Tästä kaikesta.

Kuulkaa. Täällä on nauttien valmisteltu joulua. Kyllä! Ilolla ja nauttien. (kuvat tosin on vanhaa tuotantoa, kun ei mukamas ole ehtinyt uusia ottaa..!) Uusi koti tuntuu niin hyvältä ja omalta kodilta, ja joulua on ollut kiva valmistella. Ekan kerran pitkään aikaan ei nouse ensimmäisenä suru ja haikeus. Toki sitäkin mutta ei niin paljon. Musta tuntuu, että Senni on saanut nyt minun osaltani "mennä kokonaan Taivaaseen". Jos ymmärrät mitä yritän tarkoittaa. En enää riipu surussa. Tai Sennissä. Oma olokin tuntuu jotenkin vapaammalta. Vaikea selittää. Ja toivottavasti ei kuulosta ihan kummalta. Pala nousi kurkkuun samalla kun tuon kirjotin, mutta silti hymyilen. Olenko siis hyväksynyt jo kokonaan Sennin kuoleman? Ehkä. Ainakin melko ison palasen. Kolme vuotta siihen näemmä meni. Ja ajatella, kirjoitan tätä ja ajattelen näin vuoden pimeimpänä päivänä! Uskomatonta. Arki tuntuu jo paljon paljon helpommalta. Ja jos oikein näen, edessä usvan keskellä näyttäisi piirtyvän uusien ov

*Taas kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän, tunnen saman ikävän, kun poissa on hän.* Sennin syntymäpäivä kääntymässä iltaan. Kaunis syyskuun alun ilta, vaalennutta viljapeltoa melkein silmän kantamattomiin aukeaa ihan meidän takapihalta. Rakastan sitä.  On jo kymmenen vuotta siitä, kun tämä pieni syksyn peikkoprinsessa meille saapui. 10vuotta! Tuntuu ikuisuudelta ja yhtäaikaa silmänräpäykseltä. Istuskelin tovi sitten tuossa meidän terassilla ja katselin tuota kaunista peltomaisemaa. Maisema on niin kaunis, että en tiennyt liikutuinko sen kauneudesta vai tirahtiko kyynel Sennin ikävästä. Veikkaan molempia. Tähän maisemaan kuuluu myös pellon toisella puolella siintävä kirkko. Aamuaurinko värjää kirkontornit kauniisti, ja ilta-aurinko omalla värillään. Pimeällä ne on kauniisti valaistut. Nyt kun siinä istuskelin ikävöimässä Senniä, alkoi yllättäen kirkonkellot soimaan. Kuin Sennin muistolle olisivat kumisseet. Tasaisesti, rauhallisesti,  kauniisti, ker

Täällä eletään todeksi varsinaista DejaVu:ta. Kyllä. Me muutetaan. Taas!! Kävipä niin, että ykskaks yllättäen löytyi meille koti joka tuntui ihan oudolla ja yllättävällä tavalla heti Meidän Kodilta.  Johon voisi kuvitella nyt asettuvansa ja elämän suuntautuvan siellä eteenpäin. Ja siitä asiat sitten lähti vyörymään ja nyt ollaan taas muuttohommissa. Banaanilaatikoita nurkat pullollaan, ja nyt jo melkein kaikki täynnä tavaraa. Ja odottamassa siirtymistä uuteen. Kuvan tilanne ei vastaa ollenkaan tämänhetkistä kaaosta...! Ihmeellistä tässä  koko hommassa on se, ettei taloa juurikaan edes etsitty, ja tämä ikäänkuin vain soljui meidän elämään ja ensirakkautta oli välittömästi ilmassa. Talossa on meille kaikki kohdallaan, sijaintia myöten! Peltomaisemaa kaivanneina päästään siis taasen maalaismaisemiin, mutta  kuitenkin kaupungin kupeeseen. Ja muutenkin kaikki palapelin palaset loksahtivat hienosti kohdalleen.  Enkä uskonut enää ikinä minkään talon tai asunnon tuntuvan en

Terveisiä sairastuvalta. Kevätlenssua liikenteessä.   Olen varmaankin kaikissa vuoden tai kahdenkin takaisissa kirjoituksissa päivitellyt jotenkin aikaa ja sen kulkua tai kulkemattomuutta. Näköjään teen sen nytkin. Antakaa anteeksi. Se kertonee ehkä siitä, kuinka aikakäsite tosissaan kokee kovia lapsen kuoleman jälkeen. Tuntuu että aika jopa alkuunsa totaalisesti pysähtyy. Minä pysähdyin. Elämä pysähtyi. Kaikki pysähtyi. Tai ainakin nuo kaikki painettiin pause-nappulalle. Sittemmin on viisarit alkaneet taas tikittää ja filmi lähtenyt hiljalleen pyörimään. Aika vähänlaisesti tuntuu sisältöä tässä leffassa vieläkin olevan, mutta jotenkin se synkkä mustavalkofilmi on saanu jo kovasti väriä mukaan. Olen alkanut oppimaan elämään "itselle" tehden niitä asioita, jotka pitää oman mielen ja kokovartaloihmisen paremmin voivana. Oppinut täyttämään ikäänkuin sen tyhjyyden jonka Senni ja Sennin hoitaminen jätti. Itsekästäkö? En nyt menis ihan niinkään väittämään. Kaikki kei

Viime vuonna Thaimaassa, tänä vuonna Espanjassa. Kyllä se kuolinpäivä on huomattavasti helpompaa ottaa vastaan ja rämpiä yli muissa maisemissa. En tiedä voiko kahden vuoden perusteella sanoa tästä matkustamisesta vielä perinnettä muodostuneen, mutta kyllä tähän voisi tottua. Ei surua pakoon pääse, eikä sitä yritetäkkään. Ikävän ajanjakson pääsee ylittämään muissa maisemissa vain vähän helpommin. Ei sen kummempaa. Käväistiin siis pikareissulla Malagassa Sennin kuolinpäivän tienoilla. Kyllä se itku ja ahistus sielläkin tuli, etenkin sillon seitsemäs päivä, mutta pääkopan ja verkkokalvot täytti myös mukavat asiat nähtävyyksiä kierrellessä ja auringonvalosta nauttiessa. Ajatella, jo kolmas vuosi ilman Senniä lähti käyntiin. Voinko olla selvinny tänne asti? Siltähän tuo näyttää. Ja sitäpaitsi, musta tuntuu, että kadonnut elämänilo taitaa olla taas löytymässä. Usko elämään, jossa minullakin voisi olla vielä jotain merkitystä. En vielä tiedä mitä, eikä tarvikkaan, mutta toivo