Novellikurssista ja ideoinnista

Viime viikonloppuna osallistuin Suomen Tieteiskirjoittajien novellikurssille Tampereella. Siellä oli hauskaa ja opettavaista. Ehkä kiinnostavinta oli lukea toisten kurssilaisten novellien alkuja ja kuulla niiden taustoista. Toivottavasti novellit valmistuvat pian ja näkevät päivänvalon.

Yksi luennoitsijoista oli amerikkalainen sf/f-kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Bruce Holland Rogers , joka on erikoistunut short short storyihin, eli niihin sellaisiin pikku tarinoihin, joita sanotaan minuuttinovelleiksi tai flashfictioniksi tms. ja jotka ovat nykyisin suosittuja osittain varmaan siksi, että niitä on helppo lukea tietokoneen ruudulta. Rogersin tarinoita löytyy näytteeksi täältä.

Rogers kuvaili erilaisia tekniikoita, temppuja ja pelejä, joiden avulla kirjoittaja löytää aina uusia aiheita, eikä jää huokailemaan tyhjän dokumentin ääreen sitä että pää on taas niin tyhjä. Temppujen avulla voi yhdistää erilaisia sanoja ja käsitteitä ja ykskaks huomata, että onkin keksinyt uuden säkenöivän scifi-idiksen tai ainakin jonkun viehättävän absurdin ajatuksen ja ennen kaikkea kirjoittanut hyvän tarinan. Temput olivat oikeastaan muunnoksia mind mapeista, "tökkää sormesi kolmeen sanaan ja kirjoita tarina, joissa on mukana ne kaikki" - tekniikasta ja "älä ajattele mitään vaan kirjoita" -tekniikasta. Itse keksityt temput toimivat siis varmasti yhtä hyvin. Itselleni Rogersin luennon tärkein anti oli ehkä se, että hän vakuutti ja muistutti, että ideoita "saa" kutsua höpsösti, ja vaikka lähtökohta olisi triviaali, lopputulos voi olla hyvä.

Rogers myös suositteli kirjoittamaan unet ylös aamulla. Se kuulosti minusta kokeilemisen arvoiselta. Hänellä oli myös muokattu tarot-korttipakka, josta kortteja vetämällä saa tarinan teemat. Sekin oli minusta hauska ajatus.

Itse olen kirjoittanut aika usein sillä tekniikalla, että arvon itselleni sanan tai lauseen ja lähden naputtamaan siitä parempia lähtökohtia odottelematta. Olen huomannut, että rajoitukset luovat mahdollisuuksia ja usein (vaikka en aina) pääsen johonkin kiinnostavaan käsiksi. Toisaalta en kirjoita yleensä mitään ideavetoista scifiä, jossa on kovat vaatimukset älyllisten oivallusten suhteen. Pertsassa (Tuuve Aron käyttämät termi, tarkoittaa perusproosaa) riittänee, että pääsee kiinni jonkinlaiseen inhimilliseen totuuteen. Tekniikan huono puoli on se, että koskaan ei saa kirjoittaa siitä mistä haluaa (sateenkaariponeista, vaaleanpunaisista donitseista ja palmuista).

Rogersin ajatuksista ja kurssista voisi kirjoittaa vielä paljon, mutta nyt minun täytynee kirjoittaa pikemminkin niitä novelleja. Hyvät Sokeripalan lukijat, jos itsekin kirjoitatte tarinoita, niin millaisia ovat teidän ideointitekniikkanne?

Pehmoeläinten asialla

Nyt kun kunnallisvaalit ovat saaneet surullisen ja Yhdysvaltain presidentinvaalit iloisen päätöksen, Sokeripala keskittyy taas miettimään yleviä teemoja eli taiteen moraalia.

Hesarin kulttuuri- ja nettisivuilla on hämmennetty pientä moraalipaniikkia siitä, että teinit ovat kiduttaneet pehmoeläimiä Annantalon taidekurssilla. Lopputulokset ovat järkyttävän näköisiä, ja koululaisilla on pöllämystynyt olo jälkeenpäin.

Nyt meuhkataan, että kurssi ahdistaa ja raaistaa nuorisoa.

Tämä on minusta tyhmin moraalipaniikki aikoihin.

Ensinnäkin taiteen tekeminen ja kokeminen pikemminkin puhdistaa kuin lisää kuonaa normaalin ihmisen sielussa.

Toisekseen jokaisessa ihmisessä on väkivaltaisia ominaisuuksia ja siihen asiaan syventyminen (esimerkiksi pehmoeläimen raatelemisen äärellä) saattaa auttaa hallitsemaan omaa julmuutta. Väkivaltainen taide auttaa ymmärtämään omaa ja toisten pahuutta - sen tapaisia asioita kuin että miten kummassa tavalliset amerikkalaiset sotilaat voivat kiduttaa vankeja Guantanamossa, miten kelpo perheenisät tappavat ja raiskaavat aina sisällissodissa vastapuolen siviilejä tai miksi jotkut lupsakkaat saksalaiset halusivat yhtäkkiä tuhota miljoonia juutalaisia.

Ja kun ihminen ymmärtää jotakin omasta pimeästä puolestaan, hän ei miellä pahuutta niiden pahojen ihmisten erityisominaisuudeksi ja pystytä keskitysleirejä poistaakseen pahuuden maailmasta. Anteeksi että ajan holokaustikortilla ja kuulostan pateettiselta, mutta tämä on mielipiteeni.

Sitäpaitsi raakuuksia ajattelevista teineistä kasvaa yleensä rauhaarakastavia kelpo veronmaksajia. Minäkin luin 13-vuotiaana pääasiassa pelkkää Clive Barkeria ja erittäin kiltti minustakin tuli.

Taide on elämän vahvistamista. En ole koskaan nähnyt moraalitonta taideteosta enkä kuullut sellaisesta. Taide on yleensä pikemminkin lääke kuin syy maailman pahuuteen.

Pitäisi kirjoittaa kirjaa eikä paasata. Lopetan heti! Anteeksi ja näkemiin. Mielipiteenne aiheesta olisivat kiinnostavia.