Matkailu avartaa!

Kierrämme parhaillaan maailmaa perheen kanssa. (Lisää reissusta löytyy Salamatkustaja-blogissani.) Tarkoituksenani oli kirjoittaa tähän joku osuvan realistinen kuvaus aiheesta "Miten monta asiaa voi mennä pieleen, kun lapsiperhe kiertää maailman ympäri".

No kuulkaas. Minulle kävi kuin sateenvarjomyyjälle nättinä juhannuksena: ei ole mitään kirjoitettavaa. Mikään ei ole mennyt merkittävästi pieleen.

Lapsella on reissussa ollut tähän asti tasan yksi mahatauti, ja sekin kesti alle 12 tuntia. Perheen ainoa lentokoneessa yrjönnyt on täysi-ikäinen. Lapsi kaatui kerran rappusissa ja sai ison kuhmun otsaansa. Polvet ovat olleet auki pariin otteeseen. Pieniä pintanaarmuja ja normisähellystä, siis. Toilailujen sijasta on menty kehityksessä eteenpäin.

Kuva: Björgvin Hilmarsson.

Lapsi…
…on tutustunut matkan aikana koiriiin, eikä enää saa hepulia rajatarkastuksessa huumekoiran nähdessään. Nopeuttaa muuten kivasti lentokenttähengaamista, kun ei tarvitse selittää rajaviranomaisille, miksi lapsi ei halua hauvelin haistavan matkalaukkuaan.

…sai aikaisemmin julkisten vessojen käsipuhaltimien äänistä pienimuotoisen sydärin. Nyt lasta harmittaa, jos vessassa on käsipyyheautomaatti eikä jännittävää kuumaa torvea.

…sanoo kiitos neljällä kielellä. Tänään minulta kysyttiin, miten Kuala Lumpurissa sanotaan kiitos. En tiennyt. Minua neuvottiin katsomaan tietokoneesta.

…osaa käyttää matkailuauton omituista vessaa.

…osaa nimittää lattiareikävessaa poliittisesti korrektilla tavalla "erilaiseksi vessaksi"

…on oppinut, että ei ole hyvä idea syödä herneitä automatkan aikana, koska herneyrjö maistuu pahalta. "Syödään vasta sitten kun ollaan perillä".

…tietää äidin niskan nähtyäään, miksi aurinkorasvaa kannattaa laittaa.

Että kyllä matkailu avartaa!

Miten äidin saa syömään munakasta?

Katjan kotiruoka-avautumisesta tuli mieleen eräs sattumus, joka paljastaa ilmeisiä puutteita kasvatustaidoissani. Lapsemme on aika ronkeli syömään (kirjoitimme Vuoden mutsi 2:een oman luvun siitä, kuinka huijata lapsi syömään parsakaalia). Varmoja ruokalajeja on vain muutama: riisipuuro, peruna, riisi soijakastikkeella, kaurapuuro, maito, säilykemaissi, banaani, avokado, maustamaton jogurtti, keitetty kananmunanvalkuainen ja paistettu keltuainen. Makaronilaatikko ja uunilohi kelpaa noin joka toinen kerta. Munkkia, mansikkajäätelöä ja suomalaisia palkoherneitä tosin menisi räjähtämispisteeseen asti. Eli näillä eväillä mennään.

Hyvää ruokahalua vaan sullekin! (Kuva: Björgvin Hilmarsson)

Olen korvannut jo aikoja sitten "Kaikkea pitää maistaa" -periaatteen "Söisit nyt edes jotain" -periaatteella, jotta kersa ei laihtuisi enää yhtään. Se on niin solakkaa sorttia.

Noh. Viime joululomalla siskoni valmisti superhyvää espanjalaistyylistä munakasta, tortillaa. Lapsi kysyi, voisiko se maistaa. Totesin, että tuskin tykkäisit tästä, kun tässä on aika paljon vahvoja mausteita. Lapsi mulkaisi minua ja maistoi ison palan. "Tämä on maailman parasta ruokaa", se sanoi. Ja otti LISÄÄ. Siinä tilanteessa minun tekin mieli lyödä itseäni päähän. Tajusin, että itse omalla toiminnallani vahvistin lapsen muutenkin vahvoja ennakkoluuloja ruokaa kohtaan enkä edes yrittänyt vähentää niitä. Huohhhh. Kuinka hölmö sitä välillä onkaan.

Normaalia kotiruokaa

Löysin neuvolasta saamani ruokaesitteen kuuden vuoden takaa. Esitteessä kerrottiin, että yksivuotiaalle saa alkaa tarjoilla normaalia kotiruokaa. Muistan, kuinka ajatus aiheutti hikoilua.

Normaalia? Kotiruokaa? Eli mitä? Ipana ei ollut siihen mennessä suostunut syömään mitään minun laittamaani sosetta, joten olin oppinut luottamaan purkkiin. Sitäpaitsi normaali kotiruoka oli tarkoittanut meille lapsettomille mausteista intialaista, valkosipulilla läträämistä, noutopizzaa, salaattia ja sushia. En ollut koskaan tehnyt makaronilaatikkoa.

Löytyisikö esitteen ehdottama normaali kotiruoka siis omasta lapsuudesta?

Tuskin. Olen 70-luvun työläisperheen tuotoksena kasvanut sen ajan normaalilla kotiruoalla: mummon nakkikastikkeella, munakokkelilla ja kaakaolla, teininä kouluruoalla, voileivillä ja sokerihuurretuilla muroilla. Lempiruokaani oli purkkitonnikala. Mutsi ei ollut mikään ruoanlaittaja ja yksinhuoltajana hän teki kahta duunia. Meillä ei siis ollut edes yhteistä ruoka-aikaa, vaan kukin söi omaan tahtiinsa, mitä jääkaapista löysi. Veikkaan, että OAJ:n puhis paheksuisi.

Nykyään puhutaan jo proteiineista, nitriiteistä, flavonoideista, probiooteista, antioksidanteista ja glukoosi-fruktoosisiirapista. Mihin todellisuuteen esite oikein viittaa?

Tieto lisääntyy - ja sitä mukaa lisääntyy myös ylitulkinta. Normaali ruoka on juuri se asia, josta normaaliperheessä ei tarvitse hikoilla.

Normaali asettuu oikeaan mittakaavaan globaalista näkökulmasta: ihmislapset kasvavat niin hylkeenrasvalla kuin maniokkijauhoillakin. Päätin, että viesti on: syökää, mitä syötte. Opettelin siis tekemään sen makaronilaatikon, mutta tuunasin siitä meille normaalia.

Paitsi jokainen perhe, myös jokainen sukupolvi määrittelee normaalin uudelleen. Maailma on varmasti muuttunut silloin, kun omat lapsemme tavaavat neuvolan ohjeita. Tulevaisuudesta povataan karua. Ehkä heidän ruokaesitteensä kehottaa syömään toukkia, erottamaan suppilovahveron seitikistä ja jatkamaan jauhoja petulla.

Lapset omaksuvat kieliä, aikuiset opettelevat?

Kaksikielisen lapsen äitinä kielten oppimiseen liittyvät aiheet kiinnostavat paljon. Alusta asti minä olen puhunut lapsemme kanssa suomea ja mieheni islantia. Sinnikäs oman äidinkielen käyttäminen kannatti: nelivuotias osaa nyt molempia kieliä yhtä hyvin ja vaihtaa silmänräpäyksessä islannista suomeen tai toisinpäin tilanteen mukaan. En tajua, miten se esimerkiksi osaa käyttää suomalaisia ja islantialisia sijamuotoja sekoittamatta niitä toisiinsa. Mutta niin se vaan tekee. Koska en tullut kirjoittaneeksi muistiin, milloin lapsi aloitti puhumisen, olen jo totaalisesti unohtanut, milloin se tapahtui. Sen muistan, että emme koskaan pistäneet merkille, että lapsi olisi alkanut pistää sanoja peräkkäin huomattavasti myöhemmin kuin muut (yksikieliset) ikäisensä.

Kuva: Björgvin Hilmarsson.

Haastattelin Vuoden mutsi 2 -kirjaan kaksikielisten lasten kielenkehitystä tutkinutta Sirje Hassista. Tämän on varmasti moni kuullut aikaisemminkin: Jos on omaksunut lapsesta asti useamman kuin yhden kielen, on uusien kielien oppiminen aikuisena helpompaa kuin yksikielisillä. Noin keskimäärin.

Uusi oli sen sijaan se havainto, että kaksi- tai monikielisiksi kasvaneet lapset eivät välttämättä lainkaan loista kieltenopinnoissa koulussa, vaikka pystyisivätkin omaksumaan nopeasti kieliä. Monikieliset ovat tottuneet oppimaan kieliä omaksumalla ja käyttämällä niitä, eivät tankkaamalla kielioppisääntöjä ja sanalistoja tai osallistumalla teennäisiin "My names is James. I live in Montreal. I play ice-hockey. What is your name" -keskusteluihin.

Olen itse yksikielinen ja huomannut, että opin parhaiten kieliä sillä peruskoulukaavalla: tankkaamalla sanalistoja ja kielioppia. Kovasti kyllä yritin sitä toista tapaa. Kokeilin kolmekymppisenä oppia islannin kielen omaksumalla. Luin, kuuntelin ja yritin ahkerasti osallistua keskusteluihin pienellä sanavarastollani. Yritin olla sinnikäs, mutta se ei auttanut. Opin leipomoislantia, mutta pidemmälle en päässyt. Osasin siis ostaa viinerin muutaman sanan ja etusormen osoitusvoimalla, mutta en tarkemmin sanallisesti selittää, millaisen viinerin. Tunsin itseni ihan vajakiksi, koska en osannut ottaa osaa keskusteluihin, tai koska en tiennyt, mikä on päivän pääuutisaihe. Niinpä istahdin pulpetin ääreen kolmeksi vuodeksi. Suoritettuani islanninopinnot yliopistossa - opinnoista noin 40 % kielioppia - opin kielen todella hyvin.

No mistä tämä kertoo? Siitä, että opimme kieliä eri tavoin. Mutta onkohan siinä eroa, miten yksikieliset ja monikieliset oppivat uusia kieliä. Olisi kiinnostavaa kuulla teiltä kaksikielisiltä aikuisilta: Oliko teidän helppoa oppia uusia kieliä? Olitteko te hikareita kieliaineissa vai opitteko uuden kielen käytännön kautta?

Kuva: Otava.

PS. Mauri Kunnakselta (Otava) ilmestyi viime vuonna Hullunkurinen sanakirja eli englanninsanakirja lapsille. Ei-niin-vakava-enkunkirja englantia opiskelevalle eskarilaiselle ja alakoululaiselle. Suomalainen.com:sssa hinta 20 euroa*.



*) affiliate-linkki

Kun äiti menee rikki

Sarjassamme Asioita, Joista Kukaan Ei Puhu.

Kun työstimme Vuoden Mutsin kakkososaa, kirjan taittanut ja kuvittanut Satu Kontinen ihastui äidin status check -lukuun, jossa listasimme vauvavuoden aiheuttaman ruumillisen tilinpäätöksen. Raskaus, synnytys, hormonivaihtelut ja vauvan kanniskelu kun aiheuttavat kroppaan kaikenlaista kummallista kremppaa, päästä varpaisiin.

Vyötärööö? Huhuu?

Kävi ilmi, että Sadulla olikin aiheesta kiinnostava juttu jaettavanaan. Satu on urheiluhullu mutsi, jota alkoi ärsyttää, kun vatsa ei millään tuntunut palautuvan raskausajasta. Maha roikkui vielä viiden vuoden jälkeenkin kuin säkki, vaikka muuten mimmi oli hyvässä kunnossa. Oli selvää, että kyseessä oli pysyvä tila.

"Vatsalihasten välissä oli tosiaan 7 sentin levyinen rako eli diastaasi ihan alhaalta tisseihin asti (siis 40 cm pitkä). Sieltä pursusi suolet ulos. Ei mikään ihme, että maha roikkui."

Satua ajatus suoliston pursuilusta puistatti. Hän päätti marssia yksityiselle plastiikkakirurgille, vaikka leikkaus pelotti eikä tila ollut mitenkään hengenvaarallinen. Vatsa on nyt ennallaan, mutta homma maksoi useamman tonnin. Tämä siksi, että Sadun tapaus putoaa esteettisen ja sairaudenhoidon välimaastoon: julkisella puolella olisi korjattu napatyrän osuus, mutta yksityisellä ommeltiin diastaasikin umpeen.

Jäin Sadun tarinan myötä pohtimaan omaa maallista temppeliäni. Ihan vaurioitta en selvinnyt minäkään.

Toisen synnytyksen jälkeen lonkkaa alkoi säännöllisesti särkeä kävellessä, mutta odottelin vuoden päivät tilannetta korjautuvaksi. Koti-insinööri patisti fyssarille, joka huomasi lonkan oudon liikeradan ja virheasennon. Hän tivasi, olenko ollut vuoden sisään jossain onnettomuudessa. Noh, periaatteessa. Lonkka on todennäköisesti niksahtanut synnytyksessä. Taisin riuhtoa sitä sitten vähän voimallisemmin.

Miksi raskauden runtelemista kehoista ei puhuta? Jälkitarkastus on kokemukseni mukaan aika ylimalkainen ja liian pian synnytyksen jälkeen. Äitimyyttiin liittyy tietenkin vahvasti ajatus siitä, että äidin kuuluu keskittyä olennaiseen eikä vouhottaa vyötärönsä perään, mutta oletan, että tämä linja on rahakysymys. Äidistä pidetään parempaa huolta ennen synnytystä.


Rajanveto esteettisen kirurgian ja sairaudenhoidon välillä on hankalaa. Miksi autokolarin uhri korjataan, mutta ei synnyttänyttä? Haistan markkinaraon vakuutusyhtiöille.

Pömppö ei ole maailman isoin asia, mutta äiti on edelleen myös ihminen. Kysymys, minkälaisen muutoksen kanssa voi elää, on subjektiivinen. Joillekin roikkuva vatsa on rakas vitsinaihe, joillekin suolien pursuilu on liikaa. Itse kaipaan eniten koon 38 kenkiä, jotka myin pois yhtä numeroa isomman räpylän tieltä.

Nostankin Sadulle hattua. Hienoa, että kävit kysymässä, mikä mättää. Ja toiseksi, kiitos, että kerroit meillekin! 

Kertokaapa te, miten olette äitiyden aiheuttamat ruumiinmuutokset kokeneet: haluaisitteko ennallistaa itsessänne jonkun kohdan vai ovatko ulkonäköasiat prioriteetilla 532? Pitäisikö jälkikasvun aiheuttamat vain hyväksyä?