Sadonkorjuu

Syyskuun lopussa vietetään Mikkelin päivää. Mikkelistä nauriit kuoppaan, perunat laariin, jyvät aittaan ja ämmät pirttiin. Mikkeli myös tyhjentää pellot - sato on korjattu ja karjan ulkolaiduntaminen loppuu. Niin Tuulilaaksossakin, jossa kanat ovat jo talvikanalassa ja lampaat laitettiin eilen sisälle. Puuliiterissä on talven varalle kuivia heiniä ja kerppuja ja ohran olkia on melkein joka paikassa. Perunoita on kyllä vielä pellossa, kun jatkuvat sateet karkottavat perunannostajat pirttiin. Samoin omenapuut kantavat vielä osaa sadostaan.

Sateista huolimatta syksy on kuitenkin ollut lämmin. Kesäkurpitsa ja terassin tomaattikin ovat ehtineet kypsyttää satoaan. Nyt loput vihreät tomaatit täytyy kuitenkin poimia kaappiin kypsymään, eikä kesäkurpitsa taida enää kasvattaa sylissään yhtään pötkylää.

Palvelusväelle Mikkeli oli ennen tärkeä juhla, sillä siitä alkoi viikon vapaa. Seitsemän päivää vuodessa piioilla ja rengeillä oli lupa juhlia. Tuulilaaksossa ei sellaista piikaa ole, joka saisi peräti viikon vapaan askareistaan, mutta parin päivän kirjamessureissu Turkuun ajakoon saman asian.

Mikkelinpäivää on sanottu myös pässinpäiväksi. Perinne juontaa juurensa ajalta ennen kristinuskon tuloa Suomeen. Pässinpäivänä uhrattiin jo keväällä tarkoitukseen valikoitu pässi tai lammas. Lihat syötiin, sisälmykset vietiin uhripuun juurelle ja pää ripustettiin puuhun. Tällä tavoin taattiin talon lammasonni taas seuraavaksi vuodeksi.

Tuulilaaksossa Bruno-pässi saa ainakin tänä syksynä pitää päänsä. Lammasonni yritetään taata muilla keinoin, kuten esimerkiksi hemmottelemalla lampaita kerpuilla ja jyvillä. Toivotaan, että keinot ovat yhtä tehokkaita kuin muinaisten suomalaisten konstit.


lähde: Maaseudun Tulevaisuus 23.9. 2011, Topi Linjama: Hyvää pässinpäivää!

Aamulla 17.9. 2011

Hyvää huomenta Tuulilaakso! Hyvää huomenta kalpea kuu ja kesän viimeiset rippeet.

Tukevasti kiinni syysaamussa, elämässä tai ainakin portissa. Vielä hetken.

Kaikesta huolimatta ohran olkipaaleista kurkottaa uutta elämää.

Ja portailla on kukka. Tai lähes ainakin.

Kalkkunat arvostavat syksyn antimia. Sopivasti pehmenneistä omenoista kilpaillaan. Välillä on pakko kokeilla,  miltä käsi maistuu.

Paimennusharjoituksia

Joillakin koirilla vain on se: kertakaikkiaan vastustamaton halu paimentaa lampaita. Se näyttää hienolta ja paimentavat koirat ovat ihan huippuja, mutta älkää hämääntykö - paimentaminenkin perustuu pohjimmiltaan saalistusviettiin.
Paimennusviettiä ei voi koiralle opettaa, mutta tottelevaisuutta ja muuta paimentamiseen liittyvää kyllä. Tuulilaaksoon saapui viime viikolla ensivisiitille kaksivuotias Ninni, bordercollie. Ninni harjoitteli paimentamista emäntänsä kanssa ja Bruno, Tereza ja Venus koettivat olla avuksi - tai sitten eivät.

Ninni valmiina harjoituksiin.

Ja lampaatkin valmiina?

 Ai tuonko pitäisi paimentaa meitä?

Eikö se usko, ettei meitä tarvi paimentaa! Paimentais keskenänsä vaan.

Äiitii!! Se syö meitin! 

Ja sitten juostiin, kunnes koko touhu alkoi vähän kyllästyttää, sekä koiraa että lampaita. 

Kauniin syysillan saldona lampaat tottuivat perässä tulevaan koiraan, koira tottui Tuulilaaksoon lampaisiin ja koiran kaverit saivat sangollisen omppuja.

Runoilija askartelee

Kanakko-runoilijan tärkein työväline on edelleen hyvä kuulakärkikynä. Hän kirjoittaa runonsa ensin kovakantisiin vihkoihin ja vasta hetken päästä siirtää ne koneelle. Ja joka välissä hän muokkaa niitä, sekä paperilla että koneella.
Mutta lastenrunoilija saattaa tarvita muitakin työvälineitä. Hän nimittäin esiintyy useimmiten lapsille - silloin kun kirjailijana ylipäänsä esiintyy, sillä runoilijat eivät ole niitä toivotuimpia kirjailijavieraita. Pienet lapset on vaikeaa lumota kuuntelemaan pelkästään lukemalla runoja. Pitäisi leikittää, laulaa, lorutella. Ja jos on huono laulamaan, ei ehdi opetella ulkoa kaikkia runojaan ja leikkirunojakin on tuotannossa vain pari, on parasta keksiä jotain muuta.

Silloin saattaa käydä niin, että runoilija etsii käsiinsä vanhan matkalaukun ja akryylimaalit. Hän maalaa itselleen Lorulaukun, jonka voi avata kirjailijana esiintyessään. Lorulaukkuun mahtuvat paitsi omat runokirjat, myös kotimainen runoratsu Mauno. Ja Mauno tarvitsee mukaansa kavereita, vähintään pari runopupua ja ehkä myös Luppakorva-Veeran, johon liittyy hauska tarina.

 Ja mitäpä se Lorulaukku olisi ilman lorupussia? Lorupussin värkkääminen on melko hidasta hommaa, kun täytyy runollekin ruveta kuvien etsimisestä ja askartelusta puhumattakaan. Mutta kun runoilija oikein monta iltaa ähertää ja liimaa sormiaan sekä leikkaa vinoon, hänellä on aika uniikki lorupussi, jonka voi piilottaa Lorulaukun uumeniin.

Ja mikä parasta, tämä runoilija ymmärsi ähertäessään sujauttaa lorupussiin myös muutaman auto- ja traktorirunon. Lorupussin ensimmäinen testaaja oli nimittäin 1,5-vuotias Luka, joka osasi sanoa sanan auto.