Vuosi oli, vuosi meni...

... tai ainakin melkein. Joulukuuta on vielä muutama viikko jäljellä, mutta myönnän tappioni. Jotain outoa tapahtui tänä vuonna, aika hupeni, kello kävi väärään suuntaan, luetut sivut katosivat taivaan tuuliin.

Joskus on varmaan ihan hyvä myöntää tappionsa. Olen lukenut tänä vuonna monta hienoa kirjaa, mutta aion nyt virallisesti luopua toivosta, että saisin blogattua niistä kaikista jotakin. Luovuttajafiilis, mutta olkoon. En aio lisätä joulu- ja 2016-stressiäni sillä, että murehtisin bloggaamattomia kirjoja. Keskityn mielummin lukemaan kynttilän valossa ja olemaan stressaamatta.

Vuoden lopussa vielä koontipostaus luetuista - blogatuista ja bloggaamattomista. Sitä ennen hyvää ja rauhallista joulua Vinttikamarin lukijoille!

Johanna Venho: Syntysanat

Johanna Venho: Syntysanat

Wsoy 2011

210s.

Oma ostos

Johanna Venhon Syntysanat tarttui mukaan kirjakaupan alennusmyynnistä. Arvelin, että olisin voinut pitää kirjasta, mutta harmi kyllä se tuotti pettymyksen.

Kirjailija Hanna Frank muuttaa mielijohteesta Kourankorven pappilaan kirjoittamaan seuraavaa romaaniaan. Pappilan vieressä vanhassa talossa asuu kolmen lapsensa kanssa leskeksi jäänyt Mesi Kivelä, joka haikailee nuoruuden rakastetun perään ja yrittää selvitä arjesta lapsiensa kanssa. Mesi ja Hanna vakoilevat toisiaan, seuraavat toistensa elämää ja liikkeitä. Vähitellen heidän elämänsä punoutuvat yhteen.

Syntysanoista välittyy se, että Venho on runoilija. Se on hyvä asia, kieli on kaunista ja runollista ja tempaa lukijan mukaansa. Oikeastaan koko kirja on enemmän runoa kuin proosaa, ainakin sillä tavalla itse koin tarinaa lukiessani. 

Tarinan hahmot jäävät kuitenkin etäisiksi. He tulevat lukijaa lähelle, mutta siitä huolimatta en tuntenut lukiessa mielenkiintoa hahmoja kohtaan, vaan he lähinnä ärsyttivät. Jollain tavalla kirja haastaa lukijaa niin, että itse olin jo vähällä luovuttaa ja jättää kirjan kesken. Lopultakaan sen lukeminen loppuun ei tuottanut suurta tyydytystä, vaikka kieli itsessään oli nautinnollista. Tarina jätti minut kylmäksi.

Suosittelen romaania niille, jotka nauttivat kauniista ja runollisesta kielestä ja kerronnasta.

Emma Cline: Tytöt

Emma Cline: Tytöt

Otava 2016

298s.

Arvostelukappale

Etukäteen kohuttu ja kehuttu esikoisromaani herätti uteliaisuutta niin paljon, että tartuin kirjaan mielenkiinnolla heti kun sain sen käsiini. Kahteen aikatasoon sijoittuva romaani kertoo jo nimensäkin mukaisesti tytöistä, tyttönä elämisen vaikeudesta. Mielenkiintoisesti rakennettu tarina piti hyvin otteessaan alkulukujen takkuamisen jälkeen.

Romaanin päähenkilö, Kalifornialainen Evie muistelee lapsuuttaan 1960-luvun lopulla. Evien elämään ilmestyy kiehtova, erilainen tyttö, Suzanne, joka tutustuttaa Evien hippikulttiin. Evie menettää yhteyden entiseen parhaaseen ystäväänsä ja päätyy osaksi maailmaa, jota ei täysin ymmärrä. Kulttia johtava karismaattinen Russell käyttää tyttöjä häikäilemättä hyväkseen, mutta Evie tuntuu näkevän vain yhteisöllisyyden, ja sen kaukana häämöttävän aikuisuuden, jota itseään etsivä 14-vuotias kaipaa. Toisessa aikatasossa keski-ikäinen Evie avaa tarinaansa niin ikään elämänsä käännekohdassa oleville nuorille. Tytöissä jokainen valitsee oman tiensä.

Clinen tyyli on vähäeleistä, mutta kun teksti tempasi mukaansa, ahmin kirjan muutamassa hetkessä. Muutamassa blogissa on mainittu, ettei kirja "särkenyt sydäntä" tai "räjäyttänyt mieltä", kuten romaanin kannessa kuvataan. Tuollaiseen kokemukseen vaaditaan paljon, kieltämättä ylilauseet asettavat odotuksia, mutta minulle romaani ei ollut pettymys - ehkä siksi, että en ollut uskaltanut asettaa sille kovin suuria odotuksia.

Romaanissa Amerikan ja erityisesti 1960-luvun lopun hippikulttuurin kuvaus on varsin mielenkiintoista. Ehkä yksi kirjan vahvuuksista varsinaisen tyttöyden kuvauksen ohella. Pidän myös Clinen tavasta kirjoittaa tarinaa auki rivien välissä niin, että paljon jää sanomatta ja lukijan tulkittavaksi. Kerrontatapa oli sellainen, joka ainakin nyt sopi mielialaani lukijana. 

Ilmeisesti tarina pohjautuu löyhästi tositapahtumiin Cielo Drivellä. Historiallinen konteksti luo tarinaan tietysti oman vivahteensa, mutta toisaalta jäi fiilis, että nimenomaan tapahtumat ja niiden kauheus onkin ammennettu jostain muusta lähteestä. Toisaalta teksti pitäisi lukea aina sellaisenaan, konteksti unohtaen.

Suosittelen romaania niille, jotka tahtovat tutustua kiinnostavaan ja puhuttuun esikosiromaaniin.

Marko Hautala: Unikoira

Marko Hautala: Unikoira

Tammi 2012

224s.

Oma ostos

Marko Hautalan Unikoira löytyi kirjakaupan alehyllystä ja nappasin sen epäröimättä mukaani. Olen lukenut Hautalalta pari teosta ja niiden kalmankourainen tunnelma jotenkin vetoaa. Tosin kirjojen välissä täytyy pitää vähän taukoa: sen verran iholle Hautalan tekstit tuppaavat tulla.

Unikoira kertoo Joonaksesta, jonka elämä ei ole ollut tolallaan parisuhteen hajoamisen jälkeen. Hän lähtee etsimään itseään kummallisesta eidolon-terapiasta, joka tuo hänen elämäänsä uuden, hämmentävän ihmissuhteen ja unessa ilmestyvän koiran. 

Unikoira seikkailee unen ja toden rajamailla, myös lukijan mielessä. Se jättää lukijalle mahdollisuuden tulkita, mutta Hautalan tapaan tulee liki. Kertomus on lukemistani Hautalan romaaneista ehkä hämmentävin, enkä ole varma pääsinkö oikein tarinaan sisälle. Sen lukeminen oli raskasta ja ahdistavaa, mutta toisaalta palkitsevaa: kertomus imi mukaansa.

Hautalan kieli on vähäeleistä, mutta pitää lukijan otteessaan. Kaikesta huolimatta Hautala ei päästä lukijaansa helpolla. Lukukokemuksen muistijälki säilyy pitkään.

Suosittelen romaania kauhuteemoista kiinnostuneille lukijoille.

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Tammi 2015

308s.

Kirjastosta

Vuokko Sajaniemen esikoisromaani Pedot tarttui mukaani kirjastosta. Olin ollut kirjasta varovaisen kiinnostunut jo aikaisemmin, mutta se ei ollut vielä päätynyt lukulistalle. 

Romaani kertoo Mariasta, ortodoksipapin tyttärestä, joka elää pienessä kylässä itärajan tuntumassa. Susien pelko varjostaa kylää ja parhaan ystävän kuolema sysää Mariaa kohti petovihaa ja itsensä tutkiskelua. Menneisyys painaa myös Marian isää, joka yrittää löytää oman onnensa ja rauhansa yhteisössä.

Olisin kauheasti halunnut pitää romaanista, mutta se oli ihan hirvittävän uuvuttava. Sajaniemen kerrontatyyli oli hidastempoinen ja maalaileva, mikä sinällään ei ollut ongelma. Ongelma oli se, että en saanut tarinan punaisesta langasta kiinni, tapahtumat tuntuivat vain seuraavan toisiaan, eikä kaunis kieli varsinaisesti riittänyt pelastamaan tarinaa, joka ei muuten temmannut mukaansa. 

Tarinassa on vahva tunnelma ja Sajaniemi kuvaa hienosti pienen, vahvasti ortodoksisen kyläyhteisön elämää. Itäinen Suomi on itselleni melkoisen vierasta, joten Pedot tuntui matkalta johonkin minulle tuntemattomaan. Tunnelma pysyy vahvana romaanin edetessä ja hahmokuvaus on uskottavaa. Punaisen langan puuttuminen toki harmitti lukukokemusta latistavana tekijänä. Olisin kaivannut susiteemaan lisää buustia, nyt sudet jäivät aika symboliseksi tekijäksi muuten vahvoja tunnelmia käsittelevässä romaanissa.

Suosittelen romaania hidastempoisten kertomusten ystäville.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Otava 2001

316s.

Omasta hyllystä

Olen tänä syksynä kaivanut omasta hyllystäni luettavaa, kun olen kaivannut lukea sellaisia kirjoja, joista varmasti tiedän pitäväni. Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru oli lukioaikana lempikirjani, joten oli mukava palata sen pariin näin vuosikausia myöhemmin.

Tyttö ja helmikorvakoru kertoo 16-vuotiaasta Grietistä, joka päätyy piiaksi kuuluisaan maalari Johannes Vermeerin taloon 1600-luvun Delfissä. Grietin elämä muuttuu täysin, mutta hän yrittää parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämään ja arkeen, joka on toisenlaista kuin kotona. Hänen oma perheensä hajoaa isän sokeutumisen ja pikkusisaren kuoleman myötä; Grietin on pakko kasvaa aikuiseksi ja rakentaa itselleen uusi elämä.

Grietin tärkeimpänä työtehtävänä on siivota maalari Vermeerin ateljee. Samalla hän tutustuu hiljaiseen maalariin, rakastuukin, mutta kirjassa ei puhuta rakkaudesta vaan katseista. Näin aikuisena kirjaa lukiessani kiinnitin nimenomaan huomiota siihen, miten keskeisessä roolissa näkeminen ja katseet romaanissa olivat. Kirjan ihmissuhteet rakentuvat katseiden ja niiden kuvailun perusteella. Chevalierin tyyli kuvata ihmisten välisiä suhteita on hienovarainen ja painostava. Grietin ja Vermeerin välillä olevat tunteet eivät koskaan saa täyttymystä ja juuri se on yksi romaanin vahvuuksia.

Aivan samalla tavalla en enää tempautunut romaanin mukaan kuin joskus aikaisemmin. Ehkä aika on ajanut sen ohitse tai sitten olen vain lukenut kirjan niin monta kertaa aikaisemmin, ettei se enää samalla tavalla sykähdytä. Chevalierin kerronta silti vetoaa: hienovarainen tyyli on ehdottaman miellyttävää luettavaa ja tarinassa itsessään ei ole mitään ylimääräistä.

Suosittelen Tyttö ja helmikorvakoru -romaania historiallisten romaanien ystäville.

Vladimir Nabokov: Lolita

Vladimir Nabokov: Lolita 

Gummerus 1959

384s.

Omasta hyllystä

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.

     Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita. (Nabokov: Lolita)

Lolita on yksi hienoimmista ja hulluimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Olen lukenut kirjan joskus aikaisemminkin, mutta loppukesästä kaipasin tarttua sellaiseen kirjaan, josta tiedän nauttivani. 

Nauttia on ehkä väärä sana kun puhuu Lolitasta. Lolita on hirvittävä. Se on ahdistava ja surullinen. Ja järisyttävä. Tarina kertoo Humbert Humbertiksi itseään kutsuvasta miehestä, joka rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen, 12-vuotiaaseen Lolitaan. Humbert kuvaa rakkauttaan väistämättömäksi ja intohimoiseksi. Lolita on nymfetti, pieni viettelijätär, jonka edessä Humbert on aseeton: hän ei voi kielletylle rakkaudelleen mitään.

Humbert nai Lolitan äidin, vuokraemäntänsä, ollakseen lähellä Lolitaa. Vaimo kuitenkin menehtyy pian tapaturmaisesti ja Humbertista tulee Lolitan huoltaja. Syyllisenä, pelossa Humbert ja Lolita ajavat ympäri maan, yöpyvät hotelleissa ja motelleissa ja pakenevat. Myöhemmin he asettuvat aloilleen ja murrosikää lähestyvä Lolita kapinoi. Lukija näkee Humbertin kautta vain välähdyksiä siitä, miten isäpuolensa hyväksikäyttämä tyttö tilanteen kokee. Myöhemmin Lolita karkaa, eikä Humbertin elämä ole entisensä ilman Lolitaa.

Kirjan hienous on nerokkaassa tavassa kääntää lukijan mieli sympatisoimaan Humbertia, jonka teko Lolitaa kohtaan on ehdottoman hirveä. Rakastan myös kirjan kieltä. Tiedän, että moni lukija on kokenut sen haastavaksi, mutta minusta Nobokovin kieli on vain yksinkertaisen kaunista. Taivaallista. 

Suosittelen Lolitaa luettavaksi niille, jotka haluavat tarttua klassikkoon, jonka teemat saattavat järkyttää herkempiä lukijoita.

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Into 2016

254s.

Arvostelukappale

En ole aikaisemmin lukenut Laura Gustafssonin kirjoja, enkä olisi luultavasti Korpisoturiinkaan sattunut tarttumaan, ellei se olisi putkahtanut minua vastaan arvostelukappaleen muodossa. Mutta huh, enhän mitenkään olisi voinut jättää lukematta kirjaa, joka on omistettu Ahmoille! Kirja ei yksinkertaisesti voi olla huono... eikä se ollutkaan.

Korpisoturi kertoo Ahmasta, joka ostaa mökin metsästä, varustaa sen talven ja mahdollisen maailmanlopun varalle ja alkaa omavaraiseksi. Ahma on itse asiassa ihan kauhea tyyppi: hän on sovinisti, rasisti, epäsosiaalinen ja aika juntti. Mutta ihan hirveän sympaattinen. Hän on nähnyt mitä tuleman pitää ja aikoo varautua siihen lanttumaan ja rynnäkkökiväärin turvin.

Ahma kaveeraa metsässä elävän villiintyneen sian kanssa, tutustuu Pamsuun ja mustalle miehelle raskaana olevaan hevosnaiseen. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan silloin, kun kännykkäverkko oikeasti romahtaa ja ihmiset jäävät yhteiskunnan kouran tavoittamattomiin. Spekulatiivisista maailmanlopunajatuksista hypätäänkin ihan oikeaan dystopiaan, tarina saa tummia sävyjä.

En tiedä oliko Gustafsson varsinaisesti tarkoittanut romaaniaan komediaksi, mutta itse nauroin välillä kippurassa Ahman toilailuille. Toisaalta tarinassa oli yhteiskuntakriittinen sävy, mutta Gustanfsson oli onnistunut piilottamaan kaikki saarnat Ahman kärjistetyn persoonan taakse. 

Lukematta Gustafssonin aikaisempia teoksia en osaa sanoa millainen rooli Korpisoturilla on kirjailijan tuotannossa, mutta minä joka tapauksessa viihdyin kirjan parissa mainiosti ja aion tarttua kirjailijan teoksiin vastaisuudessakin. Täytyykin seuraavalla reissulla kirjastoon katsoa, jos hyllystä löytyisi jotain mukaan.

Suosittelen kirjaa sarkastisella huumorintajulla varustetuille lukijoille, jotka ovat joskus halunneet ryhtyä erakoiksi ja muuttaa metsään.

Colleen McCullough: Morganin matka

Colleen McCullough: Morganin matka

Tammi 2005

875s.

Omasta kirjahyllystä

Joskus on kiva palata vanhan tutun kirjan pariin. Olen lukenut Colleen McCulloughin Morganin matkan aikaisemminkin, mutta en näköjään ollut blogannut kirjasta, joten ajattelin korjata tilanteen nyt uudelleenluvun jälkeen.

Morganin matka kertoo bristolilaisesta Richard Morganista, joka elää rauhallista perhe-elämää vaimonsa ja lastensa kanssa. Elämä ei kuitenkaan kohtele Richardia hyvin: tytär kuolee rokkotautiin, vaimo halvaukseen ja rakkaan pojan kohtalo on vieläkin kauheampi. Lopulta Richard tulee lavastetuksi rikoksesta, sillä hänet halutaan pois tieltä. Richard päätyy vankilaan ja lopulta rangaistusvangiksi pitkälle laivamatkalle, joka päättyy kaukaiseen Australiaan ja Norfolkin saarelle.

Morganin matka on oikea kunnon lukuromaani. Siinä on sivuja miltei tuhat, mutta lehdet kääntyilevät nopeasti ja tarina vie mukanaan. Olen heikkona historiallisiin romaaneihin, joten kirja on juuri sellainen, jonka parissa viihdyn hyvin.

Kiinnostavaa tarinassa on laivaelämän kuvaus ja Norfolkinsaaren asuttaminen. Rangaistusvankien arki vieraalla ja asumattomalla saarella tuo mieleen Robinson Crusoen kuvaukset, ihmisen kyvyssä selviytyä haastavissa olosuhteissa on jotakin kiehtovaa. Richard on hahmona loputtomiin joustava ja anteeksiantava, mikä tekee hahmosta hiukan liian pyhimysmäisen minun makuuni. Romaanissa on kuitenkin paljon kiinnostavia sivuhahmoja, joten Richardin täydellisyys ei pääse ärsyttämään.

Tarinan kerronta on sujuvaa, mukaansatempaavaa ja mielenkiintoista. Romaani ei ole mikään ihmeellinen, eeppinen sankari- tai rakkaustarina, mutta siitä huolimatta sen parissa viihtyy hyvin.

Suosittelen Morganin matkaa niille, jotka pitävät paksuista, historiallisista romaaneista.

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö

Otava 2000

414s.

Kirjastosta

David Ebershoffin Tanskalainen tyttö on julkaistu suomeksi jo vuonna 2000, mutta 2016 elokuvaksi kääntynyt tarina on ajankohtainen juuri nyt. Minulle kirja oli ennestään tuntematon, mutta leffatrailerin perusteella kiinnostuin tarinasta ja bongasin kirjan kirjastosta. Leffaa en ole vielä nähnyt, mutta ehkä saan jossain vaiheessa aikaiseksi katsella senkin.

Taiteilijapariskunta Greta ja Einar viettävät boheemin huoletonta elämää Kööpenhaminassa. Mallin puutteessa Greta houkuttelee Einarin pukeutumaan naisen vaatteisiin saadakseen mallin maalauksiinsa. Gretan mallina istuessaan Einar löytää sisältään Lilin, naisen joka hän on aina ollut. Lili alkaa vierailla Gretan ja Einarin perheessä useamminkin.

Einarin suhde Liliin on kahtiajakautunut. On Einar ja on Lili, mutta he eivät voi olla samaan aikaan samassa kehossa. Vaimon rooli on tukea Einaria, tutustua Liliin, joka tuntuu olevan enemmän kuin se ihminen, jonka Greta otti joskus puolisokseen. Liliin tutustuminen tietää Gretalle Einarin menettämistä, mutta samalla Greta tuntuu tietävän, ettei Liliä voi käskeä enää pois, hän on tullut jäädäkseen ja Einar hiipuu pois.

Tositapahtumiin perustuva kertomus on riipivää luettavaa. Ensinnä kauhistuttaa transsukupuolisten kohtelu kirjan tapahtuma-aikaan 1900-luvun alkupuolella. On helppo toivoa, että maailma on tänään edes hieman suvaitsevaisempi ja ymmärtäväisempi. Lääkäreille Einar tuntuu olevan hullu, Lili taas koekaniini. Vaikka löytyy lääkäri, joka osaa auttaa Einaria muuttumaan Liliksi, ei matka ole helppo. Eikä lopulta edes onnellinen.

Kirja ei ole erityisen hyvin kirjoitettu, mutta tarina tempaisee mukaansa. Kirjaa lukiessa tuli ahdistunut olo ja kertomus jäi vaivaamaan mieltä moneksi päiväksi. Kirjan lukemisen jälkeen en ole varma haluanko enää nähdä elokuvaa, sillä tarina tuntui niin surulliselta. Tositapahtumiin perustuvaan teokseen oli vaikea suhtautua vain tarinana. Googletettuna todellisten, elävää eläneiden ihmisten tarinat tulivat kirjan sivuilta niin lähelle.

Suosittelen kirjaa lähimenneisyyteen sijoittuvien tositarinoiden ystäville.

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Bazar 2016

671s.

Oma ostos

Ei mahda mitään, vuosisadan tai muutaman takaiseen Englantiin sijoittuvat romaanit vievät minut aina mukanaan. Ne ovat kuin jokin outo huume, heikkous, ne imaisevat omaan maailmaansa, saavat aikaan kaukokaipuun, tuoksuvat teelle ja homeisille taloille ja nummille ja lampaille. Englanti <3 p="">

Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu tarttui kirjakaupasta hetkellisenä heräteostoksena. Olen yrittänyt vältellä uusien kirjojen hankkimista, mutta epäonnistuin tavoitteessani kesällä. Keskiyön ruusun lukemisesta on jo muutama tovi aikaa, mutta se oli melkein täydellinen kesäkirja. Ainoa suoranainen vika oli sen aiheuttama matkakuume Englantiin...

Tarina alkaa Intiasta, jossa Anahitan jättää kuolinvuoteellaan lapsenlapselleen käsikirjoituksen elämäntarinastaan ja tehtävän etsiä Anahitan poika, joka kaikkien tietojen mukaan on kuollut 3-vuotiaana. Vanhan isoäidin höpinöitä ei ota enää kukaan uskoakseen, mutta Arin elämän ollessa muutosvaiheessa, hän viimein tarttuu isoäidin kirjoitelmaan ja tempaa samalla romaanin lukijan Intian palatseista sumuiseen Englantiin. Toisaalla amerikkalainen filmitähti Rebecca päätyy englantilaiseen kartanoon kuvaamaan pukudraamaa ja talon salaperäinen isäntä ja mystinen historia alkavat kiehtoa häntä, vaikka oma elämä on myllerryksessä. Arin ja Rebeccan tiet kohtaavat ja vähitellen Intiasta alkunsa saaneen tarinan langat punoutuvat yhteen.

Tosiasiassa -vaikka Brittilä miljöönä ihastuttaakin - Keskiyön ruusu oli hirveän sekava ja loppuratkaisuiltaan kömpelöltä tuntuva teos. Viehätyin kyllä tarinasta, jossa oli yhdistelmä goottilaista kartanoromantiikkaa Rebeccan ja Kotiopettajattaren romaanin hengessä, mutta kokonaisuutena tarina oli aika sekava. Kirjailijan tyyli ja miljööt muistuttivat Kate Mortonin teoksista, mutta jokin hienovarainen vire jäi uupumaan, että olisin aivan täysin voinut lumoutua tarinasta. Vaikka kertomus oli loppuratkaisultaan outo, viihdyin sen parissa mainiosti, enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni. Intian tuominen mukaan kertomukseen antoi lisäväriä tarinalle, joka olisi muuten muistuttanut liikaa vastaavanlaisia, kartanoromantiikkaa hyödyntäviä teoksia.

Kirjailijalta ei ole suomennettu muita teoksia, mutta aion pitää tekijää silmällä vastaavanlaisten tiiliskivien varalta. Vaikka tämä tarina jäi anniltaan vähän epämääräiseksi, en silti epäröi tarttua Rileyn seuraaviin kirjoihin, jos ne vain suomennetaan. Runsaista aineksista syntyy varmasti myös jotain vähän harkitumpaa ja vähemmän polveilevaa. Keskiyön ruusussa oli ehdottomasti loistavan lukuromaanin ainekset.

Suosittelen niille, jotka rakastavat historiallisia romaaneita, romantiikkaa ja tiiliskivipitkiä tarinoita.

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman

Jalava 2016

514s.

Arvostelukappale

Särkynyt meri- trilogian toinen osa Halki puolen maailman oli yksi tämän lukukesäni herkkupaloja. Tykkäsin kovasti trilogian ensimmäisestä osasta, joten tartuin kakkoseen innolla. Suhtaudun perinteiseen, keskiaikahenkiseen fantasiaan yleensä vähän epäluuloisen varovaisesti, mutta Särkynyt meri -trilogia on kyllä voittanut minut puolelleen.

Thorn haluaa taistelijaksi, mutta surmaa epähuomiossa pojan, jonka kanssa joutuu taisteluun. Murhaaja määrätään kivitettäväksi, mutta trilogian ensimmäisestä osasta tutuksi tullut pappi Yarvi näkee sitkeässä tytössä jotakin, mitä muut eivät näe. Hän ottaa Thornin mukaansa matkalle halki puolen maailman. Antaa uuden mahdollisuuden. Mukana matkalla on myös nuori soturi Brand, joka haluaisi tehdä hyvää, mutta ei tiedä mitä hyvä on. 

Kertomus on trilogian ensimmäisenkin osan tapaan fantasialle tyypillistä seikkailua ja matkustelua, mutta Abercrombien luoma maailma on niin mielenkiintoinen, ettei reissaaminen tunnu fantasian kliseiden toistamiselta. Thorn oppii kantapään kautta sotilaan taitoja ja tulee viimein niin hyväksi taistelijaksi, ettei häntä tunnu päihittävän kukaan. Taisteleminen on helpompaa kuin tunteiden näyttäminen, Abercrombien luoma tarina palkitsee myös romantiikan ystävän, vaikka mitään siirappista rakkauskertomusta lukijan on turha odottaa. 

Halki puolen maailman marssittaa lukijan eteen uskottavia, inhimillisiä ja rosoisia henkilöhahmoja. Ihastuin jo trilogian ensimmäisessä osassa taitavasti luotuun hahmogalleriaan. Pidän siitä, että Halki puolen maailman tarjoaa lukijalle nyt uusia hahmoja, mutta ensimmäisestä osasta tutut hahmot ovat edelleen mukana, vaikka osa taustalla. Kokonaisuus toimii ja lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä. Henkilö- ja juonivetoisen tarinan kieli on niin ikään miellyttävää lukea. Tarina toimii hyvin kokonaisuutena ja jättää himon lukea seuraava osa.

Suosittelen Särkynyr meri -trilogiaa hyvän fantasiakirjallisuuden ystävälle. Trilogia sopii hieman aikuisempaankin makuun.

Kiera Cass: Valinta

Kiera Cass: Valinta

327s.

Oma ostos

Voihan dystopia. Kaipasin hömppää ja ostin hetken mielijohteesta kirjakaupan alesta Kiera Cassin Valinta -romaanin. Trilogian ensimmäinen osa on pyörinyt blogeissa ja ristiriitaisista arvioista huolimatta päätin lukea sen, koska kaipasin jotain helposti lähestyttävää hömppää. Sitä saa mitä tilaa.

Romaani sijoittuu Yhdystvaltoihin, jossa ihmiset on jaettu kasteihin sen mukaan, mikä heidän paikkansa on maailmassa. America Singer kuuluu viidenteen kastiin, taiteilijoihin ja esiintyjiin. Rahaa on niukasti, mutta enemmän kuin American poikaystävällä, joka on alempaa kastia eikä varmasti mieluisa puolisoehdokas vanhemmille. Siksi American äiti ja isä ovatkin ihastuneita, kun America valitaan kilpailuun, jonka voittajasta tulee tulevan hallitsijan puoliso. Nälkäpeliin verrattavissa oleva kieroilupeli alkakoon.

Valinnan juoni on ihan hirveän ennalta-arvattava ja kliseinen. Kilpailuun valitut tytöt lähetetään palatsiin, jossa Unelmien poikamies -hengessä prinssi treffailee morsianehdokkaita ja yrittää löytää sopivan puolison. America tekee prinssille heti ensialkuun selväksi, ettei halua puolisoksi, mutta ystäväainesta hänessä on. Prinssin sydän valitettavasti tuntuu sykkivän tälle vastahakaiselle neitokaiselle. Pakkaa sekoittavat "kapinalliset", jotka mekkaloivat palatsin ulkopuolella. Tyttöjen keskinäiset kinastelut ja prinssin perään haikailut tietysti videoidaan koko maalle tosi-tv:n hengessä.

No. Olihan Valinta aikamoista hömpättiä, mutta viihdyin kirjan parissa ihan hyvin. Se nollasi sopivasti aivot ja antoi muuta ajateltavaa. En kuitenkaan usko, että viitsin tarttua sarjan seuraaviin osiin, elleivät ne nyt ihan kävele vastaan oikealla hetkellä. Kaiken kaikkiaan romaani oli anniltaan aika heppoinen, eikä yllä suosikkidystopiotten joukkoon edes ya-akselilla. Kohderyhmään kuuluvat lukijat viihtyvät varmasti kuitenkin tarinan parissa, onhan se melkoinen tuhkimosatu. Seuraavat osat toivottavasti näyttävät hieman toisenlaistakin naisen roolia tässä varsin perinteiseltä tuntuvassa maailmankuvassa.

Suosittelen Valintaa romanttisten dystopioiden ystäville.

Poldark tv-sarja!

Luin vähän aikaa sitten Winston Grahamin Poldark -sarjan ensimmäisen osan, ja tykkäsin kirjasta kovasti. BBC on tehnyt sarjasta tv-sovituksen, jonka traileri osui vastaan. En ole ihan täysin vakuuttunut, mutta kyllä tämä täytyy ehdottomasti katsoa sitten kun se on nähtävillä Suomessa. Ilmeisesti sarja on tulossa televisioon syksyllä, joten kovin kauaa ei tarvitse odotella.

Miltä näyttää, aiotteko laittaa Poldarkin kaselulistalle?

Jeff VanderMeer: Hallinta

Like 2015

382s.

Oma ostos

Hotkaisin Eteläraja-trilogian ensimmäisen osan muutamassa päivässä, mutta trilogian toinen osa, Hallinta, ei päästänyt ihan niin helpolla. Hävityksessä lukija heitettiin kummalliselle ja kammottavalle X-alueelle, Hallinnassa aluetta katsellaan Etelärajasta käsin. Kirja kuvaa Etelärajan johtajaksi nimitetyn Controlin rämpimistä X-aluetta käsittelevässä tutkimuksessa. Control haastattelee Hävityksestä tuttuja retkikuntalaisia, mutta tuntuu, kuin kaikki ei olisi kohdallaan.

Hallinnan Etelärajan maailma tuntuu orwellmaiselta painajaiselta. Controllin työhuonetta kuunnellaan, työpöydän laatikosta löytyy omituinen yllätys ja vaikuttaa siltä, että suurin osa Controllin työtovereista ovat sekaisin. Siinä missä kirjasarjan ensimmäinen osa kuvaili outoa, jopa vieraan planeetan kaltaista ympäristöä, Hallinta tuo kauhun teemat lähemmäs lukijaa. Toisaalta kirja oli huomattavasti hidastempoisempi kuin edeltäjänsä. 

Vaikka Hallintakin oli omalla tavallaan mielenkiintoinen teos, se ei kuitenkaan imenyt mukanaan samalla tavalla kuin trilogian ensimmäinen osa. En pystynyt samalla tavalla samaistumaan tarinan hahmoihin, ja Controllin ahdistuneen maailman läpieläminen tuntui välistä puuduttavalta ja jopa tylsältä. Luin kuitenkin kirjan uteliaana, koska haluan tietää mitä ihmettä alue X:llä oikein tapahtuu.

Kolmas kirja on aloitettuna, mutta into trilogiaan on vähän hiipunut. Taidan lukea välipalana jotakin muuta, joka toivottavasti herättää kadonneen lukuinnon taas uudelleen.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat lukeneet Eteläraja -trilogian ensimmäisen osan.

Jeff VanderMeer: Hävitys

Jeff VanderMeer

Like 2015

222s.

Oma ostos

Olin silmäillyt Eteläraja-trilogiaa muutamaan otteeseen kaupoissa, mutta se tarttui mukaan viimein Akateemisen kirjakaupan alennuksesta -70%. En ollut juurikaan lukenut kirjaan liittyviä juttuja tai bloggauksia, joten tartuin siihen ihan ilman suurempia odotuksia.

Mitä ihmettä tästä kirjasta voisi sanoa?

Romaani kertoo tutkimusryhmästä, joka on lähetetty oudolle alue X:lle tutkimaan ja ottamaan näytteitä. Matkalla on mukana minäkertojana toimiva biologi, psykologi, maanmittari ja antropologi. Alueella on käynyt jo aikaisemminkin retkikuntia, mutta kaikki ne ovat päättyneet jollain tavalla onnettomasti. Vaikuttaa siltä, ettei kukaan oikein tiedä mikä alue X on ja mitä siellä tapahtuu. Se tiedetään, että alue tuntuu leviävän ja lähestyvän Etelärajan tutkimuskeskusta.

Romaanin minäkertojana toimiva biologi on oivallisesti rakennettu hahmo. Hahmon kerronnan analyyttisyys ja havaintojen tekeminen on yksi kiinnostavin osa kirjan antia. Tarina on psykedeelinen ja outo, jopa aika häiritsevä, mutta kieli on ihan huikean kaunista ja taitavasti rakennettu hahmo tekee tarinasta kiinnostavan. Luin kirjan hyvinkin nopeaan tahtiin vaikka ensimmäisiä sivuja selaillessani epäilin, että se saattaa jäädä minulta jopa kesken, koska sen verran oudolta tarina tuntui.

Kirjasta ei voi kirjoittaa kovinkaan paljon paljastamatta liikaa sen juonta ja tarinaa. Jollain tavalla se karttaa määrittelyjä, kai Hävitys jonkinlaista scifiä taitaa olla. Minuun tarina kyllä upposi ja sen outous tuli sopivasti iholle. Muutama teema teoksessa on tietyllä tapaa niin karmiva, että niitä on tullut mietittyä kirjan lukemisen jälkeenkin. Erityisesti tarinan tunnetilan ja ilmapiirin luominen on onnistunut.

Suosittelen Hävitystä oudon ja hämmentävän scifin ystäville.

Winston Graham: Poldark - Kapinallinen

Winston Graham: Poldark - Kapinallinen

Gummerus 2016

555s.

Oma ostos

Ah, mikä kirja. Olen varmasti moneen otteeseen maininnut, miten rakastan pitkiä, vanhanaikaisia, jaarittelevia historiallisia romaaneja, jotka eivät millään tavalla vastaa nykypäivän kirjallista ihannetta minimalistisesta ja kielellisesti taitavasta kaunokirjallisuudesta. Poldark on juuri sitä, mihin haluan laittaa aikani sateisena kesäpäivänä! Gummerrus julkaisee alunperin 1940-luvulla kirjoitetun kirjan uuden käännöksen, ja BBC näyttää syksyllä kirjasta tehdyn tv-sarjan. Uusi käännös tuo kirjan kielen lähemmäksi nykypäivää, mutta tarina on tyyliltään juuri sellainen kunnollinen, vanhanaikainen historiallinen romaani, josta tykkään.

1700-luvun lopulta alkava kirjasarja kertoo Ross Poldarkista, joka palaa kotiinsa Cornwalliin Yhdysvaltain vapaussodasta. Lapsuudenrakkaus on menossa naimisiin toisen miehen kanssa ja Poldarkien sukutila raunioituu säänpieksemällä nummella. Ross yrittää niellä pettymyksensä ja aloittaa uuden elämän ilman Elisabethia, jonka muisto on saanut hänet jaksamaan sodan kauheudet. Kirja kuvaa Rossin elämää vuosina 1783-1787. Kokonaisuudessaan 12-osainen kirjasarja kuvaa Poldarkien suvun tarinaa. Seuraava osa, Demelzan laulu ilmestyy syksyllä 2016. Toivottavasti kustantamo julkaisee koko kirjasarjan uudelleen suomennettuna. 

Ehdottoman herkullinen kirja. Tarinassa seurataan kylän juonitteluja, ihmissuhteita, kaivostyöläisten arkea, sekä pientä tyttöä, jonka Ross pelastaa keittiöpiiakseen. Yksi kirjan eduista on cornwallilainen maisema ja brittiläisyys! Tarinan miljöö tuo mieleen Daphne du Maurierin Rebekkan sekä Kate Mortonin ihanan Hylätyn puutarhan. Kävin itse Cornwallissa viime kesänä ja maisema jätti ikuisen jäljen sydämeeni. Nyt ei auta kuin odotella sarjan seuraavaa osaa!

Kieleltään kertomus on tuotu lähemmäs nykypäivää, vaikka tarina säilyttää silti vanhahtavan fiiliksensä. Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Irmeli Sallamo ovat tehneet hienoa työtä kirjan käännöksen kanssa. Ehkä olen haistavinani kirjan kielessä jopa jotain samaa kuin Sallamo-Lavin suomentamassa Diana Gabaldonin Matkantekijä- sarjassa.

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanien ystäville!

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Tammi 2016

516s.

Oma ostos

Oho, niin se vaan on heinäkuu vierähtänyt ihan huomaamatta ja minulla on taas bloggaamatta monta kirjaa, jotka olen kesälomalla (ja ennen kesälomaa) lukenut. Bloggausrytmi on päässyt tämän vuoden aikana jotenkin pahemman kerran repsahtamaan, mutta blogi on yhä hengissä siitä huolimatta, että päivittyy vähän miten sattuu.

Kristiina Vuori on lunastanut historiallisilla romaaneillaan paikan yhtenä luottokirjailijoistani. On kiva tietää, että joka vuosi ilmestyy yksi tuhti lukuromaani, jonka parissa saa mukavasti menemään aikaa. Toivottavasti kirja/vuosi tahti ei käy kirjailijalle liian raskaaksi, romaanit ovat kuitenkin melko mötkäleitä ja vaativat kaikesta päätellen myös paljon taustatyötä. Kaarnatuulessa Vuori on ottanut keskeiseksi hahmokseen tällä kertaa todellisen historiallisen henkilön, Valpuri Innamaan.

1500-luvun Turkuun sijoittuva Kaarnatuuli kertoo Valpurista, joka miehensä Henrikin kuoleman jälkeen joutuu ottamaan ohjat käsiinsä ja toimimaan itsenäisenä naisena aikana, jolloin naiset olivat miehen omaisuutta siinä missä talo ja karja. Vuoren Valpuri on vahva persoona, joka kaipaa myös rakkautta ja ystävyyttä, vaikka kumpainenkin on vaikea saavuttaa omaa etua tavoitellessa. Vuori kutoo Valpurin tarinasta mielenkiintoisen kokonaisuuden, eikä historiallinen hahmo tunnu karikatyyriltä, vaan Valpurissa on oikeasti eloa.

Vuori on sujuva kirjoittaja, jonka tyyli on kehittynyt jokaisen kirjan myötä. Tekstissä käytetään vanhoja sanoja ja termejä, jotka tuovat tekstiin mukavan, vanhahtavan sävyn ja tempaavat lukijan keskiajan maailmaan. Vaikka periaatteessa alan olla hiukan kyllästynyt nykyään niin suosittuun ja trendikkääseen keskiajan/renessanssin Turun miljööseen, Vuori kuvaa aikaa uskottavasti ja elävästi. 

Kaarnatuulessa myös juonen kuljetus toimii. Vaikka tarinan juoni on elämänkerralliseen tapaan aika yllätyksetön ja tapahtumat seuraavat toisiaan ilman kovin suuria käänteitä, teksti vetää mukaansa ja tarinaa on herkullista lukea. Mielestäni Vuoren romaanien heikkous piilee niiden lopuissa; oikeastaan jokaisen romaanin loppu on tullut vastaan yllättäen, ihan kuin kirjailijalla olisi ollut vaikeuksia lopettaa teksti.

Kustantamolle hiukan risuja kirjan ohuista sivuista! Hämmästyin ensin "ohutta" historiallista romaania, kunnes tajusin, että 500 sivuinen teksti on tiivistetty tavallista ohuemmille sivuille. Olen ehkä materialisti, mutta tykkään pidellä paksuja kirjoja käsissäni...

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanien ystäville.

Moira Young: Julma maa

Moira Young: Julma maa
Otava 2013
382s.
Kirjastosta

Moira Youngin kirja Julma maa tarttui mukaani kirjastoreissulla jo jonkin aikaa sitten. Kevät- ja kesäkiireet ovat jumittaneet tästä (ja monesta muustakin) kirjasta bloggaamista, mutta Julma maa kolahti sen verran hyvin, että tämä oli pakko nostaa vielä esille vaikka kirjan lukemisesta onkin vierähtänyt jo tovi.

Dystopiat ja YA-genreen sujahtavat kirjat ovat suosittuja edelleen. Julman maan suomentamisesta on jo muutama vuosi ja ilmeisesti kirjatrilogia ei ole saanut merkittävää suosiota, koska muita osia ei ole tietääkseni käännetty suomeksi. Minulle sääli, koska pidin kirjasta paljon. Sen asetelma, rosoinen maailma ja erikoinen kieli toimivat loistavasti.

Saba ja Lugh ovat kaksoset, jotka elävät isänsä ja pikkusiskonsa kanssa kuivassa, karussa maailmassa. Mustaviittaiset ratsastajat tulevat ja vievät Lughin ja surmaavat heidän isänsä. Saban on lähdettävä veljensä perään halki julman maan, joka on vieras ja outo. Saban ja hänen sisarensa Emmin matka Lughin perässä on raskas ja armoton, tarinan maailma on postapokalyptinen, raaka. Matkan varrelle osuu myös rakkaus, jota Saba ei päästäisi lähelle. 

Julma maa on jakanut mielipiteitä erityisesti kerrontateknisten ratkaisujen takia. Puhekielisyys ja repliikkimerkintöjen puuttuminen voinee säikyttää osan lukijoista, mutta itse nautin kirjan lukemisesta ja kerronnasta, joka ikään kuin tuli iholle aivan eri tavalla kuin olin odottanut. Myös tarina veti mukanaan ja luin kirjan peläten koko ajan sen loppumista. Harmitti, kun kirjaston tietokannan selaaminen paljasti, ettei jatko-osia ole suomennettu. 

Suosittelen romaania dystopioiden ja YA-genreen sijoittuvien romaanien ystäville.

K.K. Alongi: Kevätuhrit

K.K. Alongi: Keävtuhrit

Otava 2016

302s.

Arvostelukappale

K.K. Alongin uutuusromaani Kevätuhrit putkahti sopivasti lukujumin keskellä postilaatikosta. Olin tutkaillut kirjaa kustantamon katalogista epämääräisen kiinnostuneesti, joten se tuli luettua mielenkiinnolla. Kirjailija on minulle ennalta vieras, mutta kustantamon sivuilta lunttaamalla selvisi, että kansainväliseltä kuulostavan nimen takaa löytyy suomalaissyntyinen, Kaliforniassa perheensä kanssa asuva kirjailija.

Kevätuhrit tuntuu idealtaan etäisesti tutulta ja luettuani tarinaa pidemmälle, muistuu mieleeni 90-luvulla televisiossa pyörinyt sarja Klaani, jossa nuoret joutuvat selviämään postapokalyptisessa maailmassa, josta joku virus oli tainnut tuhota kaikki aikuiset. Kevätuhrien asetelma on periaatteessa ihan sama. Tarina seuraa muutaman nuoren, alussa lähinnä Jaden ja Suseten kamppailua maailmassa, joka ei olekaan enää sellainen kuin ennen. Joka puolella makaa kuolleita ihmisiä, osa selvinneistä nuorista käyttäytyy kummallisen verenhimoisesti ja on vaikeaa tietää kehen ja mihin uskaltaa luottaa. Jade ja Susette keräävät ympärilleen joukon muita selviytyjiä, jotka kaikki haluavat pärjätä uudessa, oudossa maailmassa. 

Kirjan asetelma on lähtökohtaisesti herkullinen. Ajatus maailmasta, josta suurin osa ihmisistä on pyyhkytynyt pois on kammottava ja kiehtova. Kirjaa on verrattu muutamassa yhteydessä Lost tv-sarjaan, mutta sitä yhteyttä en oikein ymmärrä. Vaikka Kevätuhreissa on mystisiä sävyjä, on kyse mielestäni kuitenkin ihan eri genrestä. Kevätuhreissa on joka tapauksessa synkkä tunnelma ja maailma selvinneiden ympärillä on outo ja ahdistava.

Itse en erityisemmin pitänyt kirjan kerronnasta ja kielestä. Olisin kaivannut tarinaan ja henkilöhahmoihin enemmän syvyyttä, nyt kertomus tuntui pintaraapaisulta teemaan, josta olisi saanut irti vielä enemmänkin. Käsitän, että kirjalla varmasti pyritään myös ulkomaan markkinoille, mutta jollain tavalla käännöskirjaan helposti sopivat nimet, stereotyyppisen suomalaisen maiseman kuvaus ja vetävä, helppotajuinen kerronta tuntuivat tympeiltä ratkaisuilta. Lukiessa toivoin koko ajan, että tarina ei päästäisi niin helpolla, mutta lopulta jäi kuitenkin sellainen olo, että kirja oli vähän pettymys. Toisaalta se on ehkä suunnattu ya-genren nuoremman polven lukijoille, ja kielellisten kikkailujen ja tunteen paatoksen ystävänä en ehkä kuulu mieltymysteni puhumattakaan ikäni puolesta teoksen ensisijaiseen kohderyhmään.

Kirjan syntyyn liittyy sellainen hauska yksityiskohta, että kannen kuvaan liittyi kustantamon kilpailu, jossa etsittiin suomalaisia nuoria esittämään romaanin henkilöitä teoksen kansikuvaan. Idea on tuore ja varmasti innostava, mutta lopputulos ei ole erityisesti minun mieleeni. Kannessa on jotain tosi ysäriä, mutta plussaa kivasta, potentiaalisia lukijoita osallistavasta ideasta!

Suosittelen jännittävien nuortenkirjojen ystävälle. Ja tätä muuten varmasti #pojatkinlukee.

Julie Murphy: Dumplin - Isosti tai ei ollenkaan

Julie Murphy: Dumplin - isosti tai ei ollenkaan

Otava 2016

335s.

Arvostelukappale

Joskus sitä osuu vastaan sellainen kirja, josta ei olisi ennakkokäsityksen perusteella tiennyt pitävänsä. Takakannen perusteella en olisi osannut ottaa kirjaa luettavakseni, mutta koska sain siitä arvostelukappaleen, halusin tutustua kirjaan ja antaa sille mahdollisuuden. Yllättäen sivut kääntyilivät kuin itsestään ja huomasin viihtyväni tarinan parissa erinomaisesti!

Willowdean on teksasilainen tyttö, joka ei turhia stressaa ulkonäköpaineista, vaikka äiti vetääkin pikkukaupungin missikisoja ja muistuttelee ylipainoisena kuolleen sisarensa kohtalosta. Willowdeanin eli Dumplinin mielestä bikinivartalon saa kun laittaa bikinit päälle, ja työpaikallakin kannattaa kertoa uudelle työkaverille olevansa paikan virallinen läski, että asia tulee heti alkuun käsiteltyä. Dumplin alkaa kuitenkin kokea epävarmuutta, kun söpö ja sänkileukainen Bo kiinnittää häneen huomiota. Äkkiä läskit alkavat ahdistaa, eikä Dumplin voi olla ajattelematta, mitä muut miettivät, jos hän ja Bo alkavat seurustella. Asiaa ei helpota yhtään se, että paras ystävä on juuri päässyt neitsyydestään ja tavannut uuden tyttökaverin, joka katsoo Dumplinia kuin halpaa makkaraa.

Julie Murphyn Dumplin on romaani, joka ei oikeastaan käsittele niinkään lihavuutta kuin ylipäätään ulkonäköön kohdistuvia paineita ja oikeutta olla sellainen kuin on. En ole itse oikeastaan koskaan uhrannut ajatustakaan ylipainolle tai lihavuudelle, koska asia ei ole henkilökohtaisesti koskettanut. Dumplinin tarina kuitenkin alleviivasi osuvasti sitä, ettei kyse ole lihavuudesta, laihuudesta, rumista hampaista tai näppylöistä vaan siitä hyväksyykö itsensä vai ei. Ei siitä hyväksyykö lihavuuden tai laihuuden, vaan itsensä sellaisena kuin on.

Romaanin Dumplin on itsevarma, mutta silti samaan aikaan epävarma. Yhdistelmässä on jotakin samastuttavaa ja toivon, että romaaniin tarttuvat myös - tai ehkä juuri nimenomaan ne nuoret lukijat, jotka mittailevat senttejä vyötäröltään ja ihailevat laihuutta. Dumplinin epävarmuus on samaistuttavaa, ja vaikka teos on selkeästi nuorten ja nuorten aikuisten romaani, löysi aikuinenkin lukija siitä ajattelemisen aihetta.

Jos romaania pitäisi jostakin moittia, voisi sen löyhästi niputtaa minämuodossa kerrottujen viihteellisten ja lukijoita kalastelevien nuortenkirjojen genreen. Kerronta ei ole mitenkään hirveän korkeakirjallista ja tarina liikkuu samoissa ihastumisen, rakastumisen, kolmiodraamailun, kaverikriiseilyn ja ulkonäköpohdintojen maailmassa kuin usea amerikkalainen nuortenkirja. Minua helppolukuisuus ei tänä hektisenä keväänä kuitenkaan ole haitannut, lähinnä harmitti se, että kirja loppui niin pian, sillä olisin voinut jatkaa mukavan hömpän parissa vähän pidempäänkin.

Suosittelen Dumplinia luettavaksi kaikille nuorille ja aikuisille lukijoille, jotka ovat joskus kokeneet olonsa epävarmoiksi omissa nahoissaan.

Anne-Maija Aalto: Syvään veteen

Anne-Maija Aalto: Syvään veteen

Otava 2016

253s.

Kirjastosta

15-vuotiaan Taikan äiti kuolee auto-onnettomuudessa ja Taika joutuu aloittamaan elämän uudessa kaupungissa isän paettua potemaan suruaan ulkomaille. Oman surunsa keskellä Taika haluaa olla joku muu. Entiset ystävät jäävät kauas, vanhaan kotikaupunkiin joka muistuttaa vain surusta ja menetyksestä. Uudessä koulussa on uusi ystävä ja äidinkielenopettaja, joka tuntuu ymmärtävän Taikaa paremmin kuin kukaan muu.

Kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo tovi, mutta sain viimein aikaiseksi kirjoittaa siitä muutaman rivin. Kirja kiinnitti huomioni kustantamon katalogissa, ja varasinkin sen kirjastosta. Ja luin miltei yhdeltä istumalta.

Anne-Maija Aallon esikoinen on hirvittävän kliseinen ja juonikuvioita myöten perinteinen nuortenkirja orpoudesta, menetyksistä, kasvukivuista ja ihastumisesta itseään vanhempaan opettajaan. Minusta kliseet sinällään eivät ole kuitenkaan huono juttu, koska nuorten elämä nyt vaan sattuu usein olemaan aika kliseistä: nuorena kaikki isot jutut koetaan ensimmäistä kertaa ja väistämättä samanlaisia tunteita ja kokemuksia osuu jokaisen elämänpolulle. Näin kaavamaisesti ajateltuna Syvään veteen menee juonensa puolesta siitä, missä aita on matalin, mutta teemoistaan huolimatta kliseisyys ei haittaa. Romaani on toimiva ja eheä kokonaisuus, ja vaikka juoni herättää tuttuuden tunteen, on tarinassa varmasti ammennettavaa kohderyhmään kuuluville lukijoille.

Turun yliopistossa luovaa kirjoittamista opiskelleen Aallon romaanissa näkyy minusta se tietty kirjallinen ilmaisu, johon törmää usein lukiessa luovan kirjallisuuden opiskelijoiden romaaneja. Sama fiilis syntyi lukiessani aikoinaan Henni Kitin esikoista Elävän näköiset. En väitä, että tämä olisi mitenkään huono juttu, koska Aallon kieli on valtavan kaunista ja tekstiä on mukava lukea. En voi kuitenkaan olla ajattelematta, etteikö tiettyyn suuntaan ohjaava opetus ohjaisi kirjoittamaan tietynlaista proosaa. Oli miten hyvänsä, nautin Aallon tekstistä kovasti ja pyyhin useampaan otteeseen kyyneleitä kirjaa lukiessani.

Kirjoittamisen opiskelun vaikutusta oman kirjallisen äänen löytymiseen voisi pohtia enemmänkin, mutta ehkä sen paikka ja aika ei ole nyt. Odotan mielenkiinnolla millainen Aallon seuraava teos on, sillä fiilikseltään miltei taktikoidun eheän ja aiheeltaan konstailemattoman romaanin sivuilta välittyy sellainen syvempi ote tarinan ytimeen, että olisi hauska lukea kirjailijalta jotakin sellaista, joka uskaltaa poiketa valmiiksi tallatulta polulta.

Synkästä teemastaan huolimatta Syvään veteen on toiveikas romaani, jonka sivuilla on myös paljon valoa.

Suosittelen kirjaa nuorille, elämänsä murrosvaiheessa oleville lukijoille.

Elina Pitkäkangas: Kuura

Elina Pitkäkangas: Kuura

Myllylahti 2016

355s.

Kirjailijalta

Kuura oli yksi tämän vuoden odotetuimpia kirjoja listallani. Eikä - myönnettäköön- vähiten siksi, että tunnen kirjailijan ja olen lukenut kirjan aikaisemman version. Haluisin kuitenkin kirjoittaa myös blogiin muutaman sanan teoksesta.

Lukiolaikäisistä Inkasta ja Aaronista kertova trilogian avausosa on urbaania fantasiaa ja paranormaalia romantiikkaa sekoitteleva tarina, jonka tiivistetysti voisi kuvailla kertovan rakkaudesta, menetyksen pelosta ja niistä epätoivoisista teoista, joihin ihminen voi ryhtyä pelastaakseen rakkaansa. Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen, eikä Inka suostu kaihtamaan keinoja pelastaakseen veljensä; ei, vaikka joutuisi tekemään sen vuoksi sellaisia tekoja, jotka tietää vääräksi. Jännitystä lisää se, että Turun kupeessä olevan Kuurankeron pikkukaupungin ulkopuolella elävät ihmissudet.

Pitkäkangas on onnistunut luomaan tarinassaan sellaisen ihmissusityypin, joka oikeasti vähän hirvittää. Valtavat pedot ovat kaikkea muuta kuin paijattavia pikkuhukkia: ne ovat petoja, jota kukaan ei pysty kesyttämään. Tarinan maailman ympärille luotu susimytologia on mielenkiintoinen ja toimiva. Vaikka tarina on genreltään paranormaalia romantiikkaa, ei kukaan kimaltele, vaan vaaran tuntu on käsin kosketeltava. Paranormaalin romantiikan genreä rikkoo myös kolmiodraaman puute: hahmojen väliset jännitteet syntyvät mustasukkaisuudesta, omistushalusta ja itsekkyydestä sen sijaan, että kaksi komeaa urosta tavoittelisi samaa yliluonnollisen kaunista tyttöä. 

Hahmot ovatkin yksi tarinan mielenkiintoisimmista tekijöistä. Pitkäkankaan kirjoitustyyli tuo mieleen Annukka Salaman Faunoidi -sarjan. Kuuran hahmot eivät epäile käyttää nuorison suuhun sopivaa kieltä, ja seksiäkin kuvataan kitsastelematta. Lukijoita jakaa varmasti Inkan hahmo, sillä tarinan keskeiseksi henkilöksi hän on häkellyttävän ärsyttävä. Mutta: Inkan hahmo haastaa lukijan ja saa hänet ajattelemaan. Ja toisaalta hahmon ajatuksia seuratessa lukija joutuu myöntämään, että hänen toiminnallaan on motiivi, vaikka se pahalta tuntuukin. Inka on hahmo, jollainen kukaan ei oikeastaan haluaisi olla, mutta jollaisia me salaa tiedämme tai pelkäämme olevamme. Hän eroaa paranormaalin romantiikan heikoista, moraalisista ja heiveröisistä naisista, ja varmasti osa lukijoista pettyy hahmon valintoihin ja toimintaan. Mutta itse ainakin seuraan varsin suurella mielenkiinnolla hahmon kehitystä ja sitä, millaiseksi hän kasvaa trilogian edetessä. Aaronin ja Matleenan romanssi kosiskelee perinteisemmän paranormaalin romanssin ystäviä ja toimii sellaisenaan hyvänä punaisena lankana tarinassa. 

Pitkäkangas kirjoittaa elävää, sujuvaa ja varmasti myös kohderyhmää miellyttävää kieltä, joka tempaa mukaansa. Kertojaratkaisut toimivat hyvin ja Kuura oli positiivinen lukukokemus. Vaikka paranormaalin romantiikan suosio lienee vähitellen hiipumassa, tällaiselle trilogialle on varmasti kysyntää. Seuraavan osan, Myrskyn pitäisi ilmestyä jo vuoden kuluttua, joten jatkoa tarinalle ei joudu odottelemaan kovin kauaa...

Suosittelen Kuuraa paranormaalin romantiikan ja spefin ystäville.

Supernova - Uusien kirjoittajien antologia

Supernova - Uusien kirjoittajien antologia

Toimittaneet Katri Alatalo, Mia Myllymäki, Leila Paananen ja Shimo Suntila

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2015

160s.

Arvostelukappale

Sain luettavakseni Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Supernova -antologian, joka esittelee tuoreiden kirjoittajien novelleja. Novellit ovat olleet minulle aina vähän kompastuskivi ja Supernova taitaa itseasiassa olla ensimmäinen novellikokoelma, jonka olen lukenut kokonaan. Tiiliskiviproosan ystävä tarttui kuitenkin Supernovaan mielenkiinnolla! Uusi spefi kiinnostaa aina.

Novellikokoelman aloittaa Marko Järvisen novelli Tuuleton taivas, seisovat vedet. Novellissa minäkertoja Niklas tapaa Sallan, naisen joka Niklaksen tavoin on säilynyt maailmassa, josta kaikki muut ihmiset ovat yhtäkkiä kadonneet. Novellin maailma on samaan aikaan dystooppinen, mutta mitä pidemmälle lukija tekstiä lukee, sitä kummallisemmaksi tarinan maailma muotoutuu: miksi ympäröivä kaupunki muuttuu kiihtyvällä tahdilla ja millainen on se rinnakkainen todellisuus, johon tarinan hahmot ovat joutuneet. Keskeisenä kertomuksessa on myös Niklaksen ja Sallan suhde, joka tuntuu tuovan mieltä outoon maailmaan. Novellin maailma on kekseliäs ja mielenkiintoinen, outo yhdistelmä scifiä ja dystooppista fiilistä.

Liisa Näsin Koiratalon minäkertoja tapaa koiranäyttelyssä naisen, jonka kanssa alkaa seurustella. Kertojan ääni ärsyttää sopivasti, ehkä vähän liikaa, mutta Näsi piirtää lukijan eteen tiettyyn ihmislokeroon sopivan miestyypin, josta on helppo piirtää mielikuva. Novellin kerrontatyyli on humoristinen, joitain kikkailuja olisin vähentänyt, mutta kun loppuratkaisu putoaa lukijan eteen, Näsin linjaa ei voi kuin kiitellä: novellin tyyli ja loppuratkaisu sopivatkin yhteen sellaisella tavalla, joka sai lukijan miettimään novellia vielä kirjan sulkemisen jälkeenkin, vaikka tarkkanäköisempi lukija ehkä arvaa novellin koukun jo varhaisemmassa vaiheessa. Koiratalo on kaikessa ristiriitaisuudessaan yksi kokoelman mieleenpainuvimmista novelleista.

Santeri Lanérin Limiaika kertoo pariskunnasta, jotka elävät erilaisilla aikataajuuksilla. Kaksi eriaikaista maailmassa, jossa aamuihmiset ja iltaihmiset yrittävät selvitä yhteentörmäyksiltä. Lanér on punonut novellissaan spefiksi ongelman, joka on tuttu monille pariskunnille. Novellin tyyli toimii hienosti, eikä tarinan idea paljastu lukijalle heti. Lyhyempi teksti toimii hyvänä välipalana osana novellikokoelmaa. Novellin nimi on kerrassaan hieno!

Rami Helosmaan Huomaamaton kohtaaminen jäi minulle kokoelmassa kenties etäisimmäksi novelliksi. Novellin näkökulmahahmo Tommi istuu valvontahuoneessa tekemässä aurinkotutkijan töitä. Toisaalla juoni vie lukijan Zmotkin näkökulmaan. Tarinan sisältö meni minulta vähän ohitse, mutta tässä tapauksessa pitää varmaankin syyttää kirjoittajan sijasta lukijaa. Avaruusscifiin kallellaan olevat tekstit eivät ole oikein koskaan olleet minun juttuni.

Pyry Palermon Kuolemantanssi -novellissa liikutaan Lapin seutuvilla. Taiteilija Launis Varis on ottanut oppipojaksi ja apulaiseksi Jan -nimisen pojan, joka lumoutuu Kuolemantanssi -taideteoksen ballerina-nukesta. Nuket eivät kuitenkaan ole aivan sitä, miltä ne näyttävät. Novellissa on kiehtova idea ja teksti vie mukanaan, mutta loppuratkaisussa en olisi päästänyt lukijaa ihan niin helpolla.

Mikko Rauhalan Höyryväki taitaa olla nyt sitä kuuluisaa steampunkia! Itse en ole steampunk -genreen tutustunut Magdalena Hain romaanitrilogiaa lukuunottamatta, mutta suuren rakennuksen konesisäköt ja mekaaninen henkilökunta antaa viitteitä siitä maailmasta, josta tarina ammentaa ideansa. Myös mytologiset elementit ovat toimiva osa tarinaa. Höyrypunkkia tuntematonkin lukija kuitenkin miettii, eikö ihmisen ja koneen kohtaaminen ja ihmisen syrjäytetyksi tuleminen ole aika keskeinen teema genren kirjallisuudessa?

Hanna Hohenthalin Kuolleena syntynyt heittää suomalaisen kansanperinteen kuolemakulttuurin jonnekin kauas tulevaisuuteen. Kuolemaan liittyvät riitit ja uskomukset ovat keskeinen osa tarinaa, mutta Hohenthal on tuonut kertomukseensa mukaan spekulatiivisen fiktion elementtejä. Kertomuksessa on vanhan ajan fiilistä, mutta olisin kaivannut ehkä vähän pidempää tekstiä ja tunnelmointia novellin ideoiden tiimoilta.

Aino-Kaisa Koistisen novelli Tullivirkailija on yksi suosikeistani koko antologiassa. Novellissa H, tätiopiskelija matkaa Yläkertaan noutamaan elintarvikkeita ja tapaa matkalla tullivirkailijan, joka jää hänen mieleensä. Novellin maailma on outo dystopia-utopia-scifinen ja tuo mieleeni viime vuonna lukemani Hugh Howeyn Siilon. Novellin idea on kekseliäs ja Koistinen huijaa lukijaansa paljastamalla hahmoistaan vain juuri sen verran kuin on tarpeellista. Aiheesta lukisi mieluusti myös romaanin.

Anna Salonen kirjoittaa novellissa Kahdeksanjalkaisia hämähäkeistä. Tai hämähäkkipelosta, joka karkaa vähän käsistä. Jaakko joutuu jäämään yksin kotiin Maijan matkan ajaksi, mutta hämähäkkikammon takia viikosta on tulossa piinaava. Ongelma on kuitenkin suurempi kuin kukaan olisi voinut kuvitella, eikä kaikki ole kiinni pelkästään Jaakon korvienvälistä. Kahdeksanjalkaisia on jollain tavalla huvittavakin novelli, enkä ollut tekstiä lukiessani varma siitä, onko se kirjoitettu tosissaan vaiko huvitellen. Kauhu- ja fantasiasävyjä sisältävä teksti saisi kiusata lukijaa enemmänkin. Hämähäkkikammoiselle se lienee ahdistavaa luettavaa.

Mia Myllymäen Talven lapset on varmasti kokoelman kiellisesti upein novelli. Novellin kertoja jättää vaimonsa ja pienen lapsensa kotimökkiin lähtiessään avuksi ystävien kiukaan asennuksessa. Matka saa kuitenkin odottamattoman käänteen, kun moottorikelkalla ajaa Iisku eksyy outoon paikkaan ja tapaa kummallista väkeä, joiden olemassaolosta hän ei tiennyt. Novellin kieli oli kertakaikkisen kaunista ja jouduin lukemaan osan lauseista uudelleen ja uudelleen vain maistellakseni sanoja. Juoni ja loppuratkaisu olisivat minusta kaivanneet vielä jotakin koukkua, mutta kokonaisuutena teksti oli vallan erinomainen ja sopiva lopetus antologialle.

Suosittelen antologiaa luettavaksi kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneet tuoreista kotimaisen spefin kirjoittajista ja heidän teksteistään.

Jo Marchant: Hoida mielelläsi - Kuinka mieli todella vaikuttaa kehoon

Jo Marchant: Hoida mielelläsi

Atena 2016

422s.

Arvostelukappale

Hups. Niin vain kevät vierähti käyntiin. Olen ollut koko alkuvuoden jossain totaalisessa syväjäässä. En ole oikein edes lukenut, vaikka yleensä kirjaan tarttuminen on sellainen mukava rentoutumishetki. Nyt tuntuu, että aikaa lukemiseen on lähinnä iltaisin, ja kun sängyssä tartun kirjaan, silmät menevät melkein väkisin umpeen ja lopulta saan vain pari sivua luettua ennen kuin joudun laittamaan kirjan syrjään ja sammuttamaan valot. Siksi tuntuukin, etten saa mitään aikaiseksi, enkä ainakaan blogattua, kun yhden kirjan kahlaaminen sivu kerrallaan kestää ikuisuuden.

Jo Marchantin kirja Hoida mielelläsi tuli lukulistalle, koska olen kiinnostunut ihmisen mielen toiminnasta ja siitä, miten ihmeellinen valta ajattelulla oikein on. Marchant esittelee kirjassaan hyvin proosanomaisella tyylillä erilaisia sairauksia ja tapoja, joilla omalla mielellä on voitu vaikuttaa sairauksien torjuntaan ja parantamiseen. Kirjan teema on sinällään melko tulenarka, koska moni kroonisesti sairas, vaikkapa väsymysoireyhtymää, tai ärtyneen suolen oireyhtymää sairastava ei varmastikaan suhtaudu positiivisen toiveikkaasti kirjaan, joka antaa ensiolettamuksella sen vaikutelman, että kaikki on oikeastaan kiinni vain korvien välistä.

Mutta ihan siitä kirjassa ei sitten kuitenkaan ole kysymys.

Machant kyllä pyrkii esimerkein osoittamaan, että mielellä ja ajattelulla on vaikutusta terveydentilaamme, mutta meditointi, hypnoosi, ihmeellisellä pyhällä lähteellä käyminen tai lumelääkitys ei sellaisenaan ratkaise ihmiskunnan terveysongelmia. Mutta toisaalta mieli ja ajattelu vaikuttavat asioihin. Mutta senhän nyt tietysti jokainen tietää.

Itse asiassa, niin mielenkiintoinen kuin teoksen ydinteema onkin, Hoida mielelläsi oli enemmän rupatteleva kertomus erilaisia sairauksia sairastavien ihmisten kokemuksista ja erilaisista tieteellisistä tuloksista, kuin varsinainen opas, jonka avulla lukija voisi kehittää ajatteluaan vähemmän vahingoittavaan tai haitalliseen suuntaan. Teosta olisi selkeyttänyt huomattavasti, jos eri "hoitomenetelmät" olisi otsikoitu selkeästä: "Kummajaisen ajatus", "Taistele ja pakene", "Elä hetkessä" jne. otsikoinnit eivät hirveästi anna informaatiota luvun sisällöstä, fiilis on pikemminkin kuin proosaa lukiessa ja ehkä siksi teoksen varsinainen antikin jää harmittavan vähäiseksi. 

Kirja on kieleltään helppolukuista ja aihe on minusta ehdottoman tärkeä, ehkä yksinkertaistettu ja paljon erilaisia näkökulmia yhteen punova teksti toimii, sillä kirjasta lukija saa laajan käsityksen siitä miten mieli voi toimia apuvälineenä (tai vastustajana) lääketieteen ohella. 

Suosittelen Hoida mielelläsi -teosta niille lukijoille, jotka ovat kiinnostuneita ihmismielen ihmeellisyyksistä.