Robin Hobb on ankarasti sitä mieltä, että ei. Kirjailija, joka bloggaa, ei saa tarinoitaan valmiiksi, koska kommentoi koko työpäivänsä ajan virtuaalisten kavereittensa kissanpentuja ja ruokareseptejä. Mielestäni Hobb on jossain määrin oikeassa ja samaa mieltä tuntuu olevan George R. R. Martin, joka onkin tainnut kommentoida kissanpentuja pidemmän kaavan kautta, koska Tulen ja jään laulu täydentyy tooodella hitaasti.
Internet on kieltämättä ihan saatanasta. Saan aina itse parhaiten töitä tehdyksi, jos nettiyhteys on jostain syystä epäkunnossa. Tietysti bloggaamisen lisäksi on tuhansia ja taas tuhansia muitakin tapoja viivytellä jos ei jaksa tarttua hommiin.
Kirjailijoiden blogeissa on myös sellainen ongelma, että ne saattavat repiä rikki hauraan mielikuvan kirjailijasta, joka on syntynyt ihanaa tuotantoa lukiessa. En tiedä harmittaako ketään muuta lukea palvotun neron jokapäiväisiä mietteitä pyykinpesusta, mutta minusta se on todella traumatisoivaa. Kuten aiemmin kerroin, ihailin nuorempana kovasti Neil Gaimania. Olin muodostanut hänestä päähäni tyylikkään goottiunelman ja arvatkaa miltä tuntui, kun luin hänen blogistaan, että hän harrasti kuminauhajumppaa ennen kirjakiertuetta, koska oli päässyt mahaa kertymään! Onneksi olin silloin jo elämän koulima aikuinen. Jos olisin lukenut kuminauhajumpasta 15-vuotiaana, olisin hukuttautunut Vantaankoskeen. Neil Gaiman ei ole ainoa kirjailija, josta tiedän enemmän kuin haluaisin.
Toisaalta pidän kovasti monista kirjailijoiden blogeista ja seuraan useita, eikä niiden lukeminen yleensä vie kohtuuttomasti aikaa tai muutenkaan pilaa päivää. Sokeripalakaan ei vie työaikaani, koska päivitän melko harvoin. Uskon, että bloggaamisesta on monenlaista hyötyäkin kirjailijalle: se voi tarjota rohkaisevaa tunnetta viiteryhmästä ja lukijoista, tuoda kirjoille lisää lukijoita (ainakin itse olen hankkinut kirjoja sen perusteella, että tekijä on tuttu netin kautta) ja jos kirjailijan persoonaa tai teoksia riepotellaan julkisuudessa, niin ainakin joku julkisuuden kolkka pysyy hänen omissa käsissään.
Ja lopuksi Robin Hobbista vielä vähän: Arvelisin hänen olevan niitä kirjailijoita, jotka vannovat ennen kaikkea yksinäisen puurtamisen nimiin, eivätkä näe (netti)yhteisöllisyydessä arvoa. Muistelen lukeneeni, että Hobb ei koskaan näytä viimeistelmättömiä tekstejään kenellekään muulle kuin kustannustoimittajalle. Lisäksi hän vastustaa todella jyrkästi fan fictionia - ylipäänsä ja varsinkin omiin kirjoihinsa pohjautuvaa - vaikka monet kirjailijat pitävät sitä pikemminkin kunnianosoituksena. Robin Hobbhan on siis se, joka on kirjoittanut loistavan Näkijän taru -fantasiatrilogian, kohtuullisen loistavan Liveship Traders -trilogian ja väsähtäneen Lordi Kultainen -trilogian. Parhaillaan hän kirjoittaa Solider Son -trilogiaa, jota en ole lukenut, mutta joka on kuulemma aika puuduttava.
Olisi mukava kuulla mielipiteitänne bloggaamisen ja blogien seuraamisen iloista ja haitoista, mutta jos kukaan ei kommentoi, oletan, että olette kirjoittamassa suurta suomalaista romaania tai tekemässä jotain muuta tärkeää.
sunnuntai 16. maaliskuuta 2008
keskiviikko 5. maaliskuuta 2008
Kirjoittajapiiri on paras piiri
Pääsin pitkästä aikaa osallistumaan kirjoittajapiirini tapaamiseen, ja se oli niin hauskaa, että ylistelen nyt seuraavaksi vähän kirjoittajapiirejä.
Kirjoittavista ystävistä ja heidän palautteestaan ja tuestaan on ollut ainakin minulle paljon iloa ja hyötyä. Aloitin kirjoittamisharrastukseni yksin ja tietysti kaikki tärkeimmät kirjoittamiseen liittyvät tilanteet tapahtuvat yksin kotona, mutta olen suhteellisen varma, etten olisi koskaan esimerkiksi kirjoittanut kokonaista kirjaa, jos en olisi löytänyt muita kirjoittajia ympärilleni.
Kirjoittajapiirissämme on vajaa kymmenenkunta jäsentä ja silloin kun homma toimii hyvin, yksittäiseen tapaamiseen ehtii vähintään puolet porukasta. Tuomme lyhyehköjä tekstejä tai katkelmia toistemme luettaviksi ja annamme niistä palautetta. Meillä on myös tapana jakaa kirjoitustehtäviä. Keksimme ne pikaisesti tapaamisten päätteeksi vapaan assosiaation menetelmällä ja valitsemme tyylin, aiheen, genren tms. Tehtävästä voi kirjoittaa halutessaan seuraavaksi kerraksi.
Aika moni ryhmästämme tekee ainakin välillä jotakin magnum opusta julkaisu päämääränään, mutta näennäisesti hyödyttömät harjoitukset vaikuttavat edelleen tarpeellisilta. Ensimmäisessä tapaamisessamme kauan sitten eräs ryhmäläinen sanoi, että rajoitukset luovat mahdollisuuksia. Se on minusta erittäin totta. Jos edessä on valkoinen dokumentti, johon voi kirjoittaa mitä vain, esim. juuri sen mitä sydän sanoo ja mitä maailma on vailla, on melko varmaa, että ruudulle ei ilmesty mitään ainakaan täällä meilläpäin. Sen sijaan aiheesta kirjoittaminen on kevyempää ja helpompaa. Joskus käy jopa niin, että tehtävät laajenevat kokonaisiksi novelleiksi tai näytelmiksi tms. Ne myös saattavat parhaimmillaan vähän laajentaa kirjoittajan repertuaaria ja rikkoa maneereja.
Palautteesta on usein konkreettista hyötyä tekstien työstämisessä, mutta ehkä kaikkein suurin hyöty on se, että ryhmässä saa vahvistusta omalle kirjoittamisharrastukselleen. Ainakin minulla tulee aina vain sellaisia masentavia what's the point -hetkiä, jolloin mietin, että olisi varmaankin tärkeämpää viettää aikaa ihmisten seurassa, katsella Frendien uusintoja tai etsiä kaksihaaraisia hiuksia kuin kirjoittaa. Silloin auttaa, kun muistelee toisia kirjoittajia ja ajattelee, että voi näyttää taas tekstinsä heille.
Kirjoittajapiireissä on tietysti myös paljon mahdollisia ongelmia, ja luulen, että on viime kädessä ihan herrassa sattuuko koolle sopiva joukko ihmisiä, jotka voivat auttaa ja tukea toisiaan sössimättä koko hommaa. Kirjoittajapiirin elinehto on se, että ryhmäläiset ovat motivoituneita. Lisäksi heidän olisi hyvä olla suurin piirtein saman tasoisia, ja tietysti kohteliaita ja joustavia, koska mikään ei tapa luovuutta yhtä tehokkaasti kuin vääntö ja riitely. Myöskin olen sitä mieltä, että toimiva kirjoittajapiiri on suhteellisen asialleen omistautunut, eikä pelkästään syö pullaa ja juoruile tai bondaa sielullisten kipupisteidensä äärellä.
Siinä vaiheessa kun jokin oikein mittava kirjoitushomma lähtee käyntiin, tapaamisten melko spontaanit ja ylimalkaiset kommentit eivät ole kovin hyödyllisiä, vaan arvoonsa nousee pikemminkin yksittäinen luottolukija. Kaiken kaikkiaan minusta on tärkeää olla vaatimatta toisilta piiriläisiltä liikaa, koska kukaan ei ehdi ja jaksa tuskailla toisen luovasta prosessista omansa lisäksi. Mutta sopivan kevyesti otettuna kirjoittajaryhmä on aivan loistava asia. Menkää heti perustamaan oma! Ja jos joku meidän ryhmäläinen lukee tämän, niin terveisiä ja tiedoksi, että Kitkerä - Aistimellinen teos on jo melkein valmis.
Kirjoittavista ystävistä ja heidän palautteestaan ja tuestaan on ollut ainakin minulle paljon iloa ja hyötyä. Aloitin kirjoittamisharrastukseni yksin ja tietysti kaikki tärkeimmät kirjoittamiseen liittyvät tilanteet tapahtuvat yksin kotona, mutta olen suhteellisen varma, etten olisi koskaan esimerkiksi kirjoittanut kokonaista kirjaa, jos en olisi löytänyt muita kirjoittajia ympärilleni.
Kirjoittajapiirissämme on vajaa kymmenenkunta jäsentä ja silloin kun homma toimii hyvin, yksittäiseen tapaamiseen ehtii vähintään puolet porukasta. Tuomme lyhyehköjä tekstejä tai katkelmia toistemme luettaviksi ja annamme niistä palautetta. Meillä on myös tapana jakaa kirjoitustehtäviä. Keksimme ne pikaisesti tapaamisten päätteeksi vapaan assosiaation menetelmällä ja valitsemme tyylin, aiheen, genren tms. Tehtävästä voi kirjoittaa halutessaan seuraavaksi kerraksi.
Aika moni ryhmästämme tekee ainakin välillä jotakin magnum opusta julkaisu päämääränään, mutta näennäisesti hyödyttömät harjoitukset vaikuttavat edelleen tarpeellisilta. Ensimmäisessä tapaamisessamme kauan sitten eräs ryhmäläinen sanoi, että rajoitukset luovat mahdollisuuksia. Se on minusta erittäin totta. Jos edessä on valkoinen dokumentti, johon voi kirjoittaa mitä vain, esim. juuri sen mitä sydän sanoo ja mitä maailma on vailla, on melko varmaa, että ruudulle ei ilmesty mitään ainakaan täällä meilläpäin. Sen sijaan aiheesta kirjoittaminen on kevyempää ja helpompaa. Joskus käy jopa niin, että tehtävät laajenevat kokonaisiksi novelleiksi tai näytelmiksi tms. Ne myös saattavat parhaimmillaan vähän laajentaa kirjoittajan repertuaaria ja rikkoa maneereja.
Palautteesta on usein konkreettista hyötyä tekstien työstämisessä, mutta ehkä kaikkein suurin hyöty on se, että ryhmässä saa vahvistusta omalle kirjoittamisharrastukselleen. Ainakin minulla tulee aina vain sellaisia masentavia what's the point -hetkiä, jolloin mietin, että olisi varmaankin tärkeämpää viettää aikaa ihmisten seurassa, katsella Frendien uusintoja tai etsiä kaksihaaraisia hiuksia kuin kirjoittaa. Silloin auttaa, kun muistelee toisia kirjoittajia ja ajattelee, että voi näyttää taas tekstinsä heille.
Kirjoittajapiireissä on tietysti myös paljon mahdollisia ongelmia, ja luulen, että on viime kädessä ihan herrassa sattuuko koolle sopiva joukko ihmisiä, jotka voivat auttaa ja tukea toisiaan sössimättä koko hommaa. Kirjoittajapiirin elinehto on se, että ryhmäläiset ovat motivoituneita. Lisäksi heidän olisi hyvä olla suurin piirtein saman tasoisia, ja tietysti kohteliaita ja joustavia, koska mikään ei tapa luovuutta yhtä tehokkaasti kuin vääntö ja riitely. Myöskin olen sitä mieltä, että toimiva kirjoittajapiiri on suhteellisen asialleen omistautunut, eikä pelkästään syö pullaa ja juoruile tai bondaa sielullisten kipupisteidensä äärellä.
Siinä vaiheessa kun jokin oikein mittava kirjoitushomma lähtee käyntiin, tapaamisten melko spontaanit ja ylimalkaiset kommentit eivät ole kovin hyödyllisiä, vaan arvoonsa nousee pikemminkin yksittäinen luottolukija. Kaiken kaikkiaan minusta on tärkeää olla vaatimatta toisilta piiriläisiltä liikaa, koska kukaan ei ehdi ja jaksa tuskailla toisen luovasta prosessista omansa lisäksi. Mutta sopivan kevyesti otettuna kirjoittajaryhmä on aivan loistava asia. Menkää heti perustamaan oma! Ja jos joku meidän ryhmäläinen lukee tämän, niin terveisiä ja tiedoksi, että Kitkerä - Aistimellinen teos on jo melkein valmis.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)