Kuka kuolleista palaa jatkaa kahdessa ensimmäisessä osassa alkaneita juonia. Kallen verivihollinen, rikollispomo Atamaani on vieläkin vapaalla jalalla. Nationalistiset vehkeilytkään eivät ole loppuneet, vaikka ne eivät enää työllistä poliisia yhtä paljon kuin ensimmäisessä kirjassa. Sen sijaan Uuden Verson Liitto näyttää painuneen taka-alalle. Kallen rakastama nainen on joutunut pakenemaan maasta, mutta hänen ympärillään hyörii edelleen sekä parhaan ystävän älykäs sisar Ida että pikkuserkku Lisbet, jonka kanssa kihlautumisen Kalle tietää lähentävän häntä isän varakkaaseen sukuun. Katjan muisto ei kuitenkaan katoa Kalle mielestä, eikä hän osaa tehdä päätöstä. Hän miettii myös, sopisivatko salapoliisin touhut perheelliselle miehelle.
Ympärillä hyörii 1920-luvun kiihkeä elämä. Iloisen vuosikymmenen Helsinki ei kuitenkaan näyttäydy vain huvittelupaikkana, vaan pinnan alla monenlaiset ristiriidat raastavat vasta itsenäistynyttä kansakuntaa. Helsinki on monin verroin köyhempi, likaisempi ja vaarallisempi paikka kuin nykyään. Virpi Hämeen-Anttila loistaa menneen maailman kuvaajana. Teoksen kieli kuvastaa aikaansa upeasti "filosoofisine kysymyksineen". Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, hiukan kankean kohteliaasti käyttäytyvät hahmot ovat paremmin kotonaan 1920-luvun miljöössä kuin Hämeen-Anttilan nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa.
Romaanissa Kalle saa tutkittavakseen tuhopolton, johon liittyy outoja piirteitä. Palaneesta talosta löytyy vainaja, mutta kuuluuko pahoin palanut ruumis sille miehelle, johon jäljet aluksi viittaavat? Onko asialla ollut muitakin tulipaloja sytytellyt pyromaani? Vyyhti mutkistuu mutkistumistaan, ja tapansa mukaan Kalle katsoo tarpeelliseksi tehdä omia tutkimuksiaan yön pimeydessä - ja nauttii salaa niistä. Hän joutuu vaarallisiin tilanteisiin, mutta onneksi apuna on edellisestäkin romaanista tuttu nuori Valkama verrattomine taitoineen. Näiltä osin juoni kehittyy turhankin arvattavilla tavoilla.
Tällä kertaa rikoksen taustalla ei vaikuta olevan kahden edellisen tapauksen tavoin poliittista salaliittoa tai mystismiä. Vähemmän dramaattinen rikos antaa tilaa Kallen sisäisille ristiriidoille, jotka nousevat romaanissa jopa tärkeämmiksi kun varsinainen rikosjuoni. Aiemmat vaaratilanteet painavat Kallen mieltä. Onko hän ollut kyllin urhea? Olisiko pitänyt pärjätä ilman Valkaman apua? Kesken pohdintojen Siperiaan kadonnut ja jo kuolleeksi luultu isä palaa Suomeen (tämä paljastetaan myös takakannessa). Ristiriidat syvenevät. Isä on selvinnyt urheutensa ja neuvokkuutensa avulla uskomattomasti Venäjän sisällissodasta, osoittanut olevansa oikeanlainen mies, kuten myös vapaussodassa kaatunut esikoinen. Kalle ei tunne olevansa miehenä kelvollinen. Hän pelkää monia asioita ja kokee nationalistisen kiihkon itselleen vieraaksi. Vapaussodan hän väitti sairauden vuoksi, ja myös toistaiseksi taltutettu morfiiniriippuvuus edustaa hänelle heikkoutta. Isä ei hyväksy Kallea, ei varsinkaan hänen ystävyyttään isän perheen kanssa, mutta Kallekaan ei pysty arvostamaan isäänsä. Kalle on kuitenkin sivistynyt ihminen ja humanisti, josta lukijan on helpompi pitää kuin urhollisesta mutta piittaamattomasta isästä. Onko ylitulkintaa arvella asetelman heijastavan kirjailijan omia hankalia kokemuksia lapsuudenperheestään? Niistähän hän on sangen avoimesti kertonut julkisuudessakin.
Kuka kuolleista palaa on takuuvarmaa Kalle Björkiä, mutta seuraavaan osaan tarvittaisiin jo jotain aivan uutta. Samojen teemojen pyörittely ei kanna loputtomiin. Kirjan lopun perusteella osaan aavistella, mihin todelliseen historian tapahtumaan seuraava rikosjuoni taitaa liittyä.
Ajattelin ensin, että onpa romaanilla lattea nimi. Hauskasti sen voi kuitenkin tulkita romaanin tapahtumien perusteella kahdellakin tapaa.
Kalle Björkin aiemmat tutkimukset:
Yön sydän on jäätä
Käärmeitten kesä
Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa (Otava 2016)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Ilahdun niistä jokaisesta!