Anu Holopainen: Ihon alaiset

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Karisto 2015

202s.

Kirjastosta

Ihon alaisten ja aikaisemmin bloggaamani Molemmin jaloin -romaanien jälkeen käsitykseni Holopaisesta perinteisenä fantasiakirjailijana on muuttunut! Kirjat tosiaan sattuivat joulun pyhiä edeltäneen hamstrausreissun seurauksena kirjastokassiini, kun kahmin hyllystä hirveät määrät kaikkea kivaa, mitä olen aikonut lukea, mutta en ole koskaan ehtinyt/saanut toimeksi/osunut kohdalle. Siinä missä Molemmin jaloin -romaanissa jäi harmittamaan se, että tarina jäi minun näkökulmastani vähän kesken, Ihon alaiset toimi tiiviinä pakettina paremmin kuin hyvin. Kirja on ehdottomasti yksi parhaita tänä vuonna lukemiani nuortenkirjoja.

Outo fiilis pitää kirjasta, jonka lukeminen itse asiassa melkein ahdisti ja inhotti. Holopainen kuvaa romaanissaan tulevaisuuden maailmaa, jossa kehon muokkauksesta on tullut arkipäivää. Jo kirjan kerrontatapa, katkelmalliset kuvaukset blogeista, verkkokeskusteluista ja ohjelmista kuvaa oudolla ja järkeenkäyvällä tavalla nykypäivänkin maailmaa, jossa keskittymiskyvyltään lyhytjänteiset ihmiset surffailevat nettisivulta toiselle. Sama hektisyys näkyy romaanin kerronnassa ja uskon, että se uppoaa varsinkin nuoriin lukijoihin, joille nettimaailma on tuttuakin tutumpi.

Ihon alaisten keskeisiä hahmoja ovat Jara, joka ei millään malttaisi odottaa täysi-ikäisyyttä ja pääsyä kehonmuokkauksiin. Inka, joka ei ole vielä päättänyt mitä haluaisi tehdä. Bloggari PlastikPrincess, joka on valmis turvautumaan myös arveluttaviin keinoihin saadakseen rahaa muokkauksiin, sekä Matias, luomuintoilija, joka ei voi sietää muokattuja ihmisiä ja keinotekoista maailmaa. Tarina rakentuu toisiaan sivuavien henkilöhahmojen galleriaksi maailmassa, jossa jokaisella on mielipide ulkonäöstä ja kehonmuokkauksista.

Jos kirjaa pitää jostain kritisoida, takerrun samaan asiaan kuin ylipäätään kaikkien dystopioiden kohdalla: tarina keskittyy lähinnä yhteen teemaan, kehonmuokkauksiin, ja muu maailma ja sen ongelmat sivuutetaan. Tosin en ihan tiedä miten tämän ongelman voisi ratkaista, koska eihän tarinassa ole tarkoituskaan käsitellä kaikkia maailman ongelma samalla kertaa, vaan tiettyä teemaa. Ja koska kirja ei ole mikään tiiliskivi, ei siihen ehkä olisi saanut edes mahdutettua enempää juttuja kokonaisuuden kärsimättä.

Tätä hienoa dystopiaa suosittelen kaikille nuortenkirjallisuudesta ja ulkonäkökeskeisestä maailmasta kiinnostuneille lukijoille.

Elena Mady: Vaihdokas

Elena Mady: Vaihdokas

WSOY 2015

379s.

Kirjastosta

Kaunis, rikas, aikuisuuden kynnyksellä oleva Alex Winter on kuollut. Hänen kehossaan herää kuitenkin vaihdokas, hyppääjä. Nuori nainen, jonka oma kohtalo on ollut kuolla nuorena ja vaihtaa kehoa, muuttaa asumaan vieraaseen elämään ja vieraaseen ruumiiseen. Uusi Alex pääsee vähä vähältä selville kehonsa entisestä elämästä, ihmissuhteista ja joutuu osalliseksi murhan selvittelyyn. Ja rakastuu, tietysti.

Elena Madyn Vaihdokas oli harvinaisen outo lukukokemus. Jos en olisi kirjan sivuliepeestä luntannut tietoa kirjailijasta, ja jos eivät suomalaiset paikan nimet olisi paljastaneet, olisin sijoittanut tarinan jonnekin Amerikkaan, sillä niin jenkkiläiseltä tämä teos kokonaisuudessaan tuntui. Jotenkin asetelmassa oli jotain niin keinotekoista ja päälleliimattua, että olin lähinnä hämmentynyt koko sen ajan kun luin kirjaa.

Periaatteessa Vaihdokkaan asetelma on aika nerokas, ja kirjassa oli monta hyvää juttua ja se oli kerrottu varsin mukaansatempaavasti. Välillä juoni ja tarinankuljetus kallistui kuitenkin epäuskottavaan suuntaan ja kun tarinaan oli vielä kaiken muun lisäksi työnnetty mukaan YA:n perinteinen kolmiodraama, tuntui vaikealta suhtautua kirjaan mitenkään vakavasti. Minulla on kuitenkin kiusaus tarttua myös jatko-osiin, koska Mady on punonut tarinasta aika vetävän, kaikesta huolimatta. Ja kohderyhmähän ei ole aikuiset, joten teiniangstaksen ei ehkä kuulukaan upota aikuiseen lukijaan samalla tavalla kuin nuorempiin.

Olen kaiken kaikkiaan hämmentynyt siitä, että Suomessa kirjoitetaan (ja julkaistaan) jotakin näinkin amerikkalaista. Olisi kieltämättä mielenkiintoista kuulla kohderyhmään kuuluvien lukijoiden mielipiteitä tästä kirjasta. Ovatko muut bloggarit tarttuneet teokseen? En ainakaan muista törmänneeni arvioihin...

Suosittelen kirjaa nuorille, jotka ovat innostuneita amerikkalaishenkisestä koulumaailman kuvauksesta pienellä rippeellä yliluonnollista.

Anu Holopainen: Molemmin jaloin

Anu Holopainen: Molemmin jaloin

Karisto 2006

197s.

Kirjastosta

Anu Holopaisen Molemmin jaloin on putkahdellut esille viime aikoina muutamassa yhteydessä, joten nappasin sen mukaani kirjastosta, kun kävin hakemassa lukemista joulun pyhille. Kirja sopikin hyvin jatkoksi Delirium-trilogialle, sillä yllättäen myös Molemmin jaloin käsitteli tietyssä mielessä ihmisen normaalien viettien ja tunteiden säätelyä. 

Tulevaisuuden maailmaan sijoittuvassa romaanissa eletään maailmassa, jossa nainen voi valita urakseen työn Äitikeskuksessa, uusien lapsien synnyttäjänä. Livia valikoituu tulevien lisääntyjien ryhmään ja muuttaa ystävänsä Petran kanssa kauas pohjoiseen fennoskandiaan, jossa Äitikeskus huolehtii tulevista äideistä. Hormoonitoiminnan käynnistyminen saa aikaan monenlaisia tunteita ja ajatuksia, joita on vaikea käsittää, kun on elänyt koko elämänsä vapaana hormoonien aiheuttamilta reaktioilta. Äitikeskuskaan ei ole ihan niin ruusuinen paikka kuin esitteissä on annettu ymmärtää, sillä viettiensä varassa toimivat ihmiset ovat arvaamattomia.

Romaanin kuvaama maailma on samaan aikaan kiehtova ja kauhistuttava. Nykyihmisen näkökulmasta normaalit asiat ovat muuttuneet säädellyiksi, eivätkä ihmiset ole enää samalla tavalla tietoisia ympäröivästä luonnosta, sillä metsissä pääsevät vierailemaan vain Äitikeskuksen asukkaat. Romaani avaa vain pintaraapaisun tarinan maailmasta.

Nuortenkirjamaisella tavalla Molemmin jaloin loppuu oikeastaan siinä vaiheessa, kun ehdin päästä tarinaan sisälle. Olisin toivonut sen jatkuvan vielä ainakin muutaman sata sivua, sillä tarinan maailma oli mielenkiintoinen ja henkilöhahmot samaistuttavia. Harmittavasti kirja kuitenkin lopahti kesken, mutta ehkä se onkin suunnattu vähän nuoremmille dystopian ystäville. Oli miten hyvänsä, tarina oli kiinnostava ja oli hauska lukea Holopaiselta jotain tällaista, sillä aikaisemmin olen lukenut häneltä vain selkeästi fantasiagenreen sijoittuvia teoksia.

Suosittelen Molemmin jaloin -romaania dystopioiden ystäville.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Teos 2013

339s.

Kirjastosta

Lapsena toisen vakavuutta tai surullisuutta ei huomaa, sen antaa vain valua ohi. Lapsena ottaa kaiken itsestäänselvyytenä: vanhempien rakkauden tai rakastamattomuuden, joulupukin ja iltarukoukset, kuolemankin, kun se tulee odottamatta ja hiipii kylmettämään huoneen, jättää vain hauraita pölypalloja kierimään nurkkiin.

Viime aikani ovat kuluneet selvästi lukemalla niitä kirjoja, jotka muut ovat jo lukeneet ikuisuus sitten, ja joista on joskus pidetty blogisavuja, mutta menneet minulta syystä tai toisesta ohi. Olen huomannut olevani jotenkin trendivastarintainen, eli jos joku kirja on suosittu blogeissa, en tartu siihen ollenkaan tai luen sen vasta myöhemmin sitten, kun muiden mielipiteet eivät enää niinkään tunnu vaikuttavan minuun. Toisaalta kirjailijan kannalta on varmasti kivaa, jos kirjan elinikä lukijoiden käsissä on pidempi kuin se puolivuotiskausi, jolloin kirja on esillä joka paikassa.

Galtbystä länteen kertoo Karinista, joka palaa lapsuutensa kotiseuduilleen Korppoon Fetknoppenin saareen matkan varrelta mukaan poimittu iranilaissyntyinen Azar-tyttö mukanaan. Kumpikin kantaa mukanaan menneisyyttä, joka määrittää nykyhetkeä. Karinia lapsuuden maisemiin vetää arvoitus, jota ei koskaan ratkaistu. Sivu sivulta Parkkinen punoo auki Karinin veljen tarinan, 1940-luvun sodan ajan Turun maisemat, sekä maahanmuuttajatytön lapsuuden. Monitasoiseen romaanin mahtuu niin paljon kaikkea, että lukiessa aivan hengästyy.

Parkkinen kuvailee romaanissaan hienosti sisarusten välistä suhdetta, jossa on rakkautta, salaisuuksia ja ääneen lausumattomia asioita. Tarinassa on vahva osansa myös saariston maiseman kuvauksella, ja vaikka kirja sijoittuu osin sota-aikaan, mikään varsinainen kotirintamateos romaani ei ole.

 Itse koin vähän, että romaani kompastui omaan runsauteensa, sillä juonenpätkiä tarinassa on paljon. On murhamysteeriä, seksuaali-identiteettiä, sairautta, perhesuhteita, raskautta, maahanmuuttajatarinaa ja mitä vielä. Toisaalta Parkkinen on kyllä saanut koko nipun jotenkin ällistyttävän hyvin kasaan, vaikka välillä romaania lukiessa kyllä mietin, että vähän vähemmänkin kaikkea voisi olla.

Suosittelen lukijoille, jotka nauttivat monisyisistä juonista ja saariston maisemista.

Lauren Oliver: Requiem

Lauren Oliver: Requiem

WSOY 2013

335s.

Kirjastosta

Requiem päättää Lauren Oliverin hienon dystopiatrilogian, jossa rakkaus on vaarallinen sairaus ja kaikki tunteisiin liittyvä herättää pahennusta tarkoin vartioidussa ja valvotussa yhteiskunnassa. Hotkaisin tämän kirjasarjan melkein yhdeltä istumalta, enkä muista, että olisin pitkään aikaan viihtynyt minkään kirjan parissa niin hyvin. Ei ihme, että kirjoja hypetettiin jossain vaiheessa spefiin erikoistuneissa blogeissa, silloin tämä meni ohi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan (sitä paitsi kiva päästä kerrankin lukemaan kirjasarja kerralla, eikä niin, että osia täytyy odottaa vuodesta toiseen ja välissä ehtii unohtaa mitä edellisessä kirjassa tapahtui).

Oliver haastaa trilogian kolmannessa osassa lukijansa jälleen kerrontaratkaisulla, jossa Lenan oheen kertojaksi tuodaan Lenan ystävä Hana, joka on käynyt läpi oman proseduurinsa, mutta näkee silti öisin unia ja kokee tunteita, joita hänen ei pitäisi pystyä enää tuntemaan. Lena elää kapinallisten parissa ja yrittää tehdä valinnan kahden pojan välillä, joista toinen torjuu hänet särkyneen sydämensä vuoksi, ja toinen antaa anteeksi kaiken. Kapina lähestyy, eikä enää missään tunnu olevan turvaa, sillä rajojen takana oleva Korpi on vaarallinen paikka, eivätkä kapinallisetkaan ole keskenään yhtä, vaan elämä on kurjaa ja niukkaa.

Trilogian kolmas osa hajoaa hiukan lukijan käsiin, mutta Oliver saa langat solmittua lopussa ihan kelvolliseksi kokonaisuudeksi. Usein trilogioista jää sellainen vaikutelma, ettei kirjoittaja ole sarjaa aloittaessaan tiennyt kirjoittavansa sarjaa, vaan ensimmäisen kirjan suosion jälkeen hänen on ollut pakko kehitellä kirjalle jonkinlainen jatko. Delirium-trilogiassa tätä vaikutelmaa ei onneksi synny, vaikka kieltämättä viimeisen osan kapinaliikkeen eteneminen kertoo ehkä kirjailijan strategisen ajattelun puutteista. Toisin sanoen en ehkä lähtisi Oliverin johtamaan kapinaliikkeeseen mukaan, vaikka mielelläni hänen kirjojaan luenkin.

Requiemissa henkilöhahmojen kasvu on ihan huikeaa ja on hienoa lukea tarina, jossa hahmojen muutokset ja hahmojen väleissä tapahtuva dynamiikka on kuvattu niin onnistuneesti. Hahmot eivät ole pelkkiä kiiltokuvia, vaan suurimmassa osassa on syvyyttä ja toiminta on loogista. Eniten minua ärsyttää epäloogisesti ja järjettömästi toimivat hahmot, ja Delirium-sarjassa sellaiseen ei onneksi tarvinnut törmätä, vaikka teinien rakkaussotkut nyt tietysti ovat mitä ovat. 

Jos joku dystopian ja spefin ystävä ei ole tätä trilogiaa vielä lukenut, niin laittakaa ihmeessä lukulistalle!

Lauren Oliver: Pandemonium

Lauren Oliver: Pandemonium
WSOY 2012
295s.
Kirjastosta

Delirium oli yllätyslöytö kirjastosta ja heti, kun olin saanut kirjan luettua, nappasin käsiini Pandemoniumin, trilogian toisen osan. Suojatussa, hallitussa yhteiskunnassa elänyt Lena on karannut operaatiota, jossa hänen tunteensa hävitettäisiin. Maailma rajan takana on synkkä ja raadollinen, eikä Lena pääse irti kaipauksesta, jonka Alexin menettäminen on aiheuttanut. Uuden elämän säännöt ovat tiukat, eikä sopeutuminen yhteisöön käy helposti. Lena määrätään soluttautumaan toisen kaupungin ihmisten joukkoon, tarkkailemaan DVA:ta, joka ajaa proseduurin aikaistamisen etua niin, että yhteiskunta ei joudu riskeeraamaan nuorten, delirium nervoosaan sairastuneiden takia.

Pandemoniumissa lukijan eteen levitetään se kolmiodraama, joka tuntuu olevan kirous kaikissa YA-genren kirjoissa. En pysty ymmärtämään, miksei yhtäkään trilogiaa voi hoitaa kotiin ilman, että päähenkilötyttö jossain vaiheessa pohtii kumman kaa olis. Hei, tuli mieleen, että Divergentissä kolmiodraamaa ei taida olla, vai muistanko väärin? Joka tapauksessa Pandemoniumin kolmiodraama on ihan onnistunut kaikesta huolimatta, ja onhan se tietysti niin, että 18-vuotiaiden päähenkilöiden ajattelun naiivius saattaa johtua siitä, että kirjan lukija ei enää ole 18-vuotias ja osaa toivon mukaan käsitellä tunteitaan vähän monipuolisemmin.

Pandemonium onnistuu kerronnassa, sillä Oliver käyttää tarinassa kahta aikatasoa, joka toisaalta haastaa lukijan, mutta samalla tekee tarinasta vähän moniulotteisemman kuin se olisi, jos tarina olisi kerrottu lukijalle kronologisessa järjestyksessä. Pidän siitä, ettei nuortenkirjoissa tyydytä aina siihen yksinkertaisimpaan ratkaisuun, vaan annetaan lukijalle vähän pureskeltavaa, esimerkiksi juuri odottamattomien kerrontateknisten ratkaisujen muodossa. Siinä mielessä Pandemonium onnistuu, vaikka se kärsiikin tietyllä tavalla dystopiatrilogian kakkososan "väliinputoajan" ongelmasta. Jostain syystä olen kokenut, että trilogioiden keskimmäiset osat ovat harvoin toimivia, mistäköhän sekin mahtaa johtua.

Jo trilogian toisessa osassa on havaittavissa henkilöhahmojen kehitystä! Hienoa! Olen kyllästynyt myös jumittaviin hahmoihin, joissa ei näy merkittävää kehitystä, mutta Deliriumin arasta ja sääntöjä noudattavasta Lenasta on Pandemoniumissa tulossa kapinallinen, joka osaa laittaa sivuun oman etunsa ja tunteensa; erikoista, että tunteiden säätely saa kirjasarjan edetessä niin moninaisia aspekteja. 

Kaiken kaikkiaan Pandemonium on aivan pätevää jatkoa Deliriumille ja trilogia kannattanee lukea kokonaan, jos sarjan ensimmäinen osa on ollut mieluisa!

Lauren Oliver: Delirium

Lauren Oliver: Delirium

WSOY 2011

351s.

Kirjastosta

Jotain hyötyä siitäkin on, että ei pysy trendeissä mukana, vaan tarttuu juttuihin aina vuosia myöhässä. Sain nimittäin sattumalta kirjastosta koko Delirium-trilogian, joka oli muutama vuosi sitten tosi suosittu kirjablogeissa, mutta josta ei ole vuosiin ollut mitään mainintaa. Joskus ymmärsin, että tästä piti olla tulossa leffakin, mutta ilmeisesti leffahanke on haudattu?

Delirium - aloittaa kirjatrilogian maailmasta, jossa rakkaus on julistettu vakavaksi sairaudeksi. Tartuin kirjaan hiukan skeptisenä, mutta se tempaisi minut mukaansa ja tuli sellainen olo, että en ole pitkään aikaan nauttinut kirjan lukemisesta samalla tavalla. Sellaisella, että kirjaa on pakko kantaa mukana kodissa huoneesta toiseen, koska sitä ei haluaisi laskea kädestään! 

Delirium kertoo Lenasta, joka odottaa malttamattomana pääsyä omaan proseduuriinsa, lääketieteelliseen toimenpiteeseen, jossa aivoja muokataan niin, että kyky tuntea himmenee. Tällä operaatiolla poistetaan mahdollisuus sairastua vakavaan delirium nervosaan, rakkauteen, joka tekee ihmisen sairaaksi ja hulluksi ja joka lopulta johtaa kuolemaan. Lenan villi ystävä Hana yrittää houkutella Lenaa nauttimana elämästä vielä, kun tunteet ovat vahvoja ja muokkaamattomia, mutta Hanan holtittomuus on ajaa ystävät erilleen. Sitten Lena tapaa Alexin.

Suhtauduin kirjaan skeptisesti, koska jotenkin ajattelin, että tässä on taas yksi Nälkäpelillä ja vastaavilla ratsastava dystopia, jossa on rakkautta ja kolmiodraamaa ja kapinaa. Ehkä niinkin, mutta Delirium oli ehdottomasti omaperäinen ja vetävästi kirjoitettu romaani, jossa dystopiaelementit oli rakennettu vakuuttavasti niin, että lukija saattoi oikeasti samaistua maailmaan, joka on yritetty tehdä paremmaksi muokkaamalla ihmisten tunteita erilaisiksi kuin ne luonnostaan olisivat. Kirja sai pohtimaan rakkautta ja tunteiden merkitystä, sitä mikä oikeus ihmisillä on tunteisiinsa ja omiin ajatuksiinsa. 

Vierastan dystopioissa hiukan sitä, että niissä on aina jokin yksi juttu, jonka varaan yhteiskunnan ongelmat nojaavat. Tässä se "juttu" oli tunteet. Mutta tästä seikasta huolimatta pidin romaanista kovasti ja olin kerrankin tyytyväinen siihen, että olin onnistunut nappaamaan kirjastosta koko sarjan kerralla.

Suosittelen Deliriumia dystopioiden ystäville. Tämä varmasti uppoaa myös aikuisiin lukijoihin.

Rästikirjabloggausta ja itsenäisyyspäivää

Myönnän tappioni! Olen jäänyt pahasti jälkeen syksyllä lukemieni kirjojen päivittämisessä blogiin, joten en enää edes yritä. En edes muista mitä kaikkea olen lukenut! Kauheaa! Selasin tässä eräänä päivänä blogini linkkilistaa ja tajusin, että en ole ainoa, joka on jumiutunut. Tosi paljon vanhoja, vuosien ajan seuraamiani blogeja on vain kadonnut tai ne ovat päivittyneet viimeksi kuukausia sitten. Samaan aikaan uusia blogeja on ilmestynyt hirveä määrä, enkä pysy enää yhtään kärryillä blogimaailman tapahtumista. Onko kirjablogimaailma murroksessa? Ovatko bloggarit siirtyneet kirjoineen johonkin toiseen sosiaaliseen mediaan vai olenko vain jotenkin missannut mitä tässä virtuaalisessa maailmassa tapahtuu? En tiedä.

Syksyn aikana ehdin joka tapauksessa lukea kaikenlaista, vaikka minusta vähän tuntuukin siltä, että aikaa ei ole riittänyt yhtään mihinkään. Kyllästyin jotenkin kesällä siihen, että kaikissa blogeissa kirjoitettiin niistä samoista, suosituista uusista kirjoista. Uusista kirjoista kertovat bloggaukset saivat lukijoita, mutta ketään ei tuntunut kiinnostavan vähän vanhemmat kirjat. Minä tartuin kirjahyllyssäni oleviin vanhoihin kirjoihin oikein urakalla, luin Rebekkaa, Desireetä ja Jalnoja. Se tuntui mukavalta. Ei aina tarvitse olla pinnalla vaan joskus voi olla myös pinnan alla.

Syksyn aikana luin seuraavia:

Annamarie Selinko: Desiree

Desiree kertoo Bernadotten kuningassuvun alkuvaiheista. Nuori Desiree, ranskalaisen silkkikauppiaan tytär rakastuu Napoleon Buonaparteen, mutta mies purkaa kihlauksen ja onneton Desiree suree menetettyä rakkautta kunnes rakastuu Jean Babtist Bernadotteen, mieheen, josta on myöhemmin tuleva Ruotsin kuningas.

Janna Satri: Sisäinen lepatus

Muodikkaasta erityisherkkyydestä kertova kirja, joka selittää lukijalle erityisherkkyyden taustoja ja kertoo elämästä erityisherkkänä. Mielenkiintoinen teos, mutta oikeastaan kirja oli lähinnä kertausta Elaine Aronin Erityisherkkä ihminen teoksesta. Mitään uutta se ei tuonut, mutta toimi hyvänä välipalalukemisena eritysherkkyydestä kiinnostuneelle.

Hanna Hellsten: Mangojen aika

Suomeen muuttanut afrikkalainen David kaipaa kotimaataan, Suomessa elämää sekoittaa vilkas rakkauselämä. Vahva, aistillinen teos on omaääninen ja kuvaa maahanmuuttajan elämää vähän erilaisesta näkökulmasta kuin muut aiheesta lukemani romaanit.

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Havasteen 1940-luvulle jatkosodan aikaan sijoittuva romaani kertoo Annasta, jonka mies Voitto on rintamalla. Poissa oleva aviomies ja sodan aiheuttama ilmapiiri saavat Annan hakemaan rakkautta toisaalta. Kirja on periaatteessa mielenkiintoinen, mutta kerronta tuntui jotenkin naiivilta. Ehkä odotin jotakin Tuulen vihat -kirjan kerronnan tyyppistä ja siksi petyin.

Siri Kolu: Me Rosvolat
Kolun Finlandia Juniorin voittanut romaani on ihanaa iloittelua Viljasta, joka tulee ryöstetyksi Rosvolan perheen matkaan kesän ajaksi.

Näiden lisäksi lukemistossa on ollut pari romaania ja runokirjaa, joista yritän kirjoittaa kokonaiset bloggaukset myöhemmin. Yöpöydälleni on kertynyt hirveä kasa mielenkiintoista luettavaa, mutta sormeni syyhyävät myös tarttua Nälkäpeliin, sillä kävin katsomassa viimeisen leffan muutama viikko sitten ja haluaisin palauttaa kirjan tarinan taas mieleeni. Miten ehtisikään kaikkea!

Alkusyksyn valokuvien (koska tämä loppusyksy ei valitettavasti tunnu kovin kuvaukselliselta) myötä toivottelen hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!