Elokuun viimeinen...

Viimeviikot ovat menneet osaltani

huolen, murheenkin kaverina.

Isäni kaatumisesta seurannutta tilannetta,

hänen heikkoa vointiaan,

luopumisen tuskaa...

+++++++++

Kiitollinen olen jokaisesta uudesta päivästä,

Etsin iloa, tai edes pilkahdusta ilosta....

Isoa iloa tuovat mm. lastenlapset.

+++++++++

Eilen juttelin Kiira-tytön kanssa puhelimessa.

Kun sanoin hänelle puhelun lopussa, että "hei, hei"

hän sanoi "EI"

hänellä olisi vielä ollut mummille asiaa.

+++++++++

Jukka pyörähti myös illalla lapsineen...

Iida ilmoitti hänellä olleen "kovan ikävän".

Lämpimät halaukset saimme kaikilta mukana olleilta.

+++++++++

Vilppu lähetti meille multimediaviestin:

"Ihahhaa, ihhahhaa, hepo hirnahtaa-a"...

lauloi Vilppu ja keinui puistossa hevosen selässä.

Suloinen, liikuttavan suloinen videonpätkä.

KIITOS lapset/lastenlapset!

On ihanaa rakastaa,

mutta on myös ihanaa kokea olevansa rakastettu.

Lapsen rakkaus on niin vilpitöntä ja puhdasta.

++++++++

Iloa ja voimia saan myös pihalta,

kukistani.

Nyt ihmetyksen aiheena tuo todella kaunis kelloköynnös,

joka keksi alkaa kukkimaan syksyn kynnyksellä.

Punahatut puhuttelevat minua.

Niiden mitättömän piskuinen alkunsa...

(kun istutin YHDEN alun, osin kuivuneena, maahan)

Sitkeä taistelu kukkapenkin kuningattariksi,

perhosten ilottelupaikaksi,

ohikulkijoiden iloksi...

ja mulle suureksi riemuksi!

Ruusut.

Jos säät vielä jatkuvat lämpöisinä,

kukkia on ja tulee olemaan.

Kirvakausi on ohitettu.

Suloisen kauniit nuput avautuvat.

Yksinäinen punainenkin,

nostaa ylväänä päätään.


Sitten Samun ottama iltakuva kodistamme:

Juttu jatkuu...
++++++++
Hiljaiselona..luulen,
mutta jatkuu kuitenkin
kurki