Tästä kaikesta.

Jokunen sananen väreistä. Viime postaus sisälsikin värejä enemmän kuin koko viime vuoden päivitykset yhteensä. Ja kyllä, värit on alkanu pikkuhiljaa taas hahmottua uudelleen tajuntaan, sitä ei käy kieltäminen.  Kummallista, kuinka värit tai paremminkin värittömyys voi olla niinkin iso osa surevan sielunmaisemaa. Alkuun Sennin kuoleman jälkeen ei tullut mieleenkään, että oisi voinut pukea päälle jotain värikästä. Tai mitään koruja. Tai mitään meikkiä. Minulle, asusteiden ja korujen suurkuluttajalle se oli jokseenkin hämmentävää. Ainoastaan mustaa mustaa mustaa....ja muutenkin eleetöntä ja korutonta. Melkein olin kateellinen sille aikakaudelle, jolloin oli tapana käyttää erityistä surupukua. Silloin ei mustaa niinkään ollut arkivaatetuksessa, vaan musta liitettiin selvästi suruun. Musta on nykyään niin tavallinen, jos ei jopa käytetyin vaateväri, eikä sitä enää automaattisesti liitetä suruun. Eikä siksi sureva enää erotu massasta. Kuolemasta ja surusta on tullut a...

Pitkästäaikaa! Ja pitkän matkan päässä sitä tovi oltiinkin. Täällä kirjottelee auringossa ja lämmössä kylpenyt, kovasti mieleltään virkistynyt kansalainen. Oltiimpa tuossa oikeen Thaimaassa asti, voisko sanoa jonkinsortin kuntoutusmatkalla. Ja voi miten teki hyvää, niin sielulle, ruumiille kuin parisuhteellekin!  Kuudentoista päivän reissu kohdistui Thaimaan Krabiin, ihan huikeisiin maisemiin. Lämpötila pysytteli joka päivä 32-33asteessa, yölläkin oli noin 25astetta. (Kiitos tässäkohtaa ilmastoinnin keksijälle!!) Pelkästään jo sen kaiken väriloiston ja vehreyden ja valon näkeminen teki ihmeitä mielelle. Ja tietysti se, kun saa olla oikeasti hetken aikaa kaukana pois niistä omista ympyröistä. Pakostakin tulee muuta ajateltavaa. Ja se, kun saatiin olla tiiviisti ihan vaan kaksistaan. Tai no, valehtelin, oltiin me kaks tuntia erossa koko loman aikana. :) Ruoka oli hyvää, joskin tunnustaudun jänishousuksi, enkä ihan kaikkea lähtenyt maist...

Väsynyt, raskas, tunkkainen, surullinen, ahdistava, synkkä, pimeä, kipeä, haluton, tympeä. Siinä viimeisten viikkojen kuumimmat adjektiivit. Täytyy sanoa, että näin ensimmäisen vuodenkierron nyt läpi käyneenä, kaikkein vaikein ja pahin aika kaikista vuoden aikana olleista juhla- ja merkkipäivistä, on ollut tämä kuolinpäivä. Siihen ei liity mitään hyvää muisteltavaa asiaa, kuten esimerkiksi jouluun tai syntymäpäivään liittyy. Pelkkiä ahdistavia ja niin tuskaisia muistoja. Kuolinpäivä kun ei rajotu vain siihen yhteen ja ainoaan päivään, vaan kaikkiin niihin ennen ja jälkeen tapahtumiin. Useiden viikkojen ajalta. Koko ajan, mitään sen kummemmin edes ajattelematta nousee mieleen tapahtumia vuoden takaa. Millon lähdettiin kotoa viimeisen kerran, miten sairaalassa tapahtumat ja Sennin vointi eteni, miten pelättiin viimeisenä yönä puhelinsoittoa, kun yritettiin edes hetken levähtää mieheni siskon luona, kuolinpäivän ...

Ensinnäkin,  Kiitos. Olette jaksaneet pysyä mukana pitkään vallinneesta  epäsäännöllisestä päivitystahdista huolimatta. Kiitos kaikista kommenteista ja sähköposteista. Niin lohduttavia ja kannustavia sanoja. Kiitos. *** Tänään on aatonaatto. Sennin nimipäiväkin. Mielessä lista tekemättömistä asioista. -paista kinkku -käy vielä kaupassa -muista viedä joulupostit läheisille -osta vielä puuttuvat lahjat -paketoi lahjat -soita tärkeä puhelu -päivitä blogi jne. Mielessä myös kaiken touhun keskellä suuri ikävä ja kaipaus. Suurempi kuin vielä kertaakaan tänä vuonna. Ei oikein ole ollut joulufiilistä. Sitä tunnetta, mikä lämpimästi läikähtää rinnassa ja kutkuttelee vatsanpohjassa. Yleensä jo aikaisin marraskuussa. Olisin niin mielelläni karhujen tavoin voinut nukahtaa talviuneen. Herätä vasta auringonvaloon, kärpästen pörräykseen, linnunlauluun. Ikävä on ihan suunnaton. Ja fyysinen tunne tyhjästä ...

Mitäpä kuuluu Sennin isille? Sitä on paljon kysytty kommenteissa ja sähköposteissa. Sain luvan jotakin isän surusta teille jakaa. Meilläkin kävi niin, kuten monesti käykin,  että mies on surussakin se perheen pää ja tietynlainen vastuunottaja. Silloin kun Sennin hautajaisista oli kulunut vasta pari viikkoa, ja ite kuljin vielä rampana raunioissa enkä voinut edes kuvitella työntekoa,  mies aloitti urheasti työt. Surutyö miesten kohdalla monesti niin meneekin, täytyy saada tehdä jotain fyysistä. Tai ylipäänsä jotain, eikä jäädä paikoilleen. En väitä, että se töihin lähtö olisi mitenkään helppoa hänellekään ollut. Mieheni on koulutukseltaan mielenterveyshoitaja, ja ehtinyt tehdä sitä työtä jo lähes 15vuotta. Kevään aikana kävi kuitenkin niin,  että voimien raja tuli vastaan kyseisellä alalla. Oma osuutensa siinä oli myös Sennin sairaudella, vuosien hoitamisella ja surulla. Ihmeellisesti asiat kuitenkin alkoi...