

3. Tekemäsi laiton asia?

Tätä pitikin oikein TODELLA miettiä! =D 
Mutta viimein muistan, että olen ajanut autoa ennen kuin sain ajokortin. Typerää. Onnekas etten aiheuttanut mitään vahinkoa. 

4) Taito jota sinulla ei ole - jonka olisit aina halunnut?

Säästää. Elää säästeliäästi talouden osalta. Opettelen vasta.  

5) Se hulluin, typerin ja muka-naurettavin haaveesi. Se umpihullu?

Elää / elättää itseni ja perheeni menestyvänä pk-yrittäjänä koko loppu työeloni... =) (JA saada syödä suklaata aina kun siltä tuntuu - l i h o m a t t a ! ! ! =))

6) Olla onnellinen. Mitä se sinulle on?

Olla lasteni, perheeni ja ystävieni lähellä. Olla terve. Tulla toimeen, selvitä. Nähdä, saada koskettaa, tulla nähdyksi, kosketetuksi. Elämä on Onni. Jokaisena päivänä. Niinäkin jolloin migreeni pitää otteessaan. Silti. :)

7) Kirja, jonka luet aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen?

Heli Laaksosen runoteokset. :) Kirjakirjoista Anna Gevalda - Viiniä keittiössä. (on kyllä useita muitakin, mutta tuo tulee läpi heti! )

8) Mitä et voi antaa anteeksi? Joko itsellesi tai jolle kulle toiselle?

Lapseni tahallista vahingoittamista tai loukkaamista. Sitä en voisi. En itselleni enkä toiselle. 
Kaksi vuotta taaksepäin olisin vastannut tähän muutakin, mutta Siperia opettaa.... myös antamaan anteeksi. Vaikka ei hyväksymään opetakaan. 


4. Uudet kysymykset.

1)  Mitä sinulle on Onnistuminen?
2)  Mitä itsessäsi arvostat?
3)  Millainen on "normipäiväsi" arkena?
4)  Millainen olisi unelmapäiväsi?
5)  Mikä saa sinut turhautumaan? Useinkin?
6)  Mikä rauhoittaa sinut parhaiten? Miksi?
7)  Mikä biisi / runo / sanonta kertoo sinusta parhaiten? Omasta mielestäsi vai jonkun muun?
8)  Missä toivoisit olevasi elämässäsi 10 vuoden kuluttua?

5.  Haastan bloggaajat;

Jukka, Norppa, Sanna, Pupuce, Anna, Birgitta, Marja Leena,ja Tiina.

6. Kipaisen kertomaan heti... :)

H e r ä t y s 2 0 1 3 ! ! ! ; )

Voisin viettää päiväni kudellen! Viimeisin lemppari tuli oman kaulan lämmittäjäksi. Voisinpa nukkuakin sen kera, kun tuntuu niin pehmolta ihossa. Nice.

Tiedän tehokkaan keinon herätä aamulla. Osta kuopukselle joululahjaksi herätyskello, jonka soittoääni on se kiva perinteinen "PÄRINÄKOLINA", kuten vanhanajan vekkareissa. Laitatte yhdessä kellon soittamaan seuraavaksi kouluaamuksi. Menette levollisena unille. Herää seuraavana aamuna, kun lapsi huutaa kauhun sekaisella järkytyksellä KITARISAT KUTOMAJÄRVELLÄ koko henkensä edestä, vieressään yöpöydällä "RÄMISEVÄ" VihaisetLinnut-vekkari. Juokse jalkasi teloen lapsen avuksi ymmärtämättä unenpöppörössä mistä on kysymys. Koirat juoksevat haukkuen eteiseen niskaselkäkarvat pystyssä.
Avot, koko perhe ON hereillä. Vielä kymmenen minuuttia myöhemmin ladatessa kahvia pannuun, kädet tärisi kuin läpijäätyneellä.  Säikähti. Säikähdin. Säikähdettiin. Kun olin puhunut pikkuveljen tyynnyksiin, huhuilin isoveljen huoneeseen, notta onko hereillä hän. Isopikku osaa ironian. "No vitja arvaa..."   =D

Kävin kaupassa. Näppäilin samalla viestiä Ritvalle pohjoiseen. Täyden kärryn kanssa jonottamisen jälkeen työnsin kärryt näppärästi kassan ohi ja jäin tököttämään maksajan paikalle. Kassa katsoi mua. Minä kassaa. Kassa takaisin. ehdin jo kohottaa ihmetyksestä kulmia, jotta eikö toi puhu mtn?! Rahasta mua ostoksista?!! Mitään??  Kunnes kassa tokaisi; "Jos nostelet noita ostoksia pikkasen tänne hihnaan, ni lasketaan edes suurinpiirtein summaa." Voi elämä. 

Viime vuoden lopetin kotona raketeilla, saunalla ja hyvällä syömisellä. Lupasin yhtä monta kuin toivon. Olenpa reipas.

Jotenki kivahyvä phiilis. Jotenki. :)

... joulu meni jop! :)

Suodatin asustaa sormissa. Ajatuksissa on asioita, joista en kuitenkaan tahdo puhua. En nyt. Ehkä en milloinkaan. Jostain syystä ennen tähänkin oli helpompi kaikkea. Nyt en tiedä. Mietin omia motiiveja lukea lukemiani blogeja. Ylipäätään lukea. Mietin mitä on motiivit toiselle lukea tätä.
Harkitsin pimentämistä tuntemattomilta, mutten. Olis kovin hauskaa tietää...

Joulu oli lämmin ja rauhallinen. Ihanan rentoa ja iloista surinaa. Hurjaa jännitystä lapsissa lahjoista kuusen alla. Tauotonta vahtimista Elsan osalta. Milloin maistui sähköjohdot, milloin Reinon kulma, milloin maton reuna. Pennussa on virtaa. Muakin jännitti joulu! Eniten ainoastaan lasten puolesta. Että niillä olisi hyvä. Että olisivat tyytyväisiä rakkaat. Jouluyöhön hirsitupa hiljeni myöhään. Jokainen meistä oli oikein tyytyväinen jouluun. :)

Mieli haikuu muutosjuttuja. Ei ole kiirehoppu millään, mutta matkalla oleminen tuntuu. Vaikka istuisin sohvannurkassa kutimen kera, tiedän olevani liikkeellä. Jonnekin. Eteenpäin eniten. Muutoksia kaiken paikallaan hengittämisen jälkeen. Nyt olen voimassa. Tiellä ja menossa.

Matkakin on taas suunnittelussa. Tällä kertaa viikoksi enemmän, näkemään enemmän. Reppuselkäläisenä. Sitä ennen alkaa koettelemus, jonka paikan lunastin MukavanRouvan innostamana eilen. Huj! Enkä aio pelätä epäonnistumista. Enkä aio epäonnistua edes. :)

Kohta lupaan Uuden Vuoden!

Pienipikku askarteli koulussa meille Kontio Kotitontun. :)