Meidän kesäloma on kulunut nopeasti. On vietetty lomaa perheenä, on vähän matkustettu lähikaupungeissa, on käyty uimassa, vietetty aikaa leirillä, ja annettu aikaa ystäville.
Joskus sitä pysähtyy miettimään, kuinka helppoa ja vaivatonta meidän elämämme täällä koto-Suomessa on. Valitamme siitä, kuinka aurinko ei tänään paistanutkaan. Olemme kiukkuisia, kun lapset ovat taas tapelleet koko päivän. Olemme harmistuneita, kun koti on taas sekaisin. Valitamme, kun taas kaupasta oli salaatit nahistuneita. Olemme surullisia, kun lomautukset kolahtavat kohdallemme työmaailmassa.
Mutta asioilla on aina kaksi puolta. Sen sijaan, että valitamme vesisateesta, voimme iloita, että luonto saa vettä. Kun lapset kiukuttelevat, saamme olla onnellisia siitä, että meillä on lapsia. Kiitollisia siitä, että meillä on perhe.
Sekainen koti on parempi kuin ei kotia ollenkaan. Usein unohdamme, että maailmassa on paljon ihmisiä, joilla ei ole kotia. Ei ole tyynyä, johon painaa päänsä. Tämä maailma on meitä lähempänä kuin ehkä huomaammekaan.
Ja entä sitten, jos tänään kaupassa ei ollutkaan tuoretta salaattia. Saan kuitenkin käydä kaupassa, minulla on rahaa ja voin syödä itseni kylläiseksi. En edes tiedä, miltä tuntuu, jos ei ole saanut ravitsevaa ruokaa moneen päivään...
Ja vaikka joutuisimme olemaan jakson lomautettuna työstämme, entä sitten.
Jos se auttaa jotakuta jossakin, onko se ihan oikeasti minulta pois?
Elämämme on aika usein pelkkää ruusuilla tanssimista, vaikka niin helposti näemme vain ongelmat elämässämme. Toki ongelmia löytyy jokaiselta, eikä niitä voi vähätellä, mutta valitettavan usein elämämme keskittyy negatiivisten asioiden ympärille...
Kulunut kesä on laittanut minut miettimään asioita.
Joitakin asioita hyvin syvällisesti.
Jos ympärilläni on ihmisiä, joiden elämä on ollut täynnä pelkoa, ongelmia, surua, ikävää, kuolemaa, mitä minä voin tehdä?
En voi kääntää selkääni ja olla välittämättä. Joku toinen ehkä tekisi niin. Sillä tavalla ei satuttaisi itseään niin paljon. Silloin ei tarvitsisi huolehtia muista. Ei tarvitsisi itkeä, lohduttaa...
Mutta tänä kesänä tärkein tehtäväni on ollut kuunnella, kannustaa, rohkaista ja rakastaa.
Se ei ole helppoa, mutta se on palkitsevaa.
Tässä suuressa pahassa maailmassa on vaikea osoittaa yksinäiselle,
että juuri hän on tärkeä, rakastettu ja arvokas.
Kaikki eivät ymmärrä, miksi joku haluaa rakastaa täysin vierasta ihmistä.
Miksi hänelle pitäisi olla ystävällinen...?
Mutta vastaus on yksinkertainen:
Hän on vain pieni ihminen.
Yksin suuressa maailmassa.
Ja Jumala antaa sen rakkauden,
joka hoitaa, parantaa ja eheyttää rikki menneen sydämen.
Sitä rakkautta olen tänä kesänä saanut osoittaa ihmisille ympärilläni.
Ja siitä rakkaudesta haluan todistaa sinulle.
Ihanaa loppukesää!
